Kristofer on ehtinyt perehtyä seutuun ja käy reunan nyt yksinään, hän
on tosin nuorin paimenista, mutta Nils on pomo eikä tee eroa, mitä
toiset paimenet osaavat, se pitää Kristoferinkin osata. Ei auta muu
kuin totella paikalla, ottaa hyvä tahto avukseen ja käyttää sekä korvaa
että silmää ja yrittää niin hyvin kuin voi.
Siellä on Kristoferin lisäksi kaksi paimenpoikaa — Jon Ekra ja Tarje
Time, molemmat tyyniä ja maltillisia miehiä, jotka ovat paimentaneet
lampaita jo monta vuotta. Kumpikaan ei ole luonteeltaan erikoisen
puhelias, jos heillä on vapaahetki, niin he tavallisesti vain istuvat
ja tuijottavat ilmaan vaieten, vaieten kuin kivet heidän ympärillään.
Mitä sitten ajattelevatkin, he puhuvat siitä ylen säästeliäästi, kieli
käy täällä tunturilla hitaaksi, vikkelyys siirtyy käsiin ja jalkoihin.
Mutta he ovat kumpikin hyväntahtoista väkeä, kun Kristofer puhuttelee
heitä, on heidän tapanaan hymyillä ennen kuin vastaavat, ystävällistä
hymyä, valloittavaa hymyä. Ja varsinkin Jon Ekra hymyilee kauniisti,
hän on pieni pisamainen pallero, tukka vaaleanpunainen ja pörröinen,
ikää hänellä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta. Kasvot ovat reippaat ja
hilpeät, veitikkamaiset ja ylen eloisat — siitä huolimatta Jon Ekra on
hiljainen. Hän näyttää aika veijarilta — luulisi hänen alati hautovan
kaikenlaisia kujeita ja kepposia ja riemuitsevan niistä mielessään.
Jon on peräti poikamaisen näköinen, hänellä on pinnallinen luonne, on
ihmisten tapana sanoa nähdessään hänet, Jonin ei auta väittää vastaan.
Eikä Jon väitäkään, Jon tekee vain työnsä ja antaa jokaisen pitää
luulonsa. Ja mitä kujeita hän sitten hautoneekin, mistä kepposista
riemuinneekin — ei niistä ainakaan mitään tule, sellainen Jon on. Tarje
on sulkeutuneempi, umpimielisempi ja arempi, hänestä on vaikeampi saada
otetta. Hän on tumma ja melko pitkä, hiukan nuorempi kuin Jon, mutta
paljon vanhemman näköinen. Kasvonpiirteet ovat terävät ja hienot ja
hyvin vakavat, ajattelee Kristofer ja aprikoi, mitä hänessä mahtaa
piillä. Tarje on melkein kokonaan mykkä, hän sanoo vain sen vähän, mikä
on välttämätöntä sanoa. Se ei juuri ilmaise häntä, ei paljasta hänen
ajatuksiaan, ei kerro, kuka hän on. Hän muistuttaa viulua, miettii
Kristofer tietämättä oikein itsekään minkä tähden, mutta hän käsittää,
että Tarje on paimen koko olemukseltaan niin kuin hän itsekin. Ja hän
näyttää viihtyvän parhaiten, kun saa kuljeksia yksinään, silloin hän
laulaa kuin laulurastas kirkkaalla, syvällä äänellään, se voi kuulua
pitkien matkojen päähän tuulen mukana. Mutta jos hän huomaa jonkun
kuuntelevan, tietää, että ihmisiä on lähellä — heti laulurastas säikkyy
ja vaikenee, vain paimen on jäljellä, nuorukainen, joka kuljeksii sinne
tänne toivoen, ettei kukaan näkisi eikä kuulisi. —
Ja sitten Nils, pomo, kuten he sanovat, ylämaan ja lampaiden kuulu
herra. Hän on kyllä vanha ja harmaa, hiukan kurtistunut, hiukan
taipunut polvista, mutta merkillisen reipas ja jäntevä, uskomattoman
kestävä, ihmeellisen sitkeä. Onpa jo hyvä mies, joka kykenee
seuraamaan hänen kintereillään, ja vielä parempi, joka pystyy
kävelemään hänet uuvuksiin. Lisäksi hän on hillitty ja rauhallinen,
hiljainen toimissaan, mutta siitä huolimatta häntä kunnioitetaan
tavattomasti. Kun Nils avaa majan oven, on kuin pappi itse astuisi
sisään, paimenpojat väistyvät paikoiltaan, heistä tuntuu äkkiä siltä
kuin olisivat tiellä — odota vähän, niin pääset peremmälle. Ja kukin
harkitsee nopeasti mielessään, onko unohtanut jotakin sinä päivänä,
se on niin konstikasta, päivä on täynnä tehtäviä, voihan sattua, että
jotain on jäänyt suorittamatta.
— Tahdotko sinä juustomaitoa, vai keitämmekö me vähän puuroa?
Vie tavallisesti aikaa, ennen kuin Nils vastaa, on kuin hän
vieläkin olisi ulkona kankaalla, vain ruumis on tullut sisään. Hän
istuu mykkänä ja liikahtamatta rahilla, pää kallellaan ja katsoen
katsomistaan seinään — hän katsoo ikään kuin kiven läpi, miettiväisenä,
hajamielisenä, kokonaan omissa ajatuksissaan. Mutta hän on kuullut
kysymyksen eikä unohda sitä, siitä saa olla varma. Kun hän on ajatellut
ajatuksensa loppuun, kohottaa hän hiukan päätään ja siirtää katseensa
heihin:
— Jahaa, saattaa hän sanoa — voitte keittää vähän puuroa tänä iltana,
mutta älkää tehkö siitä liian paksua.
Nilsiä kunnioitetaan hirveästi. Hänen olemuksensa on niin varma
ja voimakas, niin vaikuttava kaikessa vaatimattomuudessaan ja
rauhallisuudessaan. Mutta eniten se kai on katseen ansiota — noiden
ihmeellisen väkevien, läpitunkevien silmien, jotka ovat vaaleansiniset
kuin pienen lapsen. Kun Nils katsoo, on parasta, ettei ole mitään
salattavaa, joka tapauksessa on selvintä sanoa asiat suoraan —