Faretissa, missä Kristofer viimeksi asui, oli tiukkaa paikoista, siellä
hoidettiin vähämielisiä lapsia, ja niitä oli talon täydeltä, mutta yksi
lisää, he kai ajattelivat ja siirsivät hänet navettaan heti, kun karja
oli päästetty metsään, siellä hänellä oli kuin oma huoneensa. Vähän
matkan päässä seisoi pyöreä lehmä, jonka oli määrä poikia seuraavassa
kuussa, niin hän samalla piti sitä silmällä eikä ollut yksin yöllä, kun
hänellä oli elävä olento seuranaan.
Valo herätti hänet tavallisesti aikaisin, aurinko paistoi sisään
seinässä olevasta aukosta ja pisti hänen kasvoihinsa, kärpäset
alkoivat pöristä ikkunassa. Hetken kuluttua lehmä kävi levottomaksi,
se nousi ja laskeutui taas pitkäkseen, se heilutti päätään, niin että
vitjat rämisivät, ja paukautti väliin sarvillaan seinään. Pikkulinnut
visersivät ulkona, keltavarpunen istui pensaassa ja laski, yks kaks
kolme neljä viis kuus — seitsemän.
Kristofer torkkui vähän aikaa.
Kärpästen pörinä ja lintujen viserrys, lehmän hengitys, nuo monet
ystävälliset äänet hänen ympärillään — kaikki se virtasi hiljaa hänen
tietoisuuteensa ja täytti hänet suloisella hyvinvoinnin tunteella.
Hän makasi silmät ummessa ja katsoi sinertävään sumuun, oli kuin aamu
olisi hengittänyt häntä kohti, sillä oli suussaan hienoa kultatomua,
ja se puhalsi sitä hänen kasvoihinsa, hänen tunnelmaansa ja alttiiseen
mieleensä. Ja unet heräävät ja liikahtelevat, näyt alkavat nousta,
aika virtaa taaksepäin ja vie salaperäisellä tavalla hänet mukanaan.
Hänen jalkojensa alla on polku, se johtaa hänet onnellisesti ylös
valtakuntaan, jonne hän ikävöi, ylös sen hiljaiseen, armeliaaseen
rauhaan. Ja hänen mielensä vaeltaa hitaasti edellä, heitä on ikään
kuin kaksi polulla, ja itse hän seuraa varovasti perässä ja astuu omia
jälkiään. Minne he menevät, minne he joutuvat? Unohdettuja seutuja
leviää hänen ympärillään, paikkoja, joihin hän palaa tutuksi tuntemisen
syvässä ilossa, Gosan, Arabia, Kaanaanmaa. Siitä huolimatta se on
niin kuin tunturi kotona, lakeus lepää kaiken alla ja katsoo häneen
raskaalla katseellaan. Noitatunturi nukkuu kanervassa siirtolohkareet
selänteellään, lampi lammen takana näkyy, sinertäviä kiiloja ja läikkiä
— kaukana vain hopeainen nauha, joka näyttää värisevän tuulessa,
Jordanin virta tai Genetsaretin järvi. Kristofer kulkee ja tuntee
itsensä entisekseen, nykyhetki ja menneisyys kohtaavat toisensa
ja liukuvat yhteen ja tulevat yhdeksi, hän ojentaa kätensä antaen
kanervan solua sen läpi, sen karkea kosketus kulkee suloisena tunteena
hänen lävitseen. Hyvä vastaanotto, hän ajattelee ja katsoo iloisesti
ympärilleen — suota ja kanervikkoa ja taas suota, siellä täällä
alaston kallio ja kaiken yllä ääretön rauha. Ja takana kohoaa Siinain
vuori, sinertävä keila, jonka huippu piirtää pilviä, hyvä Jumala, hän
näkee senkin! Silmä liukuu ihmetellen ylt'ympäri, rinteiden vihreillä
ruoholäikillä on siellä täällä varjoisa maja, eräästä kohdasta kohoaa
savua, eiköhän ole ilta, hän ajattelee, eiköhän hänen pidä koota
laumansa ja ajaa se kotiin tarhaan? Hän muistaa äkkiä palvelevansa
Laabania, hän palvelee häntä paimenena, Jaakob on hänen nimensä — — —
Lehmä läimäyttää sarvillaan seinään, Kristofer säpsähtää, hän avaa
silmänsä sepo seljälleen ja katselee neuvottomana ympärilleen — hän
makaa vain navetassa, Faretin navetassa, jossa on mustia hirsiä ja
pienen pieniä aukkoja ja hämähäkinverkkoja, se puristuu kylmän kosteana
hänen ympärilleen turvekattoineen ja maapermantoineen, yksinäisine
lehmineen ja ikkunassa surisevine kärpäsineen. Hän makaa syvällä
laakson pohjassa, makaa ja herää vähitellen todellisuuteen ja tottuu
siihen, että on maan päällä, ikään kuin vaihtaa olomuotoaan ja muuttuu
jälleen entiseksi köyhäksi huutolaiseksi. Mutta hänen sisimmässään on
kipeä kaipaus, hän tahtoo herättää unen henkiin, loihtia valtakunnan
takaisin, kohottaa sen syvältä sydämestään, luoda sen uudestaan teossa,
elämässä...
Sitten ehkä ovessa käytiin, emäntä tuli raskaasti astuen navettaan tai
joku hänen tyttäristään, he kolistelivat painavilla puukengillään ja
huusivat toisilleen kaikin voimin ja olivat kumpikin huonokuuloisia.
— Ylös, Kristofer, he sanoivat ja muka herättivät hänet.
Välistä oli pari vähämielistä mukana, kaksi hentoa, pisamaista
tyttöstä, joilla oli vanhat, surkeat kasvot ja paikoillaan pysyvä
katse, kaksi sisarusta ylempää pitäjästä, jotka oli otettu hoitoon
joskus keväällä. He menivät säännöllisesti Kristoferin luo ja
katselivat, kun hän pukeutui, vanhempi piti nuorempaa kädestä, ja siinä
he seisoivat koko ajan. Vaikka kohta he olivatkin ylen vakavia, oli
heissä jotakin hyväntahtoista, he muistuttivat kerittyjä lampaita,
kahta laihaa, nälkiintynyttä vuonaa. Oli kuin he olisivat siinä
odottaneet jotakin, syötävää tai vain pientä ystävällisyyttä, heiltä
puuttui jotakin, he tunsivat palelevansa maan päällä ja kaipasivat
hiukan lämpöä ja hyvyyttä. Isä oli poissa ja äiti oli poissa, he eivät
sitä kai täysin käsittäneet, mutta he huomasivat sen seuraukset,
tunsivat kaipausta sielunsa pohjassa ja tarvitsivat jotakin, millä sitä
vaimentaa. Siinä he seisoivat Kristoferin edessä ja katsoivat häneen
veltoilla silmillään ja rukoilivat sanomatta sanaakaan.
Kristofer sanoi tavallisesti hyvää huomenta ja nyökkäsi heille, heti
molemmat vastasivat nyökkäämällä, ilme kirkastui ja jännittyi, nyt se
tuli, he ajattelivat, nyt tuli se hyvä, jota he kaipasivat, se pieni
lämpö, jota he tarvitsivat.
— Onko sinun ni-nimesi tänäänkin Gunhild?
Vanhemman kasvot loistivat mielihyvästä, kyllä, hänen nimensä oli
tänäänkin Gunhild.
— Ja sinä siinä vieressä olet nimeltäsi Emma?
Nyt nuorempi hymyili ja nyökkäsi innokkaasti.
— Entä mikä si-sitten minun nimeni on tänään?
— Kristofer, sanoivat molemmat.
Siinä olikin melkein kaikki — Kristofer ei ollut puhelias, kysymys,
miten he voivat, pari sanaa ilmasta ja tuulesta — mutta siinä oli
sittenkin tarpeeksi. He kuulivat äänen ystävällisyyden, sanojen takana
piilevän myötätunnon. Niin vajavaisia kuin olivatkin, he olivat
tarkkakuuloisia kuin eläimet, äänensävystä he tunsivat mielialan, isä
ja äiti olivat poissa, mutta Kristofer asui navetassa, ja Kristofer oli
heidän ystävänsä.