XXVII.

Lehmät on lypsetty ja aamiainen syöty, nyt on jälleen käytävä reuna,

mies kumpaakin puolta, sitten on taas kaksi jäljellä. Mitä nuo kaksi

tekevät? Oh, työtä on kyllä tarpeeksi, on hankittava polttoaineksia,

kanervaa ja vaivaiskoivuja ja katajia, seiniä on tiivistettävä

turpeella — kenelläkään ei ole aikaa laiskoitella.

— Sinä lähdet minun kanssani, sanoo pomo katsoen Kristoferiin — ja

sinä, Tarje, saat tänään pysyä kotona ja olla suutarina ja pohjata,

sitä ei enää voi lykätä tuonnemmaksi. Ja Jon saa koettaa kalaonneaan,

juustomaitoa on viime aikoina syöty kovin ahkerasti, eikä taitaisi

olla pahaksi, vaikka saisi hiukan vaihtelua ruokaan — vai mitä te itse

arvelette?

Vähän sen jälkeen on Kristofer matkalla, hän kulkee rauhallisesti

etelään päin, vaeltaa tietään pää pystyssä ja katse liihotellen

laitumella, yksi koirista seuraa häntä. Ja pomo kulkee pohjoiseen

Staalea kohti ja kaartaa sitten länteen — sillä tavoin he saavat

laitumen väliinsä ja kiertävät lampaat ja katsovat, että ne ovat

huomattavasti reunan sisäpuolella, hampaat ovat nyt muuten rauhallisia,

ne ovat jo aikaa päässeet hyvään lihaan eivätkä enää liiku niin pitkiä

matkoja kuin ennen, on kuin ne olisivat huomanneet sen rasittavaksi,

ruho on käynyt viime aikoina raskaaksi ja villakin, joka on kasvanut

uskomattoman nopeasti, painaa ja estää niitä liikkumasta. Tietysti on

joukossa huimapäitäkin, joita ei ole luotu tunturilla pidettäviksi,

lisäksi on lajissa eroa, toiset pysyvät uskollisesti yhdessä ja ovat

kutakuinkin helposti paimennettavissa, toiset kuljeksivat ylt'ympäri

yksikseen tai parin kolmen ryhmissä ja hajaantuvat joka suuntaan

laitumelle, niin että kadottavat muut näköpiiristään ja tuottavat

paimenelle paljon vaivaa. Kristofer on selvillä kaikesta ja alkaa jo

saada kokemusta, hän erottaa pässin emälampaasta neljän-, viidensadan

askeleen päästä ja tuntee jokaisen lammaslajin ja sen ominaisuudet ja

kävelytavan, tietää jo kaukaa, mitä hänen edessään on. Sheviotti on

helppo tuntea pitkästä ja leveästä hännästään ja suurista, alaspäin

kääntyneistä korvistaan, se on tunturin hienoin lammas, niin komea ja

upea, että loistaa, herrasmies kiireestä kantapäähän, sillä on myöskin

herrasmiehen kevytmieliset tavat ja paras ja pehmein villa. Sillä

lampaiden laita on niin kuin ihmistenkin, niiden joukossa on hienoja

ja yksinkertaisia, mahtimiehiä ja korutonta rahvasta. Typyhäntälammas

esimerkiksi on sarkapukua käyttävä tasainen ja hiljainen maalainen,

pieni ja matala, se ei voi mitenkään ryhtyä kilpasille sheviotin

kanssa, lyhyine pukinhäntineen ja pienine korvineen se ei tarjoa,

silmälle mitään nautittavaa. Ja villa pysyy itsepintaisesti takkuisena,

eläin on kaikin puolin karkea ja yksinkertainen — mutta sittenkin,

sittenkin. Mikään lammas ei ole niin hyvä paimentaa, mikään ei pysy

niin koossa kuin se. Kun sheviotit hajaantuvat tunturille, yksi sinne,

toinen tänne, pysyvät typyhäntälampaat tarkasti yhdessä ja syövät

toverillisesti vierekkäin ja viihtyvät toistensa seurassa ja siirtyvät

laumana paikasta toiseen. Typyhäntälammas on siinä suhteessa verraton,

se ei kai ole sen viisaampi kuin toisetkaan, mutta se osaa käyttäytyä

paremmin ja hankkii paimenelle vähemmän harmia. Jos se on tullut

liian lähelle reunaa, on se pakko käännyttää, Kristoferin tarvitsee

vain näyttäytyä ja nostaa kätensä ylös — tavallisesti koko joukko

tekee täyskäännöksen ja seuraa tiuvukasta takaisin eikä aivan pian

uudista yritystään. Harvoin on tarpeen usuttaa koira niiden kimppuun,

typyhäntälammas on sävyisä ja myöntyväinen, pikku pieneläjä, ajattelee

Kristofer ja on jo aikoja sitten ihastunut tuohon vaatimattomaan ja

osaansa tyytyväiseen eläimeen, Tavallisesti se on kokonaan musta tai

muuten musta, mutta harmaakylkinen, eikä sillä ole mitään, millä

komeilla, mutta joskus se on kokonaan sininen — sininen kuin vaeltava

savu tai usva, silloin Kristofer muistaa tiuvun ja tietää, mikä sen

tulee saamaan, mikä on tunturin kaunein lammas.

Sitten siellä on mustanaama, kuten sitä nimitetään, kaikki tietävät,

minkä näköinen se on — päästään musta kuin neekeri, voisi luulla, että

se on tullut semmoiseksi käyttämällä laitumenaan vastapoltettua kaskea

ja nakertelemalla hiiltyneitä puita ja korventuneita kanervanvarsia,

että se on vain noennut itsensä ja voisi jälleen tulla puhtaaksi ja

kauniiksi. Se on muuten kelpo lammas — ja varsinkin pässi on komea

isoine sarvineen, jotka kiertyvät mahtavina molemmin puolin päätä.

Kristofer seisoo usein hiljaa paikoillaan ja katselee sitä — ja pässi

seisoo ehkä sekin hiljaa, laiskana ja välinpitämättömänä mäellä ja

katsoo eteensä veltoin silmin. Paneutuisiko pitkäkseen, se ajattelee,

vai söisikö vielä vähän? Se muistuttaa siinä seisoessaan kuningasta,

sillä on ikään kuin kruunu päässään, ja se on ylhäinen ja ylpeä ja

hieno, kuninkaalla on vain huono ryhti, kuningas on uninen, kuningas

on veltto. Niin kuningas jää siihen seisomaan eikä tiedä, paneutuako

pitkäkseen vai syödäkö vielä vähän. Ja kun Kristofer vihdoin menee —

kuningas yhä seisoo ja tuumiskelee siinä raskas sarvikruunu päässään

eikä vieläkään ole päättänyt, mitä tehdä, ja on edelleen yhtä uninen ja

veltto...

— Ihaha, kuuluu mäeltä, kun Kristofer astuu ohi, toinen hevosista

hirnuu hänelle; Nilsillä on niitä kaksi tunturilla, ne kapsuttelevat

ympäri liekaköysi jalassa ja tuntevat ihmisen pitkän matkan päästä.

— — Ahaha, vastaa Kristofer, ja ellei hevonen ole kovin kaukana tiestä,

menee hän hyväilemään sitä, sivelee ystävällisesti sen turpaa ja antaa

sille kimpaleen ruokapussistaan. Ja kop, kop, kuuluu hänen takaansa,

kun hän jälleen lähtee menemään, Kristofer on ilmeisesti hevosen

suosiossa, se yrittää seurata häntä, Mutta liekaköysi on niin raskas ja

vaivalloinen, kop, kop, ja sitä on niin vaikea saada mukaan, ja hetken

kuluttua hevonen hiljentää vauhtia ja luopuu yrityksestään ja pysähtyy.

Ihaha, sanoo se vielä kerran ja kutsuu häntä ja tahtoo saada seuraa,

Kristoferilla ei ole liekaköyttä jalassaan, Kristoferin ei pidä mennä

niin nopeasti.

Hiljaisessa, viileässä aamussa lepää tunturi syvin varjoin, pitkin

sinisin juovin, jotka hiipivät hitaasti mäkien alta, on kuin ne

lankeaisivat kirkontorneista, solakoiden runkojen ja latvojen

muodostamasta metsästä, joka sulkee tien jossakin tuolla idässä.

Ei, kanervamättäistä ne vain tulevatkin, matalasta vaivaiskoivusta,

vyörykivestä, maata myöten ryömivästä katajasta — kerran lampaasta

tai kahdesta, jotka seisovat Orrobronin ylänteen harjalla ja näkyvät

runsaan neljännespeninkulman päähän. Kristofer suuntaa katseensa

niihin, sheviotteja, sanoo hän itsekseen ja tietää samassa, että ne

ovat kovin lähellä reunaa, paras käännyttää saman tien, tosin idässä

ei ole ketään Periä, mutta siellä on autioita ja vaikeakulkuisia

seutuja, lammas voi sielläkin joutua kadoksiin. Nuo kaksi seisovatkin

pää reunaan päin ja siirtyvät askel askeleelta lähemmäksi — niinpä

Kristofer tekee kaarroksen ja menee sitten suoraan lampaita kohti,

jotta ne näkisivät hänet ja kääntyisivät itsestään. Koira ymmärtää ja

kohottaa päätään — enkö minä saa, se ikään kuin sanoo ja nuuskii tuulta

vasten ja vapisee jännityksestä, minä kyllä saan ne lähtemään!

— Tule perässä, sanoo Kristofer puoliääneen — koetetaan kohdella niitä

siivosti.

Tuokion kuluttua lampaat käyvät levottomiksi, ne huomaavat paimenpojan

tuolla alhaalla, ihmisen, joka tulee heitä kohti perässään koira, se

äkäinen pikkuotus, joka on pahempi kuin itse paarma. Ne seisovat vähän

aikaa katsellen heitä, sitten ne ottavat suuntäyden ruohoa tai parikin

ja jäävät edelleen töllistelemään. Ihminen ilmeisesti lähestyy ja

pikkuotus myöskin — no, eihän tässä ole mitään hätää, ne ovat vielä

matkan päässä — ja lampaat ottavat vielä yhden suuntäyden. Ne ovat

omalla tavallaan uhittelevia, ne seisovat harjalla ja tömistelevät

etujaloillaan eivätkä hievahda paikaltaan — ja samassa pelko valtaa

ne, ja ne pakenevat viisi-, kuusikymmentä askelta. Sitten ne jälleen

pysähtyvät ja mulkoilevat ja ovat taas yhtä järkähtämättömiä ja

uhittelevia ja uljaita ja urhoollisia — niin käy pari kolme kertaa

peräkkäin, ne juoksevat vain ristiin rastiin, niin etteivät ne

oikeastaan siirry mihinkään suuntaan. Hyvä, Kristofer huomaa tulleensa

oikeaan paikkaan ja tavanneensa pari pahimman lajin niskoittelijaa,

joita itse paholainenkaan ei pystyisi paimentamaan — ja niin hän

usuttaa koiran niiden kimppuun:

— Ota ne, Burmand, hän huutaa.

Samassa koira karkaa matkaan, into, joka sen tähän asti on täytynyt

hillitä, pääsee purkautumaan, se kiitää viivana mäen yli, vau,

vau, suoraan lampaita kohti, jotka seisovat tuolla mulkoillen ja

todistellen, hampaat kuulevat äänen, mutta eivät näe oikein hyvin

ja pysyvät paikoillaan hiukan liian kauan — hoi! Nyt ne tekevät

täyskäännöksen ja ryntäävät tiehensä koira kintereillään, nyt saavat

niskoittelijat kivakan kyydin. Ne karkaavat vinosti kukkuloiden yli,

ja nyt ne saavat koetella temppujaan, yrittäköötpäs vain nyt pysähtyä

tai juoksennella ristiin rastiin — vau, heti on koira niiden kintuissa

ja ajaa niitä eteenpäin kiukkuisesti haukkuen. Se taitaa tehtävänsä ja

tietää, mistä on kysymys, lampaan ei auta kääntyä eikä juosta syrjään —

heti on koira paikalla ja pakottaa eläimen takaisin sille tielle, jota

sen on mentävä. Kristofer seisoo sillä välin kukkulalla johtaen ajoa ja

huudellen koiralle — hiljaa, Burmand, hiljaa, hiljaa! Sitten hän kutsuu

sitä pois ja lähtee taas eteenpäin, tänne, Burmand, tule tänne, tule

tänne!

Aamu on hiljainen ja viileä, kaste riippuu liikkumattomana

ruohonkorsissa ja kostuttaa jalan joka askelella, idässä kimaltelee

Kjetevatnet rannat kaislojen peitossa, etelässä kohoaa Rokken

heinähaasian kaltaisena, haasia on vain kokonaan kivestä ja

murheellisen alaston ja karu ja harmaa, hiukan ruohoa jossakin

halkeamassa, hiukan sammalta, hiukan jäkälää. Se luo länteen

peninkulmaisen varjon, sinisen juovan suoraan tunturin poikki,

varjon takana välkkyy Kvitjernet niin kuin vastahiotun viikatteen

terä. Ja pitkin laidunta kulkee Mydanin ylänne, aurinko paistaa sen

ruohotäpliin, sen pajupehkoihin ja vaivaiskoivuihin ja katajiin. Se on

sangen pitkä selänne, joka viettää huomaamattomasti Rokkeniin päin,

laaja tasanne tunturilakeuden yläpuolella, josta erkanee joitakin

sivuhaaroja, Orrebronin ylänne ja Blommelin kukkula, Kristofer tietää

joka-ainoan nimen. Täällä on pieniä notkoja tai laaksoja, joissa

lampaitten on tapana maata yönsä, toiset siellä, toiset täällä,

laumoiksi liittyneinä, aamulla ne sitten siirtyvät ylänteelle ja

hajaantuvat päivän kuluessa, kokoontuakseen jälleen illan tullen. Kas,

maassa on kapeita polkuja — perehdyttyään tunturiin lampaat tallaavat

pieniä teitä makuupaikalta laitumelle ja noudattavat niitä uskollisesti

päivästä päivään. Vasta kun ne aloittavat ateriansa, ne jättävät polun

ja hajaantuvat ylt'ympäri. Kil, suon takana soi tiuku, Kristofer

kuuntelee ja katsoo sinnepäin — hän on jo aikoja sitten oppinut

tuntemaan tiuvun soinnista ja tietää, että se on vanhan Øigaren muorin

lammas, joka vaeltaa täällä jo yhdeksättä vuotta, ja hän jää seisomaan

ihan hiljaa. Aivan oikein, tuolta se tulee pajujen takaa ja sen perässä

toinen ja kolmas — karvainen jono lyhythäntäisiä lampaita, joilla on

pienet korvat ja takkuinen villa, emälampaita ja vuonia sekaisin,

siellä täällä rauhallinen pässi, joka kauan sitten on kesytetty

veitsellä ja tallustaa eteenpäin pää riippuen ja on sen näköinen kuin

torkkuisi kulkiessaan. Siinä on mustia eläimiä, siinä on valkeita ja

harmaita, ja kaikki vaeltavat peräkkäin, kaikki marssivat jonossa halki

kanervan, ja jono pitenee pitenemistään. Kristofer katselee henki

kurkussa, hänestä tuntuu kuin hän näkisi näyn, niin, kuin hän jälleen

katsoisi taaksepäin ja kohtaisi kaukaisen, tuhansia vuosia sitten

menneen aamun — kuin raamattu itse lepäisi avattuna hänen edessään,

puhuvin kuvin ja elävin sanoin. Eläimet, jotka vaelsivat tuolla, jotka

astelivat niin rauhallisesti tietänsä tunturin poikki ja seurasivat

tiukua kiemurtelevana viivana, oli kuin ne eivät olisi olleetkaan vain

eläimiä, ei vain laitumella käyviä lampaita, vaan eläimiä, jotka Jumala

oli hyvyydessään luonut ja uskonut ihmisen haltuun, jotta ihminen

puolestaan oppisi olemaan niiden Jumalana — Jumalan eläimiä ennen

kaikkia muita hänen luomiaan. Ne kulkivat tuossa kuin joukko oppilaita,

kulkivat omassa hiljaisessa, rauhallisessa toimessaan, ja niiden varjot

liukuivat maan yli ja seurasivat niiden rinnalla niin kuin vaeltavat

henget ja siunasivat maan äänettömillä askelillaan. Ja tunturi lepäsi

hiljaisena niiden jalkojen alla, sammalen peittämine kallioineen,

pitkine, uneksivine selänteilleen — tunturi lepäsi siinä sanomattomassa

kauneudessaan ja kohotti ne kaikki hitaasti sineä kohti niin kuin

suunnaton, ojennettu käsi.

Ja Jumala katsoi kaikkia, mitä hän oli tehnyt, ja katso, ne olivat

sangen hyvät.

Tuo pieni raamatunhistorian lause pujahtaa Kristoferin mieleen ja

sytyttää syvän hehkun hänen sydämeensä. Hänessä liikahtaa aavistus,

on kuin jotakin tapahtuisi aivan hänen ihmettelevien silmiensä edessä

— kuin valo tunkeutuisi kaikkeen olevaiseen ja paljastaisi sen hänen

ihmettelevälle katseelleen. Tuollaisina hetkinä hänestä tuntuu kuin hän

suorittaisi pyhää tointa ja paimentaisi itse Jumalan puolesta...

Kuluu aikaa, ennen kuin hän pääsee perille. Ensiksikin on tie jo

sinänsä pitkä, ja lisäksi hänen täytyy kulkea selänteitä pitkin

nähdäkseen molemmille tahoille. Se on vaellusta mäkeä alas ja taas

mäkeä ylös, se rasittaa polvia, ja se hengästyttää. Ja silloin tällöin

hän kaartaa, tekee laajan kierroksen lampaiden vuoksi, antaen niiden

olla rauhassa siellä, missä ovat. Toisinaan hän myös yrittää laskea,

kun näkee lauman jossakin mäellä, koettaa lukea, montako niitä on —

pomo on siinä taidossa ihan verraton. Tuossa on kuusikymmentäkaksi,

sanoo pomo, ennen kuin Kristofer on ehtinyt viiteentoista, hän näkee

laskematta, onko ryhmässä kymmenen vai yksitoista. Niinpä Kristofer

kulkee selännettä pitkin ja harjoittelee laskemaan niin kuin pomo

laskee: kolmekymmentäseitsemän, hän saa laskettuaan niin nopeasti

kuin voi. Mutta ei, kun hän lukee ne tarkemmin, niin niitä ehkä onkin

kaksikymmentäyhdeksän tai yli neljäkymmentä. Ja Kristofer ymmärtää,

että hänellä on vielä hirveän paljon oppimista ennen kuin hän osaa niin

kuin pomo.

Sanajalka huojuu vaaralla pitkin hammaslaitaisin lehdin, jotka

muistuttavat syvänvihreitä kukonsulkia, lumirikkoja näkyy siellä

täällä hentojen, lehdettömien varsiensa varassa, sara ja ukonparta

kasvavat soilla, viimeksimainittu muodostaa joustavia mättäitä, jotka

rutisevat jalan alla, ne muistuttavat piikkejään haroittavaa siiliä. Ja

kanerva tomuaa joka askeleella, kukat ovat ammollaan varpujen päissä

ja varisuttavat pölyä ja tuoksuvat hunajalta, paksua suitsutusta

kohoaa ilmaan täyttäen sen makealla lemullaan, ja notkossa lepattaa

niittyvilla hyppysellinen villaa varren päässä, se on kuin tulitikun

nenässä, pieni soihtu ruohikossa. Niitä on vain niin monta, ja kaikki

keinuvat tuulessa ja päästävät silloin tällöin untuvan ilmaan, lentävän

tähden, joka on hienointa silkkiä ja kiitää peninkulmia yli tunturin

sylissään nukkuva siemen. Kristofer kumartuu välistä taittamaan

sellaisen, miten pehmeätä ja hienoa, hän ajattelee ja kääntelee sitä

sormissaan, miten herkullista ja valkoista ja puhdasta. Se kasvaa

hohtavana suossa ja on suon kasvi ennen kaikkia muita, suon oman hengen

luoma, töyhdössään suon tiivistyneet huurut —

Myöhemmin aamupäivällä Kristofer pääsee perille Rokkeniin ja heittäytyy

maahan Kvilesteinenin kohdalla, oh, onpa hyvä taas hengähtää vähän.

Pomo on jo tullut, hänellä on pieni kahvipannu mukanaan, ja hän on

ollut hakemassa polttorisuja, nyt hän ryhtyy tekemään tulta. Heillä on

tulisija kivien lomassa, tuokion kuluttua leimahtaa kirkas liekki, se

leikkii heidän välillään ja räiskähtelee mukavasti. Tuntuu korventuneen

katajan ja kanervan lemua, sitten tunkeutuu höyry pannun nokasta ja

kahvin tuoksu sekoittuu savuun.

— No, mies, miten sinun puolellasi oli?

— Kaikki hyvin, minä käännytin muutaman lampaan Orrebronin ylänteellä,

muuten olivat eläimet kaikkialla ihan siivosti.

— Sanoitko, että niitä oli useampia?

— Niitä oli vain kaksi.

— Sinä et nähnyt, millaisia ne olivat?

— Näin kyllä —

Kristofer alkaa kertoa, Nils kuuntelee ja katsoo häneen, mutta ei silti

unohda pannua.

— Petra siinä käsittääkseni on ollut, Petra ja Olava, osuitpa oikeaan

paikkaan, poikaseni!

— Menettelinkö minä oikein?

Kristofer katsoo jännittyneenä pomoon.

— Siltä kuuluu.

Kahvihöyry nostaa läppää, ruskeita pisaroita juoksee pannua pitkin

ja tippuu valittaen tuleen, jossa ne vihaisesti sähähtäen hajoavat.

Paikasta, missä he istuvat, näkee pohjoisessa Mydanin ylänteen, joka

kohoaa hitaasti sineä kohti ja viettää loivasti kummallekin sivulle,

kanervan ja vihreiden niittyjen ja paju- ja vaivaiskoivuvesakkojen

täplittämänä. Kaukana rinteellä on lammaslauma, niitä näkyy joukoittain

soilla, ja ne loistavat kauas kesäauringossa.

— Tunturi on kaunis tänään, sanoo Nils.

Kristofer tuijottaa uneksien eteensä.

— Tunturi on aina kaunis, hän vastaa.

Sitten he saavat kahvia ja ruokaa, ja jos on oikeat ajat ja lammas on

oikeassa mielentilassa, voivat he paneutua mukavasti pitkäkseen ja

nukkua iltapäivään asti, ennen kuin uudelleen ryhtyvät paimentamaan,

mutta usein heidän täytyy lähteä saman tien, käydä reuna takaisin

majalle, ennen kuin ovat saaneet niellyksi ruokansa, talsia

toistamiseen koko pitkä matka ja tarkastaa lampaat vielä kerran. Mutta

nyt he vaihtavat, niin että Kristofer saa lännenpuoleisen reunan, missä

Per Syrdalenin alue on, kun taas pomo lähtee itäistä tietä.

Sellaisina päivinä he ovat kotona ennen puoltapäivää ja voivat saada

hiukan maitoa ja juustomaitoa ja heittäytyä sitten makaamaan pariksi

tunniksi. Nyt on tunturilla paahtavan kuumaa, sää kun on kirkas ja

tyyni, ja nyt lampaatkin paneutuvat pitkäkseen ja lepäävät vähän aikaa.

Ne eivät enää jaksa liikkua, eivät kuljeksia ruokaansa hakemassa

tässä korventavassa kuumuudessa, niillä on liian paksu puku. Ne ovat

väsyneitä, kovin väsyneitä, ne tahtovat torkkua vähän aikaa — niinpä

ne laskeutuvat makuulle siihen paikkaan, niissä ovat, ja röyhtäisevät

möykyn suuhunsa ja alkavat pikkuhiljaa märehtiä ja hankkivat itselleen

siten viihtyisän hetken.

Koko tunturi lepää hiljaa, laajalti ympärillä lepää eläimiä katsoen

nukkuvin silmin eteensä ja liikuttaen leukojaan edestakaisin ja

nauttien palkkaa aamun uurastuksesta. Koko mahtava tunturi lepää ja

vaikenee, tiuvut, jotka kilisivät ja helisivät ja vastasivat toisilleen

selänteeltä selänteelle, jalat, jotka ponnistelivat polulla, sorkat,

jotka kalahtelivat kallioon — kaikki on vaiti, vaiti, vaiti. Kiireet

ovat ohi, hiukan alempaa katsottuna näyttää ylänne olevan täynnä

vyörykiviä, hiljaisia, pyöreitä, nukkuvia kiviä, jotka ovat vierineet

rinteitä alas ja pysähtyneet ruohikkoon ja kanervikkoon, asettuneet

sinne, missä parasta oli.

Sitten on taas paimenen aika.

Hän herää ja oikoo jäseniään sisällä majassa, haukottelee muutaman

kerran ja verryttelee jäseniään.

— Ylös nyt, Kristofer, meidän pitää lähteä, jos aiomme tehdä

kierroksemme iltaan mennessä!

Koirat vingahtelevat ja raapivat ovea, makuulavalta kuuluu nitinää ja

natinaa, pomo seisoo jo tuossa permannolla ja ottaa juuri maitokulpin

käteensä. Aimo kulaus maitoa ja palanen ohkoleipää — sitten hän on

valmis uudelle kierrokselle.

Mutta odotahan, eräänä päivänä hän pysähtyy, ennen kuin asettaa kulpin

huulilleen, ja kysyy lyhyeen tapaansa:

— Oletko valinnut itsellesi lampaan?

— Kyllä, Kristofer on valinnut.

— Hyvä, ota sitten mukaasi hyppysellinen suolaa ja pane tiuku taskuun,

niin koetamme ripustaa sen —

Samana iltana vaelsi tunturilla muudan typyhäntälammas, sininen

emälammas, heilautellen päätään ja säpsähdellen hienoa tiukua, joka

helisi sinisessä hämärässä ja täytti sen suloisella hyrinällä...