Kaitsija oli kierroksellaan, hän kävi taloissa, sai runsaasti ruokaa ja
juomaa ja nyökkäsi armollisesti, että kaikki oli hyvin. Eräänä päivänä
hän tuli Aanaankin ja sai lämpimiä vohveleita — niin oli sielläkin
kaikki hyvin.
— Hm, sanoi hän hyväntuulisena yrittäen laskea leikkiä vaimon kanssa —
sinun pitäisi mennä uusiin naimisiin!
Kristofer meni hänen luokseen, kun hän lähti, hän tulla kompuroi
navetan takaa, missä siihen asti oli oleksinut:
— Saisinko pu-puhua vähän sinun kanssasi?
Kaitsija löi häntä olalle.
— Tietysti saat, tietysti saat.
— Enkö voisi päästä kotiin!
— Onko sinulla jotakin valittamista? Eikö sinun ole hyvä täällä?
— On, mutta isältä otetaan kaikki pois, isä ei voi maksaa tätä, isällä
ei todellakaan ole varoja!
Mutta kaitsija oli kylläinen vohveleista, huolet eivät hänestä nyt
maistuneet.
— Älä sinä siitä ole huolissasi, Kristofer, se asia kyllä järjestyy
— — —
Kristofer oli Aariassa talven yli, hän oli jo jättänyt pois toisen
kepin ja puuhaili oksapuiden kimpussa vajassa ja auttoi toisinaan
lehmän lypsyssä. Niin kului määräaika umpeen, ja eräänä aamuna tuli
Johannes Rise hakemaan häntä puoleksi vuodeksi.
— Millainen hän on, kysyi Johannes kahvin ääressä keittiössä — voiko
hän tehdä mitään?
— Hän on sukkela, vastasi Torvaldin vaimo — muuta en voi sanoa.
— Kas vain, tuumi Johannes tyytyväisenä — ehkäpä minä saankin täyden
miehen!
Oli kuin nuo sanat olisivat kiusanneet vaimoa, ilme kävi tylyksi ja
jäykäksi.
— Sitä minä epäilen, sanoi hän tuimasti.
— Mutta sinähän sanoit —
— Minä sanoin, että poika on sukkela, minä en puhunut mitään miehestä!
— Et, et, Johannes kumartui kahviaan juomaan.
Vaimo kulki edestakaisin lattialla ja järjesteli lieden yläpuolella
olevaa hyllyä.
— Sinun pitää olla hyvä hänelle, sanoi hän äkkiä.
— Muuta en ole aikonutkaan.
— Sinä puhuit äsken miehestä!
— Niin teinkin, minä ajattelin myllyä, että voisin käyttää häntä
siellä, helpompaa työtä hän ei voi saada —
Vaimo kuohahti:
— Tahdotko sinä ihan tappaa hänet?
— Tappaa hänet, mitä puhetta se on?
— Oh, etkö usko minun tuntevan sinua ja tietävän, millainen sinä olet?
— Jos sinä tunnet minut, niin tunnen minäkin sinut, etpä sinäkään
liikoja perusta.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
Johannes pani kupin syrjään.
— Oletko sinä ehkä paljonkin parempi? Sanovat, että sinä annoit pojan
maata tuossa ja _unohdit_ pestä hänet, kunnes tohtori käski. Ja sitten
sinä tahdot tulla puhumaan minulle —
— Johannes, se ei ollut tarkoitukseni, usko minua, minä sanon tämän
vain pojan vuoksi, minä tulin kovin pahoilleni, kun sinä mainitsit
myllystä — oletko nähnyt häntä koskaan?
— Ei, en ole.
— Siinä tapauksessa sinun pitää tarkata häntä, Johannes, katsella häntä
vähän, ennen kuin päästän hänet menemään.
Vaimo tuli mukaan pihalle ja jäi katsomaan rattaiden jälkeen, kunnes ne
katosivat mutkan taa.
Niin Kristofer oli jälleen muuttoretkellä, hän istui rattailla ja
katsoi ulos kevääseen monenlaisten ajatusten painamana ja kiduttamana
ja teki havaintoja puista tien varrella ja oli huolissaan siitä,
miten perille tultaessa kävisi. Hän käsitti, että Johannes oli
pahalla tuulella, ja aavisti olevansa siihen syypää, eikä se suinkaan
tehnyt muuttoa hänelle helpommaksi eikä johtanut häntä valoisampiin
mietteisiin. Kunpa olisi ollut terve, kunpa olisi ollut iso ja vahva!
Hän katsoi ylös tunturille, ajatukset vaelsivat selännettä pitkin —
Vähän ajan kuluttua hän havahtui.
Risen eteläpuolella olevassa metsikössä nousi muudan mies tien
vierestä, aivan kuin olisi istunut siinä odottamassa, ja kulki hitaasti
rattaiden ohi. Hetkeksi hän kohotti päätään ja loi Kristoferiin lyhyen
katseen likaisten silmälasiensa läpi — sitten hän taivutti niskansa ja
tallusteli edelleen, pienenä, käpristyneenä ja kehnosti puettuna, oli
kuin hän olisi hiukan horjunut.
Kristofer tuijotti hänen jälkeensä; joka paikassa pisteli.
— Hyvä Jumala, eikö siinä ollut isä?
— Oli varmasti, vastattiin edestä.
— Miksikähän hän meni ohi?
Johannes vastasi vaivautuneena:
— Oletko varma siitä, että hän tunsi sinut?
Kristofer ei vastannut heti, eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä, mutta
hän harkitsi hetken.
— Ti-tiesikö isä, että minä muutan tänään?
— Siihen en osaa vastata.
— Ju-juoko hän vieläkin?
Se tuli kuin hiljainen huokaus.
— Hm, niin sanotaan, Johannes maiskutti hevoselle ja kysyi, aivan kuin
se vasta nyt olisi juolahtanut hänen mieleensä — mitä minun pitikään
sanoa, oliko sinun muuten hyvä olla Aanassa?
— Oli, oikein hyvä.
— Sanotaan, että vaimo on ankara?
— Minä en voi sitä sanoa.
— Ei, ei — minä vain kysyn.
Talonväki oli järjestynyt pihalle ottamaan heitä vastaan, vanha,
koukkuselkäinen ruotimuori, vaimo, joka piti pienintä sylissään, vanhin
poika ja hänen veljensä ja sisarensa — resuinen, riehakkaan näköinen
parvi, joka loi pitkiä, salavihkaisia silmäyksiä.
— Sinä viivyit kauan, sanottiin.
Johannes astui alas rattailta ja katsahti taakseen olkapäänsä yli, oli
kuin hän olisi tahtonut, vakuuttautua siitä, että oli onnellisesti
silmän kantamattomissa, että Aanan emäntä ei voinut nähdä häntä.
— Äh, sanoi hän vain rykäisten.
Kristofer seurasi hämillään hänen perässään, hän laski pitkät jalkansa
maahan ja nousi jäykästi ja kömpelösti pystyyn. Siinä hän nyt seisoi
Torvaldin vaatteissa epämuodostuneine yläruumiilleen, jonka sairaus oli
kyyristänyt kokoon ja tehnyt entistäkin lyhyemmäksi, seisoi askeleen
päässä rattaista ja katsoi arasti eteensä.
Nyt se tulee, hän ajatteli.
Kuului hiljaista hihitystä — sitten lapset purskahtivat äänekkääseen
nauruun ja ryntäsivät portaita sisään paiskaten oven perässään kiinni.