XVIII.

Kevättuuli puhalsi oven edessä, aikuiset saivat kiireitä ulkona,

Johannes, vaimo ja ruotimnori — ja niin Kristofer joutui istumaan

kotona ja hoitamaan taloa ja lapsia ja katsomaan; etteivät nämä

päässeet kaivolle eivätkä purolle, hän oli juuri sopiva siihen

toimeen. Se oli ollut ruotimuorin tehtävänä, mutta ruotimnori oli

vielä sitkeä ja saattoi vähän ahertaakin; Johannes huomasi pian

voittavansa vaihdossa, ja se pantiinkin heti toimeen. Ruotimuori astui

nyt pellolla raskaat, multaiset puukengät jalassaan ja taivutteli

selkäänsä ja kaivoi sormin kiviä puupyttyynsä, ja Kristofer istui

kotona paimentamassa lapsilaumaa, hänellä oli kenties pienin sylissään,

ja hän oli yksinkertaisesti lapsenpiikana. Jumala häntä lohduttakoon ja

auttakoon!

— Hy-hys, sanoi hän sammaltaen ja häpesi, niin että punastui eikä

uskaltanut kohottaa katsettaan lapsesta ja kohdata ärsyttävää hihitystä

ympärillään. Ja vanhin poika ja muut sisarukset seisoivat hänen

ympärillään hautoen kepposta ja odottaen vain tilaisuutta. Hei, nyt

he ottivat hänen sauvansa ja ryntäsivät ovelle kiljuen ja meluten,

oli kuin he olisivat kiskaisseet häneltä jalan ja iloinneet hänen

avuttomuudestaan.

— Heinäseiväs, he huusivat — ota meidät kiinni nyt!

He saattoivat ärsyttää poikaa niin kauan, että hän siirsi lapsen

sylistään ja kompuroi heidän jälkeensä parhaan taitonsa mukaan yrittäen

herättää kunnioitusta — teidän pitää olla ki-kilttejä lapsia, te-teidän

pitää tulla kotiin, sanon minä. Ei, sitten pienin alkoi huutaa, hänen

täytyi mennä nopeasti takaisin, ennen kuin pellolla olevat kuulivat ja

tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.

— Hy-hys, sanoi hän ja keinutti lasta tottumattomin käsin eikä tiennyt,

mitä tehdä. Hänen mielensä kävi lohduttoman surulliseksi, vanhat

muistot heräsivät verta vuotavina, pienokaisen mariseva itku sekoittui

niihin tuskallisella tavalla — ja kaikesta siitä työntyivät esiin isän

kasvot, niin kuin silloin aidan takaa, ja katsoivat häneen turvonnein

silmin:

— Tiedätkö, että minun pitää maksaa, että ne ottavat vaikka paidan

päältäni, ellen maksa?

Se kirveli hänessä niin kuin myrkky, hän kuuli äänen ja äänensävyn,

muisti nuo katkerat sanat. Sittenkin, sittenkin —

Eikö kaikesta katkeruudesta huolimatta ollut kuin isä olisi seisonut

siinä rukoillen, seisonut kynityn kerjäläisen kaltaisena pojan edessä

ja kerjännyt, sydän ahdistusta täynnä.

— — Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — Erehtyikö Kristofer?

Eikö siinä piillyt hellyyttä, eikö tuokion ajan tuntunut siltä, kuin

pienen pieni lapsenkäsi olisi avuttomasti haparoinut hänen kättään?

— Hy-hys, hys, hy-hys —

Vähän sen jälkeen olivat lapset ikkunassa ja varjostivat käsin silmiään

ja katsoivat huoneeseen, sormet rummuttivat lasiin, silmät loistivat

vahingonilosta:

— Tule hakemaan puujalkaasi!

Kristofer oli Risessä syksyyn asti, sitten hän joutui Vraalstadiin ja

sieltä Faretiin — miten ollakaan, ne kuljettivat häntä talosta taloon

kahden vuoden ajan, pitivät häntä apulaisenaan ja käyttivät häntä

milloin mihinkin työhön. Niin hän kulki kädestä käteen, kärsivällinen

ja hiljainen palvelija, joka ei koskaan valittanut eikä koskaan

nurkunut, vaan mukautui kaikkeen, mitä hänelle tehtiin, ja ahersi niin

hyvin kuin taisi. Totta kyllä, ettei hänestä tullut työmiestä ja että

hän oli kenties hiukan kankeakätinen, mutta hän oli altis ja uuttera,

hyvänä apuna talossa ja sitäpaitsi ilmaisena apuna. Hän sitoi luutia ja

vuoleksi hierimiä, hän oppi lypsämään ja kitki rikkaruohoja, hän oli

mukana perunannostossa — mutta kun kaitsija tuli kyselemään pojasta, ei

tämä kaikki ollutkaan mitään.

— Ooh, sanoivat he venytellen — kyllähän hän jo vähän tepastelee.

Sillä oli asia selvä, pojasta oli edelleenkin pidettävä huolta, ja niin

Kristofer jäi yhä kunnan hoidettavaksi, hänen täytyi edelleenkin olla

muille apuna ja palvella heitä niin kuin he hyväksi näkivät.

Sillä välin hän oli päässyt ripille.

Hän oli vanhin kirkon permannolla ja vastasi oikein kaikkiin

kysymyksiin; pappi oli ilmeisesti tyytyväinen häneen, kaikki saattoivat

nähdä, että hänellä oli kirkas ymmärrys ja että hän oli harvinaisen

valpas poika. Mutta niinpä hän olikin lukenut ahkerasti, varsinkin

raamatunhistoriaa, joka vaikutti häneen merkillisen väkevästi ja täytti

hänen mielensä kaipauksella ja haaveilla. Olihan hän lukenut sitä

ennenkin ja tunsi sen suureksi osaksi kouluajoilta — siitä huolimatta

se nyt oli uutta, kaikki oli toisenlaista, rikkaampaa ja kauniimpaa,

ja näyttäytyi hänelle mahtavampana kuin ennen. Kirjan lehdiltä kohosi

näkyjä, ja nuo näyt, palasivat ulkona luonnossa ja loivat hohdetta

kiviin ja kantoihin ja värittivät arkipäivän, joka häntä ympäröi,

värittivät hänen oman surkean elämänsä. Kaipaus oli kyntänyt hänen

mielensä kamaran ja tehnyt sen hedelmälliseksi, nälkäinen ruokamulta

syvällä hänen sielussaan levisi nyt peltona ja odotti sadetta. Hänet

valtasi ihmeellisen kotoinen tunnelma, äänet, jotka puhuivat kirjasta,

ihmiset, jotka, tulivat siitä häntä vastaan — ne olivat ikään kuin

vanhoja tuttuja, luuta hänen luustaan, niin kuin kirjoitettu oli.

Noille ihmisille hän oli sukua, hän tunsi niin kuin nuo ihmiset, ne

olivat samaa lajia kuin hän itse. Noin hänkin ajatteli, noin hänkin

tunsi.

Kirja puhui hänelle jatkuvasti, jatkuvasti se askarrutti hänen

mieltään ja ajatuksiaan. Se irroitti tunnelman hänen sydämessään ja

löysi ilmaisumuodon hänen sisimmälle olemukselleen ja antoi hänen

hämärimmille tunnoilleen sanoja. Tuo pieni sinikantinen kirja ikään

kuin kohotti hänet tomusta ylös valoon ja valon rauhaan. Hän omaksui

sen hengen, hän omaksui sen äänet, sen viisas yksinkertaisuus hurmasi

hänet ja siirsi hänet kaukaiseen muinaisuuteen Jumalan itsensä kasvojen

eteen —

* * * * *

Hän saattoi joutua paimentamaan talon lehmiä — silloin hän pani kirjan

liivien alle, ennen kuin lähti kotoa. Hänellä oli mukanaan eväspussi,

leipää ja piimää, ja hän tuli takaisin vasta illalla; koko päivän hän

vaelsi yksinään karjalaumansa kanssa. Se oli hänelle sopivaa työtä,

pitkät ajat hän saattoi välillä istua ja lepuuttaa selkäänsä, eläimet

olivat hitaita ja kömpelöitä eivätkä levittäytyneet kovin suurelle

alalle. Ja kun päivä kävi lämpimäksi, asettuivat ne unisina maahan ja

jäivät usein makaamaan tuntikausiksi.

Niiden tuntien aikana valui kultainen virta Kristoferin ihmettelevään

mieleen.

Hän ryömi tavallisesti pensaikkoon, mistä hän saattoi katsoa

ympärilleen lehvien lomitse, siellä hän istui kirja sylissä ja

selaili sitä hellin käsin. Hiljainen juhlatunnelma valtasi hänet, se

kohosi kirjan lehdiltä ja täytti hänen sydämensä kunnioituksella,

hänen päänsä päällä ikään kuin humisi, nykyhetki kävi kaukaiseksi ja

epätodelliseksi, ajan virta kääntyi ja juoksi takaisin itseensä, ja

unet alkoivat versoa, näyt nousivat hänen sisimmästään ja ottivat

häntä kädestä ja veivät hänet mukanaan. Uusia seutuja levisi hänen

eteensä, vihreitä kenttiä, erämaita, virtoja, Egypti ja Niili ja Niilin

lieju. Outoja kenttiä vaelsi ohi, ihmiskunnan isät tulivat häntä

vastaan, Set, Eenok, Metusalem — oli kuin hän olisi selaillut maailman

alkuaikaa ja nähnyt menneiden tulevan ja menevän. Kuva seurasi toista

— Nooa nousi arkkiinsa, joka oli kolmesataa kyynärää pitkä, ja hänellä

oli mukanaan suuri eläinpaljous, kuhiseva saattue, jossa oli eläviä

olentoja jättiläisestä kääpiöön, elefantista matoseen asti, kaksi

jokaista lajia, joka ei voinut elää vedessä. Ja rankkasade tuli ja meri

nousi, kaikki taivaan sulut olivat ammollaan, kunnes koko maa oli veden

peitossa ja kaikki eläväinen hävitetty.

Ja Jumala muisti Nooaa ja nosti tuulen maan päälle — Uusi kuva sukeltaa

esiin, vesi oli laskeutunut takaisin syvyyksiin, liejuinen maa levisi

silmien eteen savenharmain töyräin ja kostein metsin, kuohuvin

putouksin ja kiitävin virroin. Kaatuneita puita ajelehti virran mukana,

kuolleita eläimiä, kuolleita ihmisiä, ruumiita lojui läjittäin maassa,

muutamat puoliksi mutaan hautautuneina. Ja usvaisessa ilmassa liiteli

lepäämättä kyyhkynen ja etsi vihreätä lehteä.

Kuva muuttui, ihmiset ja eläimet olivat tulleet ulos arkista, ne

seisoivat yhdessä rykelmässä uudestisyntyneen maan kamaralla, ja

uhrituli suitsusi keskellä ja katsoi ihmetellen taivaalle. Pilvissä

kimalsi arvoituksellinen merkki — seitsenvärinen sateenkaari, Jumalan

sinetti hänen sopimuksessaan Nooan kanssa, sinetti, joka on vielä tänä

päivänä.

Kristofer kääntää lehteä, kuluu tuhat vuotta tai enemmän — Aabraham

istuu majansa ovella ja sivelee pitkää partaansa, karjan levätessä

nurmikolla niin kuin lehmät tuossa, sitten lankeaa varjo hänen

jalkainsa juureen, ja kolme miestä seisoo hänen edessään.

Kristofer näki heidät selvästi edessään, kolme korkeata, kuninkaallista

hahmoa syvin silmin ja jaloin otsin, Jumala keskellä ja kaksi enkeliä,

heillä oli laajat viitat ja paljaissa jaloissaan ruskeat sandaalit,

Aabraham tunsi heidät heti ja kumarsi maahan kunnioituksesta.

Ja Saara otti jauhoja ja leipoi kakun.

Nuo pari sanaa toivat kuvaan elämää, erikoista luonnollisuutta ja

suloa, joka liikutti ja hurmasi häntä. Saara leipoi kakun Jumalalle,

ja Jumala ei halveksinut sitä, Jumala istuutui ja aterioi, Jumala söi

Saaran kakkua ja Aabrahamin lihavaa vasikkaa, hän istui puun alla majan

ulkopuolella ja piti hyvänänsä ihmisten tavoin. Ja aurinko paistoi

heihin — sama aurinko, joka oli tuolla taivaalla, paistoi puun läpi

heihin ja näki heidän istuvan ja puhelevan keskenään, heidän varjojensa

liikkuessa nurmella. Nyt oli puu aikoja sitten lahonnut, maja korjattu

pois ja kadonnut maan päältä ja Saara ja Aabraham muuttuneet tomuksi —

vain Jumala oli edelleen olemassa. Niin saattoi Jumala vieläkin kulkea

maan päällä, niin saattoi hän vieläkin ottaa ihmismuodon ja vaeltaa

samalla tavoin ja sekoittua ihmislasten joukkoon. Niin saattoi hän

vielä jonakin päivänä tulla —

Kristofer unohtui seuraamaan ajatusta.

Hänen lähimmäisensä saattoi olla Jumala, Jumala saattoi olla hänen

lähimmäisensä. Hänelle selveni hämärästi, että lähimmäisensä

rakastaminen oli Jumalan itsensä rakastamista.

Jokin pieni ääni hänet taisi herättää, putoava pisara tai suriseva

kimalainen, hän taivutti oksat varovasti syrjään ja katsoi ihmetellen

ulos pensaasta. Hiljainen, sulkeutunut rauha vallitsi kaikkialla.

Lehmät makasivat maassa sorkat allaan, ne makasivat puoliunessa,

matustavin leuoin ja hienonsivat aikaisemmin syömäänsä ruokaa.

Päivänkorento lensi niiden yli, välistä se pysähtyi hetkeksi ilmassa,

pieni soihtu, joka tuli ja katosi, katinkultasiipien leikki, joka

kahisi auringossa ja surisi ohitse. Ja takana seisoi metsä hikoillen

pihkaa, oravan ja tiaisen puuhaillessa havujen lomassa — — kaikki tuo

tavoitti hänet hiljaisena kohinana ja lisäsi lempeätä huminaa hänen

mielessään. Hän kuuli Jumalan äänen, Jumala saattoi olla tulossa hänen

luokseen, Jumala oli yhtä väkevänä olemassa tänään kuin tuhat vuotta

sitten. Piti vain tuntea hänet, peljätä häntä sisimmässään... oi,

hänessä humisi humisemistaan, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää,

se oli hänessä, ja hän tunsi sen kokonaan ja tiesi ehdottomasti,

millainen se oli.

Suuri tunne valtasi hänet, oli kuin joku henki olisi asettunut asumaan

häneen ja kuiskannut sanomattomia asioita hänen sydämeensä ja siirtänyt

rajat peninkulmien taa. Saattoiko hän selittää lintujen viserryksen,

tuulen hiljaisen suhinan lehvissä? Ei kielellä, ei sanoin, siitä

huolimatta hän ymmärsi kummankin ja tajusi ne täydeltä olemukseltaan,

koko sielunsa hartaudella.