XXII.

Iltapäivällä seuraavana päivänä Kristofer ponnisteli mäkeä ylös iso

mytty kädessään. Hän oli saattanut isänsä hautaan, kulkenut yksin

rattaiden perässä paikatuissa vaatteissaan läpi kylän, sillä välin

kuin kellot vaikeroivat ja pauhasivat tornissa ja täyttivät ilman

valitushuudoilla. Sitten hän oli ollut Faretissa hakemassa omaisuuttaan

ja hyvästelemässä ja kiittämässä, ja Gunhild ja Emma, vähämieliset

sisarukset, olivat saaneet seurata häntä pihan poikki ja seisoa aidan

takana katselemassa, kun hän meni. He seisoivat siinä pitäen toisiaan

kädestä, kaksi avutonta lapsiparkaa, jotka janosivat hyvyyttä ja lämpöä

ja palelivat ihmisistä uhoavassa kylmyydessä. He seisoivat siinä kuin

kaksi pientä lammasta aidan takana, muuten sieluttomilla kasvoillaan

ihmeellisen surullinen ilme — ja äkkiä he purskahtivat uikutukseen,

epätoivoiseen ja murheelliseen itkuun, joka pisti häntä niin kuin oas.

Hänen täytyi olla kova — häntä halutti mennä takaisin ja panna kätensä

heidän kaulalleen ja painaa molemmat puoleensa — mutta siitä ei olisi

ollut hyötyä, se ei olisi auttanut siitä, mikä edessä oli. Niinpä hän

vain huiskutti kädellään ja kiiruhti eteenpäin rinnettä ylös, sydän

raskaana, mieli ilottomana.

Alussa oli metsä mukana.

Se seurasi polun kummallakin puolella, korkeita, tuuheita, humisevia

kuusia ja siellä täällä joitakin mäntyjä. Ne seisoivat maan kamaraan

tarrautuneina, juuret kokonaan näkyvissä, oli kuin niillä olisi ollut

linnunvarpaat — isot, elävät, matomaiset jalat, jotka kiemurtelivat

sammalen halki ja kohottivat polvensa päivänvaloon. Mutta rinteen

noustessa metsä kävi harvemmaksi ja puut matalammiksi, pihlajia ja

pähkinäpensaita ilmestyi vähitellen joukkoon, niinikään koivuja,

tammivesakkoa, raitoja ja leppiä. Kristofer pysähtyi ja leikkasi

itselleen sauvan, hän loi samassa katseensa metsän yli, joka lepäsi

hänen allaan vihreänä mäkenä ja levisi tasamaaksi vasta laakson

pohjassa. Hyvästi, sanoi jokin hänessä, hän näki edessään nummen,

pienen pienen katon rinteen alla, kirkon kummullaan hautojen

ympäröimänä — — — alakuloisuuden helmiäishohto loi loistettaan

jokaiseen muistoon, hän nieleskeli vähän aikaa ja jatkoi taas.

Mutta kun hän tuli ylemmäksi, oli kuin taakka olisi vähitellen

liukunut hänen hartioiltaan, mieli täyttyi ihmettelyllä ja rauhalla

— lopulta hänellä ei enää ollut muuta kannettavaa kuin myttynsä, se

punainen, kokoonkiedottu huivi, jossa hänen omaisuutensa oli. Hän oli

kantanut sitä kädessään, nyt hän pisti sauvansa solmun alle ja nosti

mytyn olkansa taakse, se oli ehkä sillä tavoin kevyempi. Ja polku

ryömi hänen edessään ja vei jalkaa hitaasti ylöspäin, varovasti ja

varmasti äkkijyrkännettä kohti, joka kohosi laakson edessä huimapäisine

katajineen ja hoikkine, kitukasvuisine mäntyineen. Aurinko oli jo

aikaa ollut kätkössä tunturin takana, ja tuuli tuli rapisten perille

varjojen halki, lievä viileys levisi ylt'ympäri. Eräässä kohdassa oli

hiljainen hyttysparvi polun yläpuolella, harmahtava, aaltoileva harso,

joka supistui ja laajeni — jonkinlainen elävä olento, hän ajatteli,

naamioitu, laahushunnulla verhottu. Se puuhaili siinä viileydessä ja

liikkui kiireesti, salaisen elämän hiljainen lähde. Kristofer kiersi

kaukaa — kun hän tuokion kuluttua käänsi päätään, kiehui parvi siinä

edelleen ja muutti muotoaan pitkulaisen kuhilaan kaltaisena. Vielä

kerran hän katsoi taakseen — vieläkin hän erotti jonkinlaisen pilven,

kapean usvapatsaan, joka häilähteli polulla ja herätti hänessä ihanan

muiston ja toi sanoman hänen kaipaavaan mieleensä. Ja päivä painui,

ja pilvet sinersivät, ja pohjoisessa syöksyi rinnettä alas vesiputous

— värisevä kieli, jota tuuli kosketti ja joka täytti ilman heikolla

kohinalla...

Hän pääsi jyrkänteelle otsa hiessä, laski mytyn maahan ja hengähti

hiukan. Laaksoon oli tullut ilta, kasvava hämärä, joka taajeni yötä

kohti ja kietoutui hiljaa maiseman ympärille. Mutta ylhäällä tunturilla

oli vielä päivä, yhä kimalteli tunturilakeus auringossa niin kauas

kuin hänen katseensa kantoi ja vielä kauemmaksi. Se lepäsi laveana

taivaan alla pitkin, hiljaisin ääriviivoin, niin kuin oli levännyt

tuhansia vuosia — avoimena auringolle ja avoimena tuulelle; siinä oli

kapeita metsäjuovia, kanervakankaita ja soita ja alastomia kallioita,

jotka pyöristyivät uneksivina ylös notkojen keskeltä ja nostivat

toisinaan selkäänsä kivilohkareen, talon kokoisen jättiläispään. Ne

lepäsivät siellä yksinäisinä ja tuijottivat eteensä jäykin kivikatsein

ja katsoivat toisiinsa tunturilta tunturille — pitkänäköisinä kuin

taivaan kotkat, raskasmielisinä kuin pimeys itse. Ja laajalti ympärillä

kimalteli kanerva laskevan auringon valossa pienen pienin helmin,

hienoin haurain purppurakelloin, joita vilisi jokaisessa varvussa. Se

seisoi niin hiljaa, niin iloisena illassa — niin suloisesti ihastuneena

iltaruskoon, sekoittaen siihen oman lempeän punerruksensa ja vangiten

sen kultaiset säteet. Se seisoi siinä niin kauniina ja puhtaana,

niin kiitollisena elämästä, niin täysin onnellisena osastaan, siinä

piili salattu hartaus, täydellisen antautumisen kyky, sen nöyryys ja

värisevä ihanuus, joka on elämän avain ja joka paljastaa sen syvimmät

salaisuudet. Kristofer katseli ympärilleen — kanerva tuli hiljaa

liukuen häntä kohti, kanerva kohtasi häntä kaikkialla. Se punersi

koivikon ympärillä, joka kohosi valkeana etelässä päin, se hehkui

kaukana selänteillä, se hymyili hänen kenkänsä vieressä. Ja tässä

hehkuvassa punassa solui polku yhä eteenpäin — kapea, kiemurteleva

uurre, joka katosi hiljaisesti loimuavaan valoon.

Kristofer seisoi vähän aikaa sauva kädessä, hänet valtasi sanoin

selittämätön tunnelma, oli kuin hän olisi seisonut maan reunalla ja

nähnyt taivaan aukenevan päänsä päällä, nähnyt pyhyyteen itseensä.

Iltalaulu, ajatteli hän hiljaa, tietämättä, mistä sana tuli, ja hän

otti myttynsä ja lähti taas, oli kuin hänen yläpuolellaan olisi

soitettu, soitettu illan ja pyhän tuloa. Ja kun hän nyt asteli siinä

polkua, pitkin, kodittomampana kuin koskaan ennen, kun hän seurasi sen

ruskeata uurretta ja kuuli soran natisevan jalkainsa alla ja tunsi

kanervan sivelevän polvia rehellisillä, karkeilla käsillään — niin,

kun hän vaelsi hiljaisuuden halki alas länteen painuneen auringon

häikäisevää, kuparinhohtoista loimua kohti, alkoi hän tuntea onnea,

turvallista varmuutta, josta ei koskaan ennen ollut tiennyt. Haapa,

joka seisoi kuunnellen parvessaan, mättäät, jotka nukkuivat niityllä

luoden pitkiä, yhä kasvavia varjoja, vesiuurros kummun juurella, joka

lepäsi suossa niin kuin virtaava valo — hänen omat unelmansa ympäröivät

häntä, hänhän kulki keskellä haaveittensa valtakuntaa ja antoi käden

lakaista kanervikkoa huulillaan mykkä riemu ja tunsi, että se todella

oli olemassa! Hän ei enää menettäisi sitä, ei heräisi näkemään, että

se oli kuihtunut, että se oli unta ja muuttui arjeksi ja tomuksi. Hän

oli ollut täällä kerran lapsuudessaan ja painanut paikan mieleensä

koko sydämensä hartaudella, nyt hän oli tullut takaisin ja tunsi

sisimmässään joka askeleella, että hän oli syvästi ja ikuisesti kotona,

yhteinen alkuperä liitti hänet siellä kaikkeen. Oi Jumala, kaikki oli

siis hyvin, kaikki oli siis kääntynyt parhaaksi ja käynyt sittenkin

hänen tahtonsa mukaisesti.

Metso nousi maasta ja lensi suhisten hänen ohitseen, se herätti hänet

paikalla ja toi hänen ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, hän jännitti

silmänsä ja seurasi henki kurkussa sen matkaa, kunnes se oli vain piste

sinessä. Se lensi kaaressa ruskotusta kohti — tuolla se laskeutui

kanervikkoon, se oli löytänyt makuupaikan, missä oli suojassa yöltä

ja pimeydeltä. Ja jälleen ilo kuohahti hänessä: hän nukkuisi itsekin

tunturilla, sillä oli epävarmaa, tapaisiko hän ihmisiä, hänen täytyi

arvatenkin tehdä niin kuin lintu, paneutua hänenkin kanervikkoon

makuulle. Sillä ei vain ollut mitään kiirettä, hämärässä oli niin hyvä

kulkea, se ruokki hänen ajatuksiaan ja hiipi hänen mieleensä, sulki

hänet rauhallisen ja tyytyväisen tunnelmansa piiriin, hän saattoi vielä

ehtiä kappaleen matkaa, vielä päästä pitkälle, ennen kuin yö tuli.

Ja taas Kristofer matkaa eteenpäin, jälleen hän vaeltaa kanervikon

halki, niin kuin hän on vaeltanut unelmissaan, ja kuulee, miten varvut

liikahtelevat hänen ympärillään lähettäen iltaan hauraita, ritiseviä

ääniä. Ja laajalti ympärillä vaipuu lakeus lepoon, laajalti ympärillä

vajoaa tunturi takaisin ihmeelliseen, sulkeutuneeseen rauhaan.

Lampien ja järvien katse käy uniseksi, kanervikko harmaantuu hitaasti

hämärässä, pimeys kokoaa pensaat ja vesakon, ääriviivat katoavat, rajat

lakkaavat olemasta. Mutta polun takana, kaiken takana kumpuaa hiljainen

kultalähde sineä kohti.

Hiljaisuuden vallitessa taivaan ja maan välillä vaeltaa Kristofer

onnellisena eteenpäin...