Kristofer palasi tupaan vihreä vesa kädessään, syvät silmät katsoivat
suoraan eteensä rauhallisina ja kirkkaina.
Nimismies istui vielä pöydän ääressä.
— Olipa hyvä, että tulit, Kristofer, me puhelimme juuri sinusta,
ymmärräthän, ei jää kovin —
Kaitsija puuttui puheeseen:
— Meidän on pakko myydä talo, en näe muuta neuvoa, me emme tietenkään
tahtoisi menetellä ankarasti, mutta sinun isäsi oli aikalailla
takapajulla, niin, sinähän tiedät, millaista se oli.
Kristofer istui sormeillen vesaa.
— Myykää vain minun puolestani.
Nimismies nyökkäsi.
— Sepä oli hyvä, Kristofer, arvelinkin, että sinä kyllä ymmärtäisit,
sinun ei tietenkään tarvitse kärsiä hätää, me järjestämme kyllä sinun
elämäsi, jäähän täältä sentään jotakin yli —
— Ajattelin tulla toimeen omin neuvoin.
Miehet vaihtoivat katseita pöydän yli.
— Niin, niin, jos voisit, jos luulet olevasi tarpeeksi terve siihen —
me olimme muuten hiukan ajatelleet, että olisi kenties parasta, jos
sinä rupeaisi! suutariksi.
Kristofer pudisti päätään.
— Minä luulen, e-että se ei kävisi, minä en ole kyllin kätevä, minä
vain pi-pilaisin.
He katsoivat hämmästyneinä häneen, poika istui siinä niin kypsänä ja
aikuisena, hänen lempeät, syvät, kirkkaat silmänsä katsoivat heihin
uneksivina ja saattoivat kummankin epävarmaksi. He huomasivat äkkiä,
että ihmiset olivat oikeassa, että oli totta, mitä he olivat kuulleet.
— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?
— Ajattelin ruveta paimeneksi.
Nimismies nyökkäsi.
— Se ei ole lainkaan hullumpaa, se kävisi varmaan, kun vain tietäisimme
— Minä olen puhunut Nils Vainen kanssa.
— Oletko puhunut Nilsin kanssa?
— Olen, en aivan ny-nyt, mutta hän luuli kyllä — Miehet katsahtivat
taas toisiinsa.
— Kun itse haluat, Kristofer, emme me pane vastaan, ymmärrätkö, mehän
tahdomme vain sinun omaa parastasi — vai niin, sinä olet puhunut Nilsin
kanssa?
Kaitsija kysyi:
— Sinä ajattelit ehkä lähteä mahdollisimman pian?
— Ajattelin, että i-isän hautajaisten jälkeisenä päivänä, minullahan ei
ole mitään syytä jäädä kauemmaksi.
Kaitsija katsoi ulos ikkunasta, eipä kylläkään, eipä kylläkään.
— Mutta minä tarvitsisin vähän ruokaa ja paidan, o-olisiko nimismies
niin hyvä, että menisi minun puolestani takuuseen kauppiaalle — jo-jos
tästä tosiaan jää jotakin yli.
— Tietysti, sehän lankeaa luonnostaan, nimismies kirjoitti jotakin
paperilapulle — kas tässä, anna kauppiaalle tämä minulta, sitten saat
kaikkea, mitä tarvitset, parasta, että varustaudut hyvin. Ja jos isäsi
peruista jää jotakin, panemme sen pankkiin sinun nimellesi.
Kristofer pisti lapun taskuunsa.
— Ja olisiko nimismies sitten vielä hyvä ja ilmoittaisi Fa-Faretiin,
niin että he saisivat tietää, milloin minä tulen? Sillä minähän tulen
sanomaan hyvästi —
Kristofer jäi kotiin yöksi. Hän oli istunut myöhään iltaan punoen
seppeleitä ja koristaen arkkua, se kävi hitaasti, hän ei ollut
tottunut, ja itku sumensi tavan takaa hänen silmänsä. Toinen vaimoista
tuli uudelleen iltapäivällä tuoden hänelle hiukan ruokaa, hän auttoi
häntä myöskin kokoamaan vaatteitaan ja korjaili niitä niin hyvin kuin
saattoi.
Hän viivytteli hiukan lähtöään illalla, seisoi tuokion katsellen
ympärilleen eikä oikein tiennyt, saattoiko lähteä.
— Et kai aio valvoa?
— En, en valvo.
Vaimo meni, Kristofer jäi yksin.