XXVI.

Päivä alkaa ennen auringonnousua.

— Herätkää, miehet, sanoo Nils ja nykäisee itsensä istumaan työntäen

jalkansa makuulavalta, hän on säännöllisesti ensimmäinen aamulla,

hän ei tosiaankaan nuku kauemmin kuin on päättänyt. Kyllä, sanoo hän

toisinaan ääneen aivan kuin joku olisi herättänyt hänet — ehkä hänen

enteensä — Tarje on kuullut sen usein, ja hänestä on tuntunut kuin joku

vieras olisi heidän joukossaan. Hän on kuullut sen myöskin illalla, kun

hän on istunut yksin linnassa ja odottanut Nilsin tuloa, Nils on usein

niin kauan tunturilla, Herra ties, mitä hän siellä tekee, on jo kauan

ollut hämärää, tähdet tuikkivat taivaalla. No, nyt polulla kuljetaan,

reippaita askelia, jotka lähestyvät majaa, korkorauta kilahtaa kiveen

— Tarje avaa oven, jotta lyhdyn valo pääsee ulos ja auttaa pomoa

löytämään perille. Ei mitään — ei ihmistä eikä eläintä, vain pimeys

ja yksinäisyys, vain tuuli, joka kohisee kanervassa, ja lakeus, joka

leviää äärettömänä hänen edessään.

Nils, kysyy hän hiljaa ja epävarmasti ja säikähtää omaa ääntään ja

kiiruhtaa sulkemaan oven. Se ei ollut pomo, ei Nils, vaan hänen

rautakenkäinen enteensä, joka tulee edellä, hänen enteensä, joka tulee

ilmoittamaan, että pata on nyt pantava tulelle — Tarjen selkää karmii.

Minkähän näköinen se on, hän miettii, mistä se tulee ja minne menee? Ja

olisikohan se mahtanut tulla, jos maja olisi ollut tyhjänä tänä iltana?

Onko se jokin salaperäinen voima Nilsissä vaiko tarkkakuuloisuutta

hänessä itsessään? Ja olisivatko koirat huomanneet mitään, jos ne

olisivat olleet kotona? Vahinko, että hän on yksin, hän ajattelee ja

ottaa lyhdyn alas koukusta ja niistää kynttilää sormin, mutta Jon

lähti tänään kylään ruokaa ostamaan ja koirat ovat Nilsin mukana

ulkona. Enne — onko se ehkä ajatus? Voiko ajatus pukeutua jonkinlaiseen

aineeseen — — hän panee lyhdyn liedelle ja ryhtyy tekemään tulta, siitä

tulee turvallista lämpöä, ja se on samalla seurana. Tuokion kuluttua

nurkassa leimahtaa, tuohi kiertyy hitaasti liekissä, siinä kitisee

ja räiskähtelee, ja ennen kuin huomaakaan Tarje istuu laulaen tulen

ääressä ja unohtaa ikävyyden ja yksinäisyyden, unohtaa enteen ja kaiken

ympärillään. Mutta seis, tunturilla käydään taas, ripeitä askelia,

jotka tulevat suoraan majaa kohti, korkorauta helähtää kiveen — tällä

kertaa siellä on todellakin Nils, Tarje avaa oven toistamiseen, niin

että valo virtaa ulos:

— Nils? hän kysyy niin kuin ennenkin, mutta tällä kertaa hänen äänensä

on reipas.

— Niin, kuuluu ulkoa.

Hopeanvalkea pää ilmaantuu valoon, kaksi pyöreätä olkapäätä sukeltaa

esiin, pomo seisoo ilmielävänä oven edessä, koirat heiluttelevat

häntäänsä hänen jalkainsa juuressa — nyt ne hiipivät yksitellen

kynnyksen yli ja menevät nurkkaan, missä kulho odottaa, ja särpivät

hyvällä ruokahalulla. Majassa tuntuu nyt niin kotoiselta ja

turvalliselta, niin kaikin puolin mukavalta, Tarje pyörähtelee sinne

tänne ja löytää kulpin ja löytää puulusikan, pomo on luultavasti hänkin

nälissään. Nyt hän istuu lieden edessä ja syö, istuu siinä vanhana ja

ryppyisenä ja kuluneena ja käyttää lusikkaa hiljaa kulpissa ja pistelee

höyryävää juustomaitoa poskeensa. Herra siunatkoon sinua, ajattelee

Tarje ja katselee häntä niin kuin uskollinen koira, oi Jumala, miten

mielellään hän suo vanhukselle ruoan, suo hänelle kaiken hyvän, mitä

maailmassa on — —

— Ylös nyt, pojat, kuulitteko!

Kristofer nousee unenpöpperössä ja panee jalkansa lattialle — kyllä,

kyllä, vastataan hänen takaansa, kaikki he haukottelevat ja oikovat

jäseniään, ai, miten kankeita ne ovat, kunpa saisi nukkua vielä

tunnin. Mutta pomo on tunnollinen ja pomolla on kiire, hän tietää,

että päivä on lyhyt, ja lyö käsiään yhteen ja hoputtaa heitä. Nyt he

kompuroivat ulos hämärään kantaen pyttyjä ja isoja sankkoja, Kristofer

on välistä niin väsynyt, että tuskin pysyy pystyssä ja hoipertelee

kuin juopunut. Heidän pitää ensin lypsää lehmät, Nilsillä on mukana

neljä kappaletta, Dagros, Kranselin, Huldra ja Drople —sitten heiltä

ei ainakaan puutu maitoa. Ja sen jälkeen on käytävä reuna ja otettava

selko lampaista ja katsottava, että ne ovat sisäpuolella — mentävä

selänteitä pitkin, seurattava rajaa, mies kumpaakin puolta, kuljettava

puolitoista peninkulmaa, kunnes he kohtaavat toisensa Rokkenissa ja

voivat heittäytyä lepäämään vähäksi aikaa. Semmoista paimentamista

nimitetään _ohjaamiseksi_, se on nyt yleisin tapa, mutta siihen aikaan

oli toisin, siihen aikaan enimmäkseen pidettiin eläimiä koossa,

tunturilla kun usein oli petoja. Nils oli edellisenä vuonna vähitellen

muuttanut tapaa, sillä lammas menestyy paljon paremmin, kun se saa

kulkea ja toimia oman päänsä mukaan, ohjaamisella oli vain se paha

puoli, että saattoi menettää monta eläintä. Niinpä niitä olikin

vartioitava sitä paremmin, ja niinpä paimenten täytyi käyttää koipiaan

— Mydanin linnasta Rokkeniin ja Rokkenista taas takaisin. Siitä saattoi

koitua raskas matka monin ylimääräisin toimin, sillä lammas on usein

kovin levoton — varsinkin ensi aluksi tunturille tultuaan — se voi

kuljeksia mustalaisen lailla sinne tänne ja tuottaa paimenille paljon

mieliharmia. Eikä työtä suinkaan helpottanut se, että iltapäivällä oli

käytävä reuna vielä toiseen kertaan.

— Minä tiedän, että se on ankaraa työtä, sanoo Nils — mutta sellaista

on olla minulla paimenena ja niin minä sen tahdon, jotta tiedätte!

Hän ei säästä paimenpoikiaan, ja vielä vähemmän hän säästää itseään.

Mutta hänelläpä onkin oikea aarre vartioitavanaan, yksitoistatuhatta

eläintä, ja kaikki on saatava takaisin, kaikkien on palattava

tunturilta siihen taloon, mistä ovat tulleet, Gletneen ja Grobohun,

Viknesiin ja Eedeen, Spikkaan ja Søilandiin ja Kvinlaugiin ja Vaageen.

Siinä on niin vanhoja eläimiä kuin nuoriakin, siinä on numrnilampaita

ja typyhäntälampaita ja sheviotteja, siinä on pässejä ja emälampaita

ja vuonia, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä — ja joka-ainoa on

uskottu Nilsin huostaan, joka-ainoa annettu hänen säilytettäväkseen.

Pomo pitää huolta kaikista ja tietää tarkalleen, montako hänellä

on, jokaisella on villassaan merkki ja kaulassaan kaulain, jossa on

omistajan nimi. Ola saa olla rauhassa omiensa suhteen ja Jakob ja Simen

ja Rars ja Theodor — kaikki järjestään vanhaan Øigaren muoriin asti,

jolla on vain yksi lammas, josta hän eroaa vesissä silmin ja sydän

särkymäisillään surusta. Kaikki, kaikki voivat olla huoleti, lampaat

ovat hyvissä käsissä ja tulevat takaisin niin pyöreinä ja pulskina,

että on mahdotonta tuntea niitä.

— Väitätkö sinä, että nuo ovat minun?

Kyllä, nimi on selvästi kaulaimessa, talon ja omistajan, ole hyvä.

— Voi, voi, miten kauniita eläimiä, niin, niin, ilmankos sanotaan,

ettei kukaan osaa paimentaa niin kuin sinä.

Tietysti voi sattua, että toisinaan puuttuu joitakin lampaita, on

helppo taittaa jalkansa rinteellä tai syöksyä jyrkänteestä alas, jotkut

eläimet saattavat myös villiintyä ja jäädä yksin tunturille, kun paimen

lähtee pois. Hän ei sitä ehkä heti tiedä, mutta hän koettaa laskea

niitä matkalla — mieluummin jonkin porraspuun kohdalla, minkä yli

lampaita voi mennä korkeintaan kaksi kerrallaan — hän lukee ja laskee

yhteen ja kynsii korvallistaan ja lukee uudestaan. Ei, luvut eivät sovi

yhteen, hän saa säännöllisesti liian pienen summan. Ja vihdoin tulee

jakopäivä — silloin paimen pääsee vihdoin asiasta perille ja näkee,

montako eläintä hän on kadottanut, ja sitten hänen taas täytyy lähteä

takaisin. Hänen pitää vielä kerran mennä tunturille, vaeltaa monta

peninkulmaa löytääkseen lampaansa. Kenties lammas on mennyt reunan yli

ja joutunut toiseen laumaan — ja vihdoin viimein tulee sana, että eläin

on siellä ja siellä. Ja sitten on maksettava lunnaat, ja vaikkei se

kysykään suuria rahoja, ovat ne kuitenkin harmillisia rahoja, katkeria

suorittaa. Mutta pahemminkin voi sattua — lammas on poissa, eikä sitä

enää löydy, tunturilla on saattanut olla lammasvarkaita, Herra ties,

mitä on tapahtunut. Silloin Nils on maksanut omistajalle tinkimättä

äyriäkään.

— Tehkööt muut mitä tahansa, mutta näin on minun tapani, hän on sanonut

tahtomatta tietää mistään vastaväitteistä — saatte taipua minun

tahtooni.

Mutta sittenpä Nils onkin paimen, joka on hiukan enemmän kuin toiset.

On vain raskasta olla hänen palveluksessaan, sillä lammasta on

vartioitava kuin silmäterää, lammas ei saa päästä karkuteille, lammasta

ei saa hyljätä. Lampaiden vuoksihan täällä tunturilla ollaan — ja

ensin parvi, sitten paimen, sanoo Nils. Sillä ihmisellä on järki, ja

hän voi vähän odottaakin, mutta lammas paralla on vain villansa, ja se

on kuin Eeva paratiisissa ja voi syöstä itsensä turmioon, ellei sitä

pidetä tarkasti silmällä, vaan jätetään oman onnensa nojaan. Ja niin

paimenpoikain täytyy juosta reunaa, olkootpa lampaat miten hiljaisia ja

rauhallisia tahansa — sillä jos he _tahtovat_ paimentaa, niin heidän

_pitää_ paimentaa, tunturilla voi sattua kaikenlaista, eikä koskaan

voi olla varma, sanoo Nils. Eikä hän itseäänkään säästä, käy reunan

joka ainoa päivä, olkoon sää millainen hyvänsä. Ilves liikuskelee

silloin tällöin lakeudella, karhukin saattaa jonakin vuonna ilmaantua,

eikä kumpikaan hyljeksi herkullista lammasta. Mutta pahin vihollinen

on ahma, kavalin eläin maan päällä — yksikin ahma liikkeellä, ja

tunturilla on turvatonta peninkulmamäärin. Itse paholainen riivaa

ahmaa, syödäkseen yhden lampaan sisälmykset, juodakseen verta

janonsa sammuksiin se tappaa huolettomasti joukoittain eläimiä, se

raivoaa laumassa ja murhaa murhaamistaan kuohuvassa, mielettömässä

verenhimossaan. Siinä on jotakin, mikä muistuttaa ihmistä — niin

kuin ihminen ei koskaan saa tarpeekseen, niin kuin ihminen tahtoo

hävittää ja koota itselleen kymmenen kertaa enemmän kuin tarvitsee —

niin ahmakin tahtoo mässätä toisten hengillä ja repiä ja tuhota. Se

tassuttelee ylt'ympäri karvaisin käpälin, julmuus eläimen haahmossa,

ahneus ja kyltymättömyys, joka tuntee vain yhden lain — murhata kaikki,

jotka ovat sitä itseään heikompia. Ja silloin on rauha tunturilla

lopussa, silloin on koottava eläimet ja pidettävä niitä koossa ja

siirryttävä sitten hitaasti paikasta toiseen. Ja silloin tulee vielä

enemmän työtä, vielä kiireempää, vielä tiukempaa, sillä lampaat

tahtovat kulkea oman päänsä mukaan niin kuin ennenkin eivätkä ymmärrä

omaa parastaan.

Tänä vuonna ei ole tavattu ahmoja, mutta pohjoisessa on Staale Kvina

suunnattomille lammaslaumoineen — sanotaan siinä olevan tuhatneljäsataa

eläintä — ja lännessä Per Syrdalen omineen, ja hänelläkin lienee

yhtä paljon. Staalen suhteen ei tarvitse olla huolissaan, välillä on

kapea järvi, joka muodostaa jonkinlaisen luonnollisen rajan, eläimet

eivät mene sen yli, eivät voi sekaantua toisiinsa, mutta pahemmin on

länsireunan laita. Staale on sitäpaitsi laatuunkäypä mies, ystävällinen

ja hyväntahtoinen, kenties hiukan kerskaileva, hän esiintyy mielellään

suurena ja tekeytyy suuremmaksi kuin todellisuudessa on, mutta sen

saa häneltä unohtumaan — varsinkin jos osaa kohdella häntä oikealla

tavalla. Per Syrdalen sitävastoin — no, Per on ennen kaikkea äkäpussi

ja ylen pikkumainen ja kitsas ja itsepäinen, itsepäinen kuin pukki.

Mikä on minun, se on minun, sanoo Per Syrdalen, ja sen mukaan hän

toimii niin pienissä kuin suurissakin asioissa, ja oikeus kuin oikeus,

tuumii hän eikä anna tuumaakaan perään. Niin, niin kyllä, vastaa Nils

nyökäten, minä en tietenkään tahdo kieltää sinulta oikeuttasi, mutta

emmekö kuitenkin koettaisi sopia tätä parhain päin? Kyllä, jos sinä

teet niin kuin minä vaadin ja suoritat minulle lampaista lunnaat, minä

olen ottanut ne omalta alueeltani —

Kristofer kuuli eräänä päivänä joka sanan, hän seurasi silloin Nilsiä

Perin luo ottamaan selkoa eräistä lampaista.

— Niin kyllä, sanoi Nils hymyillen — sinä otit ne kahdenkymmenen

askeleen päässä reunasta, paimenpoikani näki sen töyräältä, etkö olisi

voinut käännyttää niitä takaisin, kun tiesit, miten lähellä ne olivat?

— Minulla oli oikeus tehdä, mitä tein, voitko kieltää sitä?

— En ole lainkaan aikonut kieltää sitä, sanon vain, että olisit voinut

käännyttää ne, eihän toki ole välttämätöntä kohdella toisiaan niin kuin

sudet?

— Sudet? Minä noudatan lakia — —

— Laki, laki, mitä laki merkitsee? Jos me kohtelisimme toisiamme

siivosti, emme tarvitsisi mitään lakia. Tässä me oleskelemme

vierekkäin, eikä meidän välillämme ole minkäänlaista aitaa, eihän

niin ollen voi mitään sille, että lampaat menevät reunan yli — minun

laumastani sinun laumaasi ja sinun laumastasi minun laumaani, eivät

lampaat sitä käsitä. Mutta tarvitsemmeko me siihen lakia? Laki on

mustalaisia ja maankiertäjiä varten, meidän pitäisi toki voida sopia

asia kaikessa ystävyydessä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, sinä

ajaisit minun lampaani minun puolelleni ja minä ajaisin sinun lampaasi

sinun puolellesi. Emmekö voisi yhtä hyvin tehdä niin, sen sijaan

että jaarittelisimme laista ja oikeudesta ja hätyyttäisimme alati

toisiamme ja oikein vaanisimme tilaisuutta, niin kuin kuninkailla ja

keisareilla on tapana? Emmehän me ole valtiomiehiä, meillä pitäisi toki

olla parempi järki kuin sellaisilla. Se säästäisi meiltä kummaltakin

melkoisesti mieliharmia ja paimenpoikamme pääsisivät paremmille

päiville, ja meillä olisi rauha sodan asemesta.

Mutta ei, Per piti kiinni laista ja oli riidanhaluinen ja taipumaton.

Oikeus kuin oikeus, hän sanoi, ja Nilsin lampaat olivat menneet reunan

yli ja tulleet hänen alueelleen, sitä ei voinut kieltää. Ja Nils tiesi,

mitä laki sanoi —

Kyllä, Nils tiesi sen:

— Minä olisin voinut ottaa sinulta monta viime kesänä, jos olisin

tahtonut, niin että ei sen puolesta —

— Se on sinun asiasi.

Sitten Nils maksoi, rauhallisesti ja sävyisästi niin kuin ei mitään

olisi tapahtunut ja lähti takaisin sanomatta pahaa sanaa. Ja Kristofer

seurasi hiukan luppakorvaisena perässä, yhtä kokemusta rikkaampana, ja

ihmetteli itsekseen. Että pomo, joka oli niin rohkea ja niin mahtava,

että pomo todellakin mukautui tuollaiseen!

Silloin pomo kääntyi, oli kuin hän olisi lukenut Kristoferin ajatukset:

— No niin, Kristofer, voihan olla, että minä olisin tehnyt toisin

silloin kuin olin nuori. Mutta sanonpa sinulle erään asian: ensiksikin

Per oli oikeassa, jos kohta hän ei menetellyt erikoisen kauniisti,

ja lisäksi Per on sitä lajia, että jos hän on oikeassa, niin hänen

_täytyy_ saada oikeutta, hän ei millään ehdolla voi antaa perään.

Kun minä nyt tiedän sen, minkä tähden minun sitten pitäisi panna

kova kovaa vastaan? Tekisikö se Perin taipuisammaksi? Ei, sitä en

usko, päinvastoin, päinvastoin. Hyvä, Per saakoon saatavansa, kun ei

voi olla ilman sitä, ja minun on paimennettava lampaitani paremmin,

etteivät ne mene reunan yli ja anna Perille uutta tilaisuutta. Muuta

neuvoa en tiedä — asia ei parane sillä, että minä rupean tekemään

vastapalveluksia ja pidätän Perin lampaita ja otan lunnasrahat

takaisin. Syntyisi vain kilpailu siitä, kumpi saisi otetuksi

enemmän lampaita — mutta minä olen täällä tunturilla paimentaakseni

enkä kilpaillakseni Perin kanssa. Ja sen tähden ei sinun pidä

koskaan mainita tästä, ei koskaan puhua tästä enempää Jonille kuin

Tarjellekaan, he ovat kumpikin nuoria ja kiivaita, se vain ärsyttäisi

heitä, ja he ovat jo muutenkin tarpeeksi kiihtyneitä. Sinä sitävastoin

olet maltillisempi, sinun kanssasi voi puhua, sinä olet kokenut jotakin

elämässä —

Pomo keskeytti hetkeksi.

— Sinähän ymmärrät, mitä minä tarkoitan, Kristofer, minä en ensi

sijassa katso oikeutta, ja jos tahdot seurata neuvoani, niin älä

sinäkään tee sitä. Koeta, mikäli mahdollista, järjestää asiat siten,

ettei sinun tarvitse väitellä oikeudesta, siitä sinä et lihoa ja vielä

vähemmän sinun lampaasi, ja lammas on paimenelle kaikki kaikessa, ensin

lammas, sitten muut asiat —

Samana iltana Kristofer istuessaan majassa ja kaivaessaan mytystään

uutta sukkaparia tuli kajonneeksi kulkuseen — kil, kuului nurkasta

hiljaa. Hän kohotti hämillään katseensa — kyllä, kaikki katsoivat

häneen, Jon, Tarje ja pomokin.

— No, mies, mitäs sinulla siellä on?

— Oh, kulkunen vain, minä tulin ottaneeksi sen mukaan —

Pomo ojentaa kätensä.

— Uushopeaa, sanoo hän ja katselee sitä ja pudistaa sitä hiukan.

Uushopeaa — he höristävät korviaan, kulkunen kulkee kädestä käteen,

aivan kuin se olisi hyvinkin hieno soitin, he kallistavat päätään ja

kuuntelevat vuoron perään, oletkos kuullut niin kaunista ääntä!

— Ihan kuin lasia, sanoo Jon kasvoillaan hyväntahtoinen hymynsä.

— Se kuuluisi tunturilla kauas, tuumii Tarje uneksivaan tapaansa.

Pomo nyökkää:

— Niin, se ei tosiaankaan ole huono.

Kristofer nousee äkkiä seisomaan ja katsoo pomoon loistavin silmin.

— Sa-saanko minä panna sen lampaan kaulaan.

Pomo hymyilee.

— Olet siis jo valinnut itsellesi lampaan?

Ja Kristofer vastaa viattomasti:

— En minä ihan tarkalleen ole valinnut, mutta paria, kolmea olen

katsellut, niin että jos saisin luvan —

Pomo on jälleen vakava.

— Ajatellaanpa asiaa, Kristofer, hyvä tiuku on täällä kallisarvoinen,

sano sinä vain, kun olet päässyt selvyyteen tahdostasi.