Torvald kuoli ja haudattiin, mutta Kristofer parani. Torvald kannettiin
pois puuarkussa jalat edellä ja peitettiin turpeella, mutta Kristofer
sai elämän takaisin ja housut vainajan peruista ja ryömiskeli maassa ja
aloitti olemassaolon uudestaan.
Hän oli kerran aikaisemmin oppinut kävelemään, hän oppi sen nyt
toistamiseen. Käsien ja kyynärpäiden avulla hän veti itseään eteenpäin,
polvet tukivat ja varpaat työnsivät, hän ryömi lattian poikki, hän
ryömi kynnyksen yli ja pääsi vihdoin aitaan asti. Jos sitten joku
nosti hänet pystyyn, seisoi hän siinä jalat vavisten ja piti molemmin
käsin kiinni seipäästä, puri hampaansa yhteen ja koetti olla vahva.
Hän seisoi minuutin, seisoi kaksi — joka kerta hän jaksoi kauemmin,
lopulta hän yritti siirtää jalkaa — sekin kävi vähitellen. Tietysti hän
väsyi pian, pää tuntui raskaalta olkapäillä, ruumista alkoi kolottaa,
hiki pisaroi esiin hiusjuurista — hänen täytyi paneutua vähäksi aikaa
pitkäkseen, maata ja hengittää keuhkoihinsa ilmaa pitkin, virkistävin
siemauksin. Hyvä Jumala, hän ajatteli ja näki tunturin kohoavan
edessään ja muisti vanhan haaveensa ja tunsi toivon uudelleen elpyvän.
Se hyrisi hiljaa syvällä hänen sydämessään, se oli kuin vieno, laulava
kulkunen kultaisessa taivaassa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän sulki
silmänsä, hänen mieleensä kohosi näky, tunturilakeus liukui esiin
viettävänä ja pitkin kanervatöyräin, täynnä nukkuvia mättäitä. Sitten
tuli vaeltava mies reppuineen, mättäät nousivat hiljaa hänen perässään
ja seurasivat hitaasti yhä kasvavana parvena —
Ei, hän kääntyi aitaan päin, tarttui vapisevin käsin seipääseen ja
koetti jälleen päästä pystyyn.
Kun hän eräänä päivänä taas ponnisteli aidan luona, ilmestyi isä
suoraan hänen eteensä. Hän oli varmaankin maannut piilossa jossain, hän
ponnahti yhtäkkiä ylös ruohikosta ja katsoi tuimasti poikaan:
— No, täälläkö sinä siis oleksit!
Kristofer jäi seisomaan sanomatta sanaakaan, pelko karmi selkäpiitä,
oli kuin isä olisi lyönyt häntä kasvoihin.
— Täälläkö sinä oleksit, minä kysyn? Etkö voi vastata?
— Ne — tulivat ja ottivat minut, ni-nimismies ja jotkut muut.
— Ne ryöstivät sinut, kai tarkoitat, mursivat vielä lukonkin
kappaleiksi, sillä välin kuin minä olin hakemassa tarveaineita ja olin
poissa talosta vähän aikaa!
— Minä en sille mitään voinut.
Kasvot aidan takana tulivat lähemmäksi.
— Sinä olisit toki voinut kieltää, olisit voinut sanoa, ettet tahtonut —
— Minä olin niin heikkona, isä, minä en voinut sanoa mitään.
— Samantekevää, sinun ei olisi pitänyt lähteä, ei, sillä sinun ei ollut
lupa lähteä, luulin, että tiesit sen?
— Mu-mutta ne tulivat hakemaan minua!
— Samantekevää, eikö sinun pidä totella minua, minua, joka olen sinun
isäsi? No, miten kauan sitten olet aikonut olla kotoa poissa?
— Minä luulen, että ne sanovat, että minun ensin pitää tulla terveeksi.
— Ne sanovat, ne sanovat — Tiedätkö, että minun pitää maksaa sinusta,
että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa? Ajatteleppas sitä
vähän.
Kristoferin polvet vapisivat ja tärisivät.
— Minä en tosiaankaan voi siihen mitään, i-isä!
— Et voi mitään, sanot sinä, mitä lorua se on? Sinä voit muuttaa
takaisin kotiin, tiedän minä, sinä voit tulla asumaan minun luokseni!
Kristofer kysyi hiljaa:
— Voinko minä — voinko minä nimismiehestä huolimatta?
— Nimismies, mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan?
Kasvot tulivat ihan Kristoferin eteen, turvonneet silmät tuijottivat
terävästi.
— Nimismies, sanot sinä? Aiotko sinä peloittaa isääsi nimismiehellä?
Hyvä, Kristofer, jää sitten sinne, missä olet, minä aioin vain tehdä
sinulle hyvää, arvelin, että sinä ehkä kaipasit pois, että vieraiden
luona oli ikävää, että sinä halusit päästä kotiin. Nimismies, sanot
sinä? Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — katsos, minulla oli
se mukanani taskussa — kiitos vain, nyt se saa jäädä antamatta, minä
kaivan sen jonnekin, niin ettet sinä enää milloinkaan saa nähdä sitä.
Hyvästi, senkin pitkä —
Kristofer ei kuullut sanaa, jykevä selkä kääntyi häneen päin,
tuumamitta vilkutti silmää ja kyräili häntä paheksuvasti, hiukan
kuluneet puukengät kolisivat tiehensä — sitten hän laskeutui maahan ja
itki.
Tuli päivä, jolloin hän pääsi aidasta ja kompuroi sen sijaan kahden
kainalosauvan varassa. Torvaldin vaimo seisoi ikkunassa ja katsoi salaa
pojan jälkeen, hän seisoi siinä suupielet alaspainuneina ja kasvoillaan
puolittain tyly ilme, aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin,
ja seurasi raukan horjuvia askelia. Noita pojan silmiä hän mietti —
sanaa, jonka tohtori oli lausunut ja joka aikoja sitten oli kiertänyt
koko kylän — hänen täytyi välistä vakuuttautua siitä, että se oli
enemmän kuin vain sana. Nyt poika jäi seisomaan selkä navetan seinää
vasten ja lepäsi siinä jonkun aikaa, pitkäsäärisenä ja pieniruhoisena,
housut näyttivät hänen yllään lyhyiltä ja laajoilta ja olivat
pahasti pussillaan polvien kohdalta. Mitä hän mahtoi ajatella siinä
seisoessaan? Nyt hän kohotti vähän päätään — — vaimo käänsi nopeasti
katseensa pois ja ryhtyi kiireesti puuhailemaan keittiön penkillä.
Kädet riensivät edestakaisin, talouskalut kilisivät ja kalisivat — ei,
sitten hän heitti rievun luotaan, pienet surumieliset kasvot tuolla
ulkona eivät enää antaneet hänelle rauhaa. Hetken kuluttua hän otti
kulhon maitoa ja meni pihalle.
— Ole hyvä, Kristofer, ajattelin, että sinulla ehkä on jano!
Kieli, joka oli puhunut, oli mykistynyt, mutta sana oli juurtunut ja
eli, tästä lähtien oli kuin suojeleva käsi Kristoferin pään päällä,
siunaava tunnusmerkki hänen polkunsa yllä...