XX.

Kun hän eräänä aamuna makasi lukien, tulivat nuo kaksi odottamatta

navettaan. He tulivat hiljaa hänen luokseen, hiljemmin kuin

tavallisesti ja ryhtyivät katselemaan häntä. Kristofer puhui heille —

ei, he seisoivat yhtä vakavina eivätkä hymyilleet niin kuin muulloin.

Äkkiä vanhempi avasi suunsa:

— Muutatko sinä nyt?

Kristofer hämmästyi vähän:

— Miten sinä semmoista kysyt?

— Meidän täytyi silloin muuttaa.

Häntä värisytti:

— Si-silloin, sanot sinä, onko jotakin tapahtunut?

Vanhempi vilkuili oveen päin.

— Ne sanoivat, että me emme saisi sanoa sitä.

— Hyvä Jumala, onko isälle tapahtunut jotakin?

Kristofer oli puhunut kovalla äänellä, sisarukset ilmeisesti

säikähtivät, silmät suurenivat kulmakarvojen alla, he tuijottivat

häneen suu auki.

— Isälle on ehkä tapahtunut jotakin?

Hetki vielä — sitten pelko sai heissä vallan, he kääntyivät ja

syöksyivät ovea kohti, kaksi pientä, säikähtänyttä vuonaa.

— Ei, ei, älkää menkö!

Hän kiiruhti pukeutumaan, oli juuri panemassa liivejä ylleen, kun

ovessa taas käytiin ja vaimo ja tytär tulivat navettaan.

— Pikkutytöt ovat kai olleet täällä?

— Kyllä he kävivät täällä pikimmältään.

— Eivätkö he kertoneet mitään?

— Eivät.

Vaimo katsoi häneen huonokuuloisena:

— Sanoitko, että kertoivat?

— Ei, minä en saanut tietää mitään!

— No, sitten saat mennä taloon isännän luokse, hän odottaa tuvassa,

tänne tuli sana eilen illalla, mutta me emme tahtoneet herättää sinua.

Kristofer seisoi isäntänsä edessä, ja isäntä ryiskeli ja yritti ensin

valmistaa häntä:

— Hm, niin, näetkös, Kristofer sinun isäsi, muistathan hänet —

— Onko isä ehkä mennyt po-pois?

— Juuri niin, Kristofer, oli hyvä, että sinä sanoit sen itse, hän

kuoli muutama päivä sitten, vaikka ne löysivät hänet vasta eilen, niin

etteivät tienneet sitä aikaisemmin, se oli oikein ikävää sinulle, niin,

niin —

Kristoferin jalat vapisivat:

— Mi-mistä hänet löydettiin?

— Oh, hän oli kotona vuoteessaan, hän makasi vaatteet yllään, ihan

sellaisena kuin hän kulki täällä.

Vuoteessa kotona, se kevensi heti.

— Etkö kuullut, mihin hän oli kuollut?

— En kuullut, mutta muuten hänet haudataan huomenna, hän oli kyllä jo

maannut jonkin aikaa.

Kristofer kysyi hyvin hiljaa:

— Enkö saisi tänään lomaa?

— Tietysti saat, tietysti saat.

Myöhemmin aamupäivällä hän nousi rinnettä kotia kohti. Siitä oli pitkä

aika — kokonainen ihmisikä, hänestä tuntui, ja hän katseli ympärilleen

tiellä ja kohtasi kaikkialla muistoja. Muistot nyyhkyttivät hiljaa

hänessä, jonkinlainen taakka painoi hänen mieltään, oli kuin hän olisi

ollut vanha mies niin kauan kuin muisti, vanhus pikkupojasta asti. Nyt

hän palasi kotiin lapsuutensa luo, ja lapsuus tuli surullisena häntä

vastaan ja pudisti mykkänä ja alakuloisena päätään ja katsoi häneen

surumielisesti hymyillen. Mikään ei ollut käynyt niin kuin olisi

pitänyt, hyvä Jumala, hyvä Jumala —

Talossa oli ihmisiä, nimismies, kaitsija ja muita, sitäpaitsi pari

vaimoa, jotka järjestelivät, nimismies istui pöydän ääressä ja

kirjoitti. He kohottivat katseensa, kun Kristofer tuli.

Nimismies antoi Kristoferille kättä ja selitti, minkä tähden he olivat

siellä; kun Kristofer pälyili ympärilleen, käsitti hän heti:

— Me olemme vieneet hänet ulos vajaan, meidän oli pakko tehdä niin,

ymmärrätkö, me saimme arkun tänä aamuna ja panimme hänet siihen heti.

Kristofer kävi ääneti istumaan, tuokion kuluttua tuli toinen vaimoista

tuoden kahvia.

— Arvelin, että sinä ehkä joisit mielelläsi kupillisen.

Kaitsija kuljeskeli ylt'ympäri ja otti selvää talon irtaimistosta,

Kristofer kuuli hänen äänensä kahvia juodessaan — kaksi kaappia, iso

ja pieni — yksitoista lasia, erilaisia — kuusi paria kuppeja, onko

nimismies kirjoittanut sen? Neljä hyvää maitokulhoa — neljä ehyttä

kulppia — kolme syvää lautasta —

Sitä kesti jonkin aikaa, Kristofer seurasi veltosti, sitten hän äkkiä

havahtui:

— — uushopeainen kulkunen —

Tietämättään hän oli ojentanut kätensä:

— Enkö minä vo-voisi saada sitä?

Nimismies keskeytti kirjoittamisen ja katsoi kaitsijaan:

— Eihän sitä kannata kirjoittaa?

Kristofer sai kulkusen, hän näki kuin sumun läpi, että siitä riippui

puulevy, johon oli piirretty joitakin epäselviä kirjaimia — tämä

kulkunen on Kristoferin. Se kouraisi häntä syvälle sydämeen, oli kuin

vainaja olisi ojentanut kätensä hyväilläkseen häntä, osoittaakseen

hänelle hiukan ystävällisyyttä, ennen kuin lähti. Hänet valtasi

suloinen tuska, huulet alkoivat väristä, hän nousi hiljaa tuoliltaan ja

hoippui ovesta ulos.

— Minä tulen takaisin tuokion kuluttua.

Isä ei ollut heittänyt kulkusta menemään, ei kaivanut sitä maahan,

niin kuin sanoi, hän oli päinvastoin pannut sen talteen ja pitänyt

erikoisesti huolta siitä, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Hän oli

muistanut poikaansa, muistanut, että hän iloitsi siitä, muistellut

häntä ystävällisesti kaikesta huolimatta. Hän ei siis ollutkaan niin

kova, hänessä oli siis sittenkin pohjimmalla arkaa hellyyttä, ja

hänessä eli ja värisi pieni siemen, joka ei ollut kuivunut, rakkauden

ja elämän siemen —

Oi, se tuntui Kristoferista niin hyvältä!

Arkku oli vajassa kahden pölkyn varassa, alastomana, köyhänä,

sanomattoman hyljättynä. Se oli ilmeisesti tehty kiireessä — huono,

viallinen kyhäys, ajatteli Kristofer seisoessaan siinä, ja hän muisti

äkkiä, että isä oli puuseppä, ja lainasi ikään kuin hänen silmänsä ja

mittaili arkkua arvostelevin katsein. Väriä oli sivelty aivan ohuesti,

jotta se kuivuisi pian, laudoissa oli toisin paikoin rakoja; oli kuin

vainaja olisi maannut siinä puoliksi paljastettuna eikä säädyllisesti

kätkettynä. Se loukkasi häntä, hän häpesi isän puolesta, ja hän

silmäsi nopeasti ympärilleen keksiäkseen jotakin, millä peittää hänet,

palasen hurstia vain tai säkin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että

hän saattoi sen sijaan käyttää kukkia, sitoa seppeleitä lehvistä ja

kanervasta ja kukista, niin kuin laaksossa tehtiin, ja peittää arkun

kehnouden niillä. Keltanoita ja kieloja vilisi ympärillä, ylempänä

kasvoi isoja sinikelloja, vähän ajan kuluttua hän oli matkalla mäelle

kori kädessä ja keräsi minkä ennätti.

Yht'äkkiä hän kohotti päätään ja katseli kuunnellen ympärilleen — eikö

joku huutanut hänen nimeään?

Hän jäi katsomaan erääseen kiveen, ja kivi ikään kuin vastasi

tuttavallisella katseella ja tiesi ilmeisesti, kuka hän oli. Ihan sen

vieressä oli toinen ja sen takana kolmas, isoja, raskaita, kulmikkaita

lohkareita, jotka olivat syöksyneet rinteeltä alas ja lepäsivät nyt

ajatuksiaan hautoen tuossa sammalessa. Ne lepäsivät siinä ja tekivät

havaintojaan ja kuuntelivat, täynnä kokemusta ja viisautta, vanhuuttaan

harmaina, tietämisestä mykkinä menneen ajan iäkkäinä todistajina.

Ne tuijottivat ja näkivät ilman silmiä, tajusivat ja tunsivat ja

pohtivat, ihmeellisen äänetön seurue — lapsuusajan tovereita,

koeteltuja ystäviä joka-ainoa. Siinä oli poikavuosien leikkipaikka,

missä hän vietti vapaahetkensä ja uneksi maailman ihaninta unta, hän

seisoi odottamatta sen keskellä ja kohtasi jälleen sen lempeän rauhan.

Muistoja tuli tulvimalla hänen mieleensä, hän muisti pässin, joka

seisoi hänen kädessään, kuinka hän piti sitä suunsa edessä ja puhalsi

siihen pelkästä hyvyydestä, muisti puu-ukon, joka makasi majassa

tähtien tuikkiessa hänen yläpuolellaan ja kaikenlaisten pikkuelävien

kurkistaessa ovesta, muisti lammastarhan vesa-aitoineen —

Tuossa oli joitakin pikkupensaita lähekkäin pitkulaisena pyöriönä,

silmä tarkasteli niitä ihmetellen — vesa-aita, tuntui joku kuiskaavan

hänelle. Vesa-aitahan siinä vielä oli jäljellä, se oli vain tullut

ilmieläväksi ja versoi nyt vihrein lehdin. Hänestä tuntui äkkiä siltä

kuin hän olisi nähnyt enteen. Ne pienet vihreät vesat, jotka hän kerran

oli pistänyt maahan — enemmän kuin puolet niistä eli vielä, enemmän

kuin puolet oli juurtunut. Nyt ne seisoivat siinä epäsäännöllisenä

ympyränä, oksat toistensa lomassa ja jakoivat paikan niin hyvin

kuin voivat, pajut ja raidat ja pihlajat ja haavat. Muutamat olivat

kasvaneet hyvinkin isoiksi, toiset eivät vielä olleet polvenkorkuisia,

ne olivat olleet liian tiheässä eivätkä olleet saaneet hengitysalaa.

Veräjä — vielä oli aukko siinä paikassa, niissä se oli heilahdellut ja

sulkeutunut, kun lampaat olivat menneet sisään.

Kristofer istuutui tarhaan.

Hänessä humisi, hänessä lauloi hiljaa, hänestä tuntui kuin hän olisi

istunut lapsijoukossa ja kohdannut lasten luottavaisen hymyn ja kuullut

niiden suloista, siunattua jokellusta — ja oli kuin ne olisivat olleet

hänen omia lapsiaan, kauniita, kainoja, viattomia lapsia. Jonkinlainen

syvä kunnioituksen tunne valtasi hänet, tämä oli juhlahetki, hän olisi

voinut riisua kenkänsä ja heittäytyä maahan rukoillakseen hiljaa,

rukoillakseen pyhyyden itsensä edessä. Se oli hänen lähellään, se

hengitti häneen, hänen oma lapsuutensa seisoi elävänä hänen edessään

kaikkine unelmineen ja kaikkine toiveineen. Vähän matkan päässä hiipi

polku ohi, kapea uurre ruskeassa maassa, katse seurasi sitä mäkeä ylös

katajien ja kallioimarteiden lomitse. Ja taas tuntui kuin joku kutsuisi

häntä ja vetäisi häntä puoleensa vastustamattomalla voimalla, tunturin

ääni, Jumalan ääni, ja vastaus tuli syvältä hänen sielustaan, niissä

kaipaus kyti ja hehkui haavan tavoin.

Ja äkkiä hän pani kätensä taskuun ja pudisti tiukua ilmassa, niin kuin

oli lapsena tehnyt.

Osasiko hän, osasiko hän niin kuin ennen?