XXIII.

Sen yön Kristofer nukkui kanervikossa — syvästi ja hyvin, suojaisassa

kuopassa, johon aurinko oli koko päivän paahtanut — siinä hän makasi

kuin mikäkin jänis mytty pään alla ja nuttu peittonaan ja nukkui,

nukkui, kunnes aamu tuli.

Tuuli herätti hänet, se tulla tassutteli päivänkoitteessa ja kajosi

häneen kylmillä käsillään ja vihelsi hiljaa hänen korvaansa, heti hän

muisti, missä oli, ja asettui istumaan kanervikkoon ja katsoi unisena

ympärilleen:

Taivas ja maa vastasivat katseeseen, lempeällä sinellä ja hehkuvalla

punalla oli ystävällinen, elävä ilme — sen pienen tuokion ajan, jolloin

unen sumut hunnuttivat hänen näkönsä, oli kuin jokin silmä olisi

tarkannut häntä, kuin aamu itse olisi seisonut hänen vieressään ja

katsellut häntä tutkivasti. Seuraavassa hetkessä hän istui yksinään ja

näki vain kanervikon, joka leikki tuulessa kaukaisen, tutkimattoman

taivaan alla, jossa valkeat pilvet kiitivät. Hän istui aivan valveilla,

palellen ja väristen, lakeuden ympäröimänä joka puolelta, kaukana

pohjoisessa kohosi sinitunturi sulkien tien; sitten hän tunsi olevansa

pahasti nälissään ja otti myttynsä. Kulkunen heräsi ja liikahti,

harmaa sukkakerä vieri ulos, rasvainen paperipussi kurkisti esiin ja

raamatunhistoria tahraisine sinisine karsineen — — vähän ajan kuluttua

hän pureksi leipää ja käristettyä silavaa ja joi palanpaineeksi

piimää. Ja taas läikähti ilo hänen sisimmässään, taas häneen palasi

tuo kotoinen tuntu, varmuus, hartaus, syvä mielihyvä siitä, että

oli olemassa. Ihan hänen vieressään riippui kimalainen kanervassa

imien mettä, se keinui hiljaa tuulessa — pieni tyytyväinen veli,

joka söi aamiaista niin kuin hänkin. Ja tuulihaukka lensi matalalta

hänen ylitseen, se kiiti tiehensä valoisassa aamussa hillittömänä ja

huimapäisenä kuin vihuri. Kristofer heilutti sille lakkiaan istuessaan

siinä ruokaa suussaan ja jakaessaan hyvinvoinnin tunnetta kaiken

ympäröivän kanssa, oli kuin hän olisi tavallaan nähnyt siinä oman

itsensä, oman nuoren, vallattoman mielensä... Sitten hän kuivasi

kätensä kanervaan, pisti lakkiinsa vaivaiskoivun oksan, solmi mytyn

kokoon ja lähti.

Koko sen päivän hän kulki tunturilla, koko sen päivän hän astui

pohjoista kohti tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Hän ei tiennyt

ajan kulusta, hän söi, kun oli nälkä, ja lepäsi hetken, kun väsyi

liiaksi. Välistä hän otti kengät ja sukat jalastaan ja kahlasi

hiukan matalassa lammikossa — sitten hän taas jatkoi matkaa uusin

voimin, koko nuoruuden lannistumattomalla rohkeudella. Oli kuin hän

olisi vahvistunut kävelystä, kuin tunturista olisi jalkopohjien

läpi virrannut häneen voimaa, hän nosti pienen päänsä korkealle, ja

hänestä tuntui koko ajan kuin hän olisi ollut päämäärässään, kuin hän

olisi parhaillaan harjoittanut tointaan, ja hän näki tulevaisuutensa

leviävän ympärillään. Miten pitkä matka hänellä oli jäljellä, missä

Nils laumoineen oikeastaan oleili — — se ei häntä lainkaan huolettanut,

hän tiesi Nilsin olevan jossakin kauempana tunturilla, missä oli hyviä

laidunmaita, niin että hän kyllä löytäisi perille. Miten hänen oli

jatkettava matkaa — sille Kristofer tuskin uhrasi ajatustakaan, hän

kulki vain eteenpäin siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuisi,

että kaikki lopulta kävisi niin kuin hän toivoi.

Iltapäivällä maisema jylhistyi, sen aallot kävivät isommiksi ja

korkeammiksi, notkot syvemmiksi, suot leveämmiksi, sinitunturit, jotka

kohosivat hänen edessään, työnsivät juurensa lakeutta kohti — pitkiä,

jyrkkiä selänteitä; kun Kristofer pääsi jonkin harjalle, saattoi hän

nähdä peninkulmien päähän. Vielä olivat vaarat punaisia kanervasta,

mutta vihreätäkin näkyi, vihreitä rinteitä ja juovia, jotka kasvoivat

tunti tunnilta. Ja joka kerta Kristofer seisoi hiljaa harjalla ja

tähysteli kädellään varjostaen ja tehden silmänsä veitsenteräviksi

— tuo musta tuolla mäessä tai tuo valkoinen hänen edessään, eikö se

liikkunut? Ei, sitten se olikin vain katajapensas tai kivilohkare

kanervikossa tai kellastuneen ruohon peittämä mätäs. Ja joka kerta

hän pettyi yhtä pahasti ja antoi päänsä painua ja jatkoi matkaansa

— sitten hän jälleen oli täynnä toivoa, sitten tuli taas jännittävä

hetki, sitten hän uudelleen seisoi selänteellä varjostaen kädellään

ja tuijottaen eteensä ja etsien lampaita. Ja kun hän saapui vihreään

paikkaan, tempasi hän maasta kourallisen ruohoa ja kieritteli lehtiä

käsissään ja huomasi, miten pyöreätä ja hienoa se oli, ja tiesi

olevansa oikealla tiellä. Hän puraisi sitä ja tunsi sen makean ja

äitelän maun ja oli sitä mieltä, että se maistui auringolta ja kesältä,

tunturilta ja lakeudelta ja kaikelta, mitä ympärillä oli.

Pari kertaa hän kohtasi lintuja, ne torkkuivat polulla hänen edessään

ja lähteä jymistivät lentoon kirkuen ja meluten, ukkometsoja,

koppelolta ja teeriä, ne oleskelivat koko kesän tunturilla ja

siirtyivät vasta myöhään syksyllä alas laaksoon. Ja joka kerta hänestä

tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ihmisiä — kuin hän olisi tavannut

toisia ihmisiä, toisia hänen kaltaisiaan olentoja. Kerran hän myöskin

näki jäniksen, se sätkähti pystyyn kanervikosta aivan hänen läheltään

ja loikki pakoon sarkahousuissaan ja katsoi, että joutui tieltä pois,

pieni arka ja säikähtynyt torppari, jolla oli vuode jokaisen pensaan

alla. Siinä se nyt istui töllistellen ja ihmetellen ja käännellen

korviaan edestakaisin ja koettaen ymmärtää, mitä se oli — ei, sitten

se taas kävi araksi ja loikki tiehensä etsiäkseen uuden piilopaikan ja

pelastaakseen elämälle vielä yhden päivän.

Ja jälleen alkoi päivä painua, jälleen tuli ilta lakeudellakin, töyräät

alkoivat sinertää, ja pitkiä varjoja hiipi esiin kivien ja kantojen

alta. Ja jälleen tuuli laskeutui levolle kanervikkoon, joka punersi

hänen ympärillään laskevan auringon hehkussa, ja jälleen oli kuin olisi

tullut pyhä — kuin taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja katsonut

maahan hiljaisen tuokion ajan, ja maa lepäsi laajana hänen jalkainsa

juuressa — hurmaantuneena, kirkastuneena ilta-auringon hohteessa,

lepäsi kuin iankaikkisuuden säteiden valossa ja vietti mielenylennyksen

hetkeä ja vastasi kunnioittavasti taivaan katseeseen. Kanervasta

ja pursusta, ruohosta suolla ja pensaasta töyräällä huokui rauhaa,

lempeätä suloa, joka oli niin kuin kukkaistuoksu illalla. Kaikesta

huokui kaipausta, tomu katsoi ikävöiden ylös valoon, katoavaisuus tunsi

koti-ikävää —sillä oli muistamisen hiljainen hetki.

* * * * *

Senkin yön Kristofer nukkui kanervikossa, joka taipui hänen ylitseen

pienin, hennoin äännähdyksin ja pakeni ja rapisi hänen allaan, jos hän

hiukankin liikahti. Sinäkin yönä hän lepäsi ulkona lakeudella — jalat

jäykkinä ja kankeina kuin pölkky, ja nukkui nukkumistaan. Ja jälleen

hän aukaisi silmänsä ja kohtasi uuden, kastetuoreen aamun, jälleen hän

avasi myttynsä ja aterioi hyvällä ruokahalulla — sitten hän taas nousi

ja lähti. Tosin hänen ruumiinsa oli jäykkä ja raskas ja hänen täytyi

ponnistella, ennen kuin pääsi pystyyn, mutta hän jatkoi sittenkin

matkaansa, kulki, kunnes jäseniä ei enää pakottanut, kunnes väsymys ja

kankeus katosi. Täytyi käyttää aamuhetkeä hyväkseen, päivällä oli niin

kuumaa, että vaatteet liimautuivat ruumiiseen ja haittasivat yhtämittaa

jalannousua. Niinpä hän paapersi eteenpäin pitkillä kolvillaan,

kankaiden poikki, pajujen lomitse, soiden yli — eteenpäin pohjoisessa

näkyviä sinituntureita kohti. Tist, tist, kuului hänen ympäriltään,

kirvinen kutsui kanervikossa, ja silloin tällöin hän kohtasi riekon,

joka ponnahti noituen lentoon, kun ei enää uskaltanut maata alallaan.

Teeri oli vähemmän arka, se nosti vain päänsä varvikosta ja piti häntä

olinpaikastaan silmällä. Kristofer saattoi mennä ihan sen vierestä, se

makasi paikoillaan tarkaten häntä ja punniten mahdollisuuksiaan jalat

joustimien tavoin jännitettyinä ja seurasi häntä liikkumattomalla

katseellaan. Rautiainen tirkisteli katajasta, tiaisparvia lensi ilman

halki nytkähtelevään, keikkuvaan tapaansa, räkättirastas pärpätti

rämeikössä, kala uiskenteli hiljaa järvessä, kaikkialla oli elämää

ja liikettä. Ja väliin hän kuuli tunturikurmitsan äänen, se istui

jossakin mättäällä ja vihelsi, pitkiä, pehmeitä, surumielisiä säveliä,

jotka olisivat voineet tulla kaisloista ja ruovoista, tuulesta ja

yksinäisyydestä, joka häntä ympäröi. Oli kuin tunturilla itsellään

olisi ollut puhekyky, kuin linnut tuolla suolla olisivat olleet sen oma

alakuloinen ääni.

Myöhemmin päivällä kaikki vaikeni, räkättirastas ei pärpättänyt enää,

rautiainen istui hiljaa vesakossa, tunturikurmitsa oli ääneti suolla,

kala lakkasi uiskentelemasta järvessä. Tunturin piirteet jäykistyivät,

vaivaiskoivu seisoi liikkumattomana helteessä, jäkälä ja sammal

rutisivat jalan alla, kallio höyrysi kuumuudesta — Kristofer ponnisteli

yhä eteenpäin. Hän kulki kirvelevässä paahteessa unisena ja velttona,

silmät puoliummessa ja veti lyhyttä varjoa perässään — ainoa, mikä

peninkulmien alalla liikkui ja oli elävä. Hiukan matkaa vielä hän

ajatteli ja katsoi lähintä selännettä ja asetti sen äärimmäiseksi

päämääräksi, tuonne varjoon vain, sitten hän heittäytyisi maahan ja

nukkuisi iltaan asti. Mutta kun hän oli päässyt harjalle, asetti hän

itselleen uuden päämäärän ja ajoi itseään vielä kappaleen matkaa

eteenpäin — ensin tuon suon yli, ensin tuonne koivikkoon, sitten hän

saisi levätä, sitten hän saisi heittäytyä nenälleen kanervikkoon, saisi

hukkua, häipyä siniseen uneen —

Äkkiä hän hätkähti:

Selänteen rinteellä kohosi eläin jääden seisomaan ja tuijottamaan

eteensä. Se oli vajaan sadan askeleen päässä hänestä ja nuuski ja

kuunteli valppaana ja epäluuloisena, paksu lammas, jolla oli kaulassaan

kaulain ja kyljessään ruskea merkki, tervaristi harmaan keltaisessa

villassa. Se oli varmaan kuullut jonkin äänen, tuntenut, että ihminen

oli lähellä — nyt se seisoi vaiti ja vartioi, valmiina juoksemaan

tiehensä, valmiina antamaan pelolle vallan ja ryntäämään pakoon rajulla

vauhdilla. Se ei vain ollut varma siitä, mistä käsin vaara uhkasi, sen

vuoksi se jäi siihen seisomaan ja tuijottamaan, leuat liikkumattomina

ja jalat jäykkinä.

Kristofer pysähtyi samassa hetkessä, väsymys oli kuin poispuhallettu,

hän astui varovasti askeleen syrjään ja painautui hitaasti

kanervikkoon. Hän makasi sydän jyskyttäen ja kurkisti varovasti

varpujen lomitse koettaen nähdä tulematta itse nähdyksi. Vähän matkan

päässä jokin taas liikahti, toinen eläin kohotti päätään ja sen takana

vielä yksi — koko mäki oli täynnä lampaita, niitä vilisi kivien ja

mättäiden, pajujen ja vaivaiskoivujen välissä, ristin rastin, niitä

oli ympäröivässä kanervikossakin. Selkiä pyöristyi maasta, korvia

pisti esiin, pieniä suippoja turpia tuli näkyviin, leveitä häntiä ja

hoikkia jalkoja, lihava takaruumis, kapea kaula — — — minne Kristofer

siirsikin katseensa, se kohtasi elämää ja taas elämää. Toiset makasivat

vierekkäin yhdessä röykkiössä, toiset olivat hajallaan siellä täällä,

mutta kaikki ne lepäsivät ja märehtivät helteessä ja jauhoivat hiljaa

leuoillaan ja katsoivat eteensä unisin silmin. Tuo yksi vain oli

pystyssä ja kuunteli — valppaana ja hiljaa väristen, oli kuin se olisi

nuuskinut koko ruumiillaan, raisuna ja villinä tunturielämästä, arkana

pitkästä, kahleettomasta vapaudesta. Siellä oli jotakin, siellä oli

jotakin... ei, muut makasivat ihan hiljaa, vain kimalainen pörisi

kanervikossa täyttäen sen unettavalla äänellään. Lampaan kurkkuun

pulpahti jokin möykky, alaleuka liikahti, se pureskeli hetken ja

lakkasi taas — sitten se laskeutui hitaasti maahan ja torkahti jälleen

auringonpaisteeseen.

Kristoferin sydän lämpeni, hän kävi sisimmässään iloiseksi kuin lapsi.

Hän tirkisteli varpujen lomitse ja siirsi katseensa eläimestä eläimeen,

näki niiden loikovan tuossa rauhallisina ja äänettöminä ja hienontavan

ruokaansa suloisesti hyvinvoipina — ne matustivat ajankuluksi siinä

levätessään. Se oli hänestä kovin kaunista, ja hän tunsi, miten hellyys

kasvoi hänessä, eikä voinut, ei voinut katsoa tarpeekseen, oli kuin hän

olisi katsonut jostakin raosta uuteen, luvattuun maahan, missä kaikki

oli viattomuutta ja kauneutta ja rauhaa. Eläimet, jotka lepäsivät

tuossa — miten hyviä ne olivat, miten tyytyväisiä, miten lempeitä,

miten turmeltumattomia luonnoltaan, oli kuin Jumala olisi luonut ne

eilen, ne tulivat suoraan Jumalan käsistä eikä ihmissormi ollut niitä

saastuttanut, ne olivat samanlaisia tänään kuin luomisen aamuna, Jumala

oli päästänyt ne suoraan kanervikkoon, puhtaina ja uudestiluotuina.

Kristofer uskalsi tuskin hengittää, ei vain häiritä, hän ajatteli,

ei säikähdyttää millään tavoin, maata vain ja kutistua pieneksi ja

olla niitä lähellä ja katsella niitä. Oi, hänen tuli niin hyvä olla,

hän oli tulvillaan sanomatonta elämänriemua, oli kuin hän olisi ollut

polvillaan elämän kynnyksen edessä ja nähnyt sen salaisuuteen. Jumala,

hän kuiskasi, anna minun jäädä tänne tunturille, tee niin, että minä

saan olla Nilsin luona —

Eläimet alkoivat liikkua, toinen toisensa jälkeen nousi ja maisteli

kanervaa ja nuuski mäelle päin, jokin tiuku soi hiljaa ja suloisesti

— tuokion kuluttua olivat kaikki jalkeilla ja hajaantuivat hitaasti

rinnettä alas. Askel askeleelta ne siirtyivät eteenpäin, takkuisia

villaruumiita tunkeutui pensaiden läpi, ruskeita tervaristejä tuli

näkyviin ja katosi taas, jonkin kerran näkyi valkeakin, sitten ne

tulivat alas notkoon — pitkä, kaartuva jono eläimiä, jotka nousivat

nakerrellen mäen ja häipyivät toiselle puolelle. Mutta vasta kun

viimeinen oli siirtynyt selänteen yli, hiipi Kristofer varovasti

perässä, kunnes taas sai eläimet näköpiiriinsä — sillä tavoin hän

seurasi lampaiden kintereillä koko pitkän iltapäivän, kanervikon

tuoksuessa hunajalta auringossa ja paarmojen ja kimalaisten suristessa

ympärillä. Oi, miten kauniita ne olivat, hän ajatteli ja kuuli, miten

kulkunen hyrisi mytyssä ja valitsi yhden eläimistä muka itselleen. Se

saisi kulkusen kaulaansa ja kulkisi sitä soitellen tunturilla ja olisi

komein kaikista lampaista! Hän liukui mahallaan, hän ryömi polviensa

varassa, pari kertaa hän nousi seisomaan pajupensaan takana ja kurkisti

varovasti vesojen lomitse. Ja niin hän kulki suoraan muuatta miestä

kohti, joka istui kivellä ja tuijotti häneen, hopeanharmaa ukko,

jolla oli siniset silmät ja syviä ryppyjä kapeissa kasvoissaan. Musta

paimenkoira lepäsi hänen edessään kanervikossa, se makasi pää käpälien

välissä ja katsoi herkeämättä Kristoferiin.

— No, mies, kuului hetken kuluttua.

Tämä ihmisääni hiljaisuudessa — Kristofer havahtui, hän seisoi

aivan Nilsin edessä ja kohtasi hänen viisaan, tutkivan katseensa.

Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja nähnyt ympärillään kylmän ja

ankaran todellisuuden, hänen asiansa painoi raskaana hänen rintaansa,

hänestä tuntui, ettei hän voinut sitä esittää, se kävi yhtäkkiä niin

mielettömäksi.