X.

Ja aika kuluu, päivät menevät, ne raatelevat eteenpäin tunti tunnilta

ja täyttävät jälleen pitkän vuoden — Kristofer makaa yhä vuoteessa,

vieläkään ei ole havaittavissa muutosta, ei näkyvää parannusta; sama

kuihtunut selkä, samat makuuhaavat, sama avuttomuus kuin ennenkin.

Jokin kivi, jokin tikku, ne lojuvat tuolla eivätkä tiedä mistään,

niillä ei ole tuskia eikä vaivoja, ne ovat onnellisesti kaiken

ulkopuolella, mutta Kristofer on vielä elävä, Kristofer makaa siinä ja

elää.

Hän heräsi joskus yöllä ja avasi silmänsä selko seljälleen — ympärillä

oli tyhjää ja pilkkosen pimeää. Kello tikitti kamarissa, missä isä ja

äiti nukkuivat, ja hänen sisästään vastasi kumea ääni, joka saattoi

hänet ihmeellisen pelokkaaksi ja levottomaksi — hänen oma sydämensä,

joka työskenteli hänessä ja oli niin kuin sulkulaitos syvällä hänen

sisässään ja jolla oli hämärä alkuperänsä ja päämääränsä. Ja seinän

takana hengitettiin raskaasti, siellä makasi toisia ihmisruumiita,

joista hän oli saanut alkunsa, ne hengittivät pimeään ja ilmaisivat

itsensä äänellään.

Tavallisesti kului hiukan aikaa, ennen kuin hän pääsi oikein valveille,

ennen kuin hän muisti murheellisen tilansa, ennen kuin se selvisi

hänelle koko murheellisessa lohduttomuudessaan. On kuin tietoisuus

palaisi takaisin jostakin kaukaisesta paikasta, missä se on ollut

muutaman päivän paossa, mystillisessä yhteydessä kaikkeuden ja Jumalan

kanssa — nyt se heräsi murheellisessa vankilassaan, matalassa,

surkeassa kopissaan ja tunsi olevansa telkien takana, sidottuna tomuun

katkaisemattomin sitein. Tässä hän makasi, hän ajatteli, ja tässä

hän oli maannut sata vuotta ja oli sielultaan ja ruumiiltaan vanhus,

ja tässä hänen pitäisi maata vielä sata vuotta. Tämä oli elämä, joka

hänen piti elää loppuun, jota hänen piti kärsiä, kunnes se päättyisi.

Hän purskahtaa itkuun ja puree hampaansa peittoon, kaikki on niin

mieletöntä ja niin kovaa.

Äiti on viime aikoina ollut sairas, ruoka ei pysy hänessä, ja hän on

näöltään kalpea ja harmaa: kun Kristofer on itkenyt itkettävänsä,

kuulee hän, että äiti vikisee ja huokaa ja vaikeroi vuoteessaan — heitä

on nyt kaksi, joiden on paha olla. Mutta äiti on sentään jalkeilla,

päivisin ja siivoaa talon niin hyvin kuin voi, ei sovi käydä makaamaan,

työtä on niin paljon, ei toki, hänen täytyy tehdä, mitä jaksaa.

Niinpä äiti tassuttelee ylt'ympäri talossa ja järjestelee patojaan

ja pannujaan ja lakaisee hiukan ja koettaa pitää puhdasta. Ja toisin

ajoin hän istuu hetken rahilla kädet kupeisiin painettuina ja huojuu

hiljaa edestakaisin silmät ummessa ja suu tiukasti suljettuna. Hän

ei ole käynyt ulkona viime aikoina, hän ei enää voi, sanoo hän, kun

joku tulee naapurista pyytämään häntä heille leipomaan tai auttamaan

muissa toimissa. Hän on ilmeisesti kovin heikko ja huononee nyt

säännöllisesti, on vain kysymys siitä, kuinka kauan sitä kestää, kuinka

kauan hän jaksaa pysyä pystyssä, ennen kuin tauti saa lopullisesti

yliotteen. Kristofer aavistaa pahinta, vaikka hän karkoittaa sen

ajatuksen mielestään eikä tahdo ajatella sitä loppuun. Jos äiti käy

lopulta aivan voimattomaksi, jos hänkin joutuu vuoteen omaksi, jos äiti

— — kulkunen, mihin kulkunen on joutunut, tietenkään hän ei uskalla

soittaa, sillä kello on kaksi aamulla, mutta auttaa kuitenkin, kun

pitää sitä vähän kädessään, tuntee sen viileyden ja uneksii itsensä

hetkeksi ylös tunturille. Hyvä Jumala, miten elämä on raskasta ja

miten täytyy unohtaa ja pyyhkiä pois — pyyhkiä pois ja hävittää,

jäljettömiin, tuudittaa suru ja pelko uneen.

* * * * *

Äitikin joutui vuoteen omaksi.

Ja nyt täytyi isän hääriä ja keittää ja siivota talossa ja hoitaa

heitä ja pitää heitä silmällä, isän, jolla oli niin kiivas luonto ja

yksipuolinen käsitys maailman menosta, Jumala auttakoon heitä sairaita.

Se kävi hänelle suorastaan ylivoimaiseksi, hän kahlasi höylänlastuissa

niin kuin iso, sihisevä sopuli ja veti niitä mukanaan kaikkialle

taloon, keittiöön, kamariin, koskaan eivät hänen asiansa olleet niin

hullusti, niin nurinkurisesti olleet kuin nyt. Ja kesken kiireisintä

työtä hän saattoi lakata hetkeksi ja kohottaa pullon suulleen ja juoda

kelpo kulauksen. Se ei juuri tehnyt häntä lempeämmäksi — varsinkaan

jos äiti näki sen vuoteesta ja varoitti häntä ja pyysi häntä olemaan

ottamatta.

— Katso itsesi, minä kyllä pidän itsestäni huolen!

Kristoferilta ihan valui hiki, sanat lankesivat niin hirveän kovina,

isä ikään kuin heitti kivellä vähääkään välittämättä, mihin osui.

Ja heti sen jälkeen hän ryhtyi suurella melulla työhönsä, kuin

lannistaakseen kaikki vastaväitteet, päästäkseen kuulemasta mahdollisia

nuhteita ja purkaukseen jollakin tavoin katkeruuttaan. Tässä hän raatoi

koko päivän, kulki kuin renki edestakaisin, ja talossa oli kaksi

sairasta ihmistä, joita täytyi yhtä mittaa palvella. Tässä hänellä oli

työtä käsien täydeltä, ja tavan takaa häntä häirittiin kaikenlaisilla

mahdottomilla asioilla, hänen täytyi tehdä naisväen töitä ja keittää ja

muuta semmoista, hänen täytyi suorittaa satoja tehtäviä, jotka eivät

oikeastaan kuuluneet hänelle. Ole hyvä, ruokaa, ole hyvä, kahvia, ole

hyvä, auta siinä tai siinä! Heidän ei tarvinnut muuta kuin komentaa ja

maata ja syödä ja juoda vuoteessa ja lihota ja elää mukavasti. Auta —

hm, apu maksoi rahaa, ei toki, kyllä täytyi tulla toimeen omin neuvoin,

ellei tahtonut joutua perikatoon. Ja kyllä sitä kohta jouduttaisiinkin

perikatoon, jos tätä jatkuisi. Saatana, sanoi hän ääneen toisinaan, hän

ihan hyppi höylänlastuissa, työkalu lensi hänen kädestään, kenen toisen

elämä oli niin kurjaa kuin hänen?

Kristofer tunsi vapisevansa vuoteessaan, niin että jäsenet tärisivät ja

sydän rummutti pelosta. Kunpa äiti vain vaikenisi, kunpa hän vain ei

avaisi suutaan ja sanoisi varomatonta sanaa! Hän tunsi isän kovin hyvin

ja tiesi, miten täynnä kiukkua ja vaarallinen hän oli, tiesi, että

vähäisinkin hiiskahdus voisi pilata päivän kokonaan, että yhden ainoan

tavun sanominen nyt oli samaa kuin pistää häntä piikillä, ole hiljaa,

äiti, niele vain ja ole hiljaa —

Eräänä tuollaisena pahana päivänä isä tuli odottamatta keittiöön, juuri

kun Kristofer leikki kulkusella, hän oli aikonut kylään ja kääntynyt

syystä tai toisesta takaisin ja seisoi nyt yhtäkkiä hänen edessään

ovella ja katsoi häneen happamesti.

— Vai niin, semmoistako sitä tehdäänkin, kun luullaan, että ollaan

yksin — mitä sinulla siinä oikeastaan on?

Kristofer jähmettyi.

— Se — se — se on vain kulkunen —

— Mistä sinä sen olet saanut käsiisi?

— O-olen löytänyt sen.

— Se on ihan samantekevää, sinun pitäisi ymmärtää sen verran, ettet

häiritsisi äitiäsi, kun hän makaa sairaana, anna se heti tänne.

— Mutta minä sain äidiltä luvan, se ei tee mitään, hän sanoi, minä

saisin so-soittaa niin paljon kuin haluan. —

— Samantekevää, siitä minä en tahdo tietää mitään, täällä ei saa olla

mitään hälinää, kun talossa on sairaita.

Nyt puuttui äiti asiaan.

— Kristofer sai minulta luvan, älä ota kulkusta häneltä, poika paralta,

hänellä ei ole mitään muuta, niillä leikkiä.

Isä koroitti ääntään:

— Leikkiä, leikkiä, kuka, on sanonut, että hänen pitää leikkiä?

Ottakoon hetkeksi myllyn ja jauhakoon kahvia, niin hänestä on vähän

hyötyäkin, sen sijaan että nyt vain maata lekottelee!

Äiti koetti vielä kerran:

— Miksei hän saisi vähän leikkiäkin? Hänen olonsa ei varmaan ole kovin

suloista, hänhän makaa tuossa jo kolmatta vuotta, suo hänelle se ilo,

minkä hän voi saada, anna hänen pitää pieni huvinsa!

Mutta ei, isä otti kulkusen ja pani sen tupaan kaapin päälle, siinä se

kimalsi reunalla eikä ollut enää hänen. Äiti huokasi:

— Että voitkin olla niin kova!

* * * * *

Eräänä yönä Kristofer jälleen heräsi, äiti puhui isän kanssa, eikä hän

voinut, olla kuulematta joka sanaa:

— Sinun pitää mennä huomenna kylään ja etsiä käsiisi väkeä — mene sepän

luo ja kysy heiltä, eikö tytär voisi tulla vähän auttamaan, tämmöinen

elämä ei käy laatuun — kyllä sinun pitäisi se itsesikin käsittää.

Isä väitti vastaan:

— Minun pitäisi käsittää? Eikö meidän ole pakko säästää, vai oletko

perinyt jotakin? Minun täytyy oikein kysyä —

Mutta äiti ei antanut hänen puhua loppuun, hän jatkoi hitaasti ja

selvästi, välillä raskaasti läähättäen:

— Etkö ymmärrä — että tässä tulee kuolema? Minä makaan nyt

kuolinvuoteellani — ethän toki ole odottanut — että minä vielä nousisin?

— Oh, sinä uskot aina pahinta. —

— Täällä me makaamme molemmat emmekä saa kunnollista hoitoa emmekä

edes puhtautta — minusta ei niin ole väliä, mutta Kristofer tuolla

— ajattele häntä ja tee se hänen tähtensä — ellet tahdo sitä minun

vuokseni tehdä. Kristofer voi voimistua — hän voi vielä parantua —

sääli häntä — poika parkaa!

— Voimistua, luulenpa tietäväni sen asian, ehei, sitä hän varoo

tekemästä!

Silloin äiti kiljahti:

— Sinä et saa olla niin kova! Minä kärsin kauheasti, kun minun täytyy

ajatella, että Kristoferin elämä tulee jatkumaan yhtä kurjana kuin

nytkin. Kun minä olen poissa — kuka hänestä silloin piittaa, ellet sinä

muuta mieltäsi?

Pimeässä sähähti:

— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa Nils!

— Nils? Mitä minulla on Nilsin kanssa? Minähän olen niin monesti

selittänyt sinulle — ettei hän koskaan sanonut sanaakaan, eikä siinä

siis voinut olla mitään. Ei, anna minun puhua loppuun — kohta minä en

enää puhu — mutta sinun pitää olla hyvä Kristoferille, kun minä olen

poissa, ja antaa hänen olla rauhassa eikä puhua hänelle niin tylysti.

Niin, minä tiedän kyllä, etten itsekään ole ollut niin kuin olisi

pitänyt — mutta nyt en sitä enää voi muuttaa. Ja Kristofer on ollut

niin kärsivällinen — Kristofer on hyvä poika — koeta pitää hänestä

vähän. Hänhän on sinun omaa lihaasi ja vertasi — ei kai se kovin

vaikeata voi olla.

Kristofer ei nyt vähään aikaan kuullut mitään, hänen rinnastaan

pusertui nyyhkytys, joka tärisytti hänen laihaa ruumistaan,

hän taisteli ja kamppaili vuoteessaan, puri epätoivoisesti

kangaskaistaletta ja työnsi sen syvälle suuhunsa; oli kuin hellä

käsi olisi sivellyt hänen sydäntään ja avannut sen. Kaikki sen sulut

pauhasivat hänessä, kaikki sen suljetut lähteet pulppusivat. Koski

niin kipeästi, niin sanomattoman kipeästi, kun äiti teki kuolemaa ja

ajatteli häntä ja oli hyvä hänelle, rakas äiti, kiltti äiti.

— Ja sitten sinun pitää jättää pullo, pyysi äiti kamarissa; ääni oli

kovin matala ja väsynyt.

— Pötyä, vastasi isä tahtoen nähtävästi päästä koko asiasta.

— Äläkä enää ajattele Nilsiä, ei Nilsin kanssa ollut mitään — olinhan

minä silloin niin nuorikin —

— Äh, tuli äreästi ja happamesti.

Äiti oli vähän aikaa vaiti.

— Sinä et ollut tuollainen ennen, mikään ei ollut näin ennen. Tiedänhän

minä, että minä olen ollut ajattelematon — ja kenties suututtanut sinut

monta kertaa, mutta millainen sinä olet ollut? Ja oliko välttämätöntä

olla sellainen, jos joskus oli vähän vastoinkäymisiä? Kumman elämän

luulet olleen vaikeampaa koko tänä aikana, sinun vai minun — oletko

koskaan ajatellut sitä? Ja kumman on ollut pahempi olla, sinun vai

Kristoferin, joka makaa tuolla — mitä vastaisit siihen Herrallemme, jos

hän sitä sinulta kysyisi? Sinulla on liikuntakyky, mutta Kristofer,

mitä hänellä on? Tuolla hän makaa seljässään nyrkin kokoinen kuhmu — —

— ei, nyt minä tahdon puhua suuni puhtaaksi, minun olisi vain pitänyt

tehdä se jo aikaisemmin. Tiedätkö, minulla on päivällä niin hirveitä

tuskia — että voisin huutaa kuin eläin — hillitsen itseni vain sinun

tähtesi, sen vuoksi ettet sinä sitä siedä ja jotten säikähdyttäisi

Kristoferia, hänen elämänsä on muutenkin tarpeeksi katkeraa. Mutta

minua vaivaa sittenkin ankarammin se ajatus, että minä olisin voinut

tehdä enemmän Kristoferin hyväksi, kun olin terve ja pystyssä —

ajattele sitä, isä, sanon minä! Ja sen vuoksi pitää sinun antaa hänelle

kulkunen takaisin — ja olla hiukan hyvä hänelle — sinun aikasi tulee

kyllä — ja on toista maata ja tietää kuoleman lähestyvän kuin me

luulemmekaan silloin kuin olemme terveitä ja koetamme kuvitella sitä

mielessämme. Ja siitä kulkusesta hän iloitsi niin kovasti — sillä oli

niin kaunis ääni — minä kuuntelin sitä usein, ja minusta tuntui kuin

helluntaikellot olisivat soineet, ja minullakin oli iloa siitä — —

* * * * *

Kristofer makasi keittiön penkillä ja kuuli, että äiti rukoili hänen

puolestaan ja koetti tehdä hänen elämänsä helpommaksi, kun hän itse

olisi poissa. Ja Kristofer avasi silmänsä ja katsoi ikkunasta ulos

yöhön, jossa oli suuria, kultaisia tähtiä — katsoi niitä kyynelvirran

läpi, joka ei tosin järkähdyttänyt niitä radoiltaan, mutta kuitenkin

lisäsi oman loistonsa niiden loistoon, niin että ne tuikkivat

kahta kirkkaampina. Ja yö, hiljaisuus, taivas tuolla ulkona — se

kaikki muuttui vihdoin suunnattomiksi kasvoiksi, jotka kumartuivat

hänen ylitseen; niiden ilmeessä oli lupausta, niiden olemuksessa

armeliaisuutta, syvä sääli kuulsi niistä kultaisina tähtinä.

Kylästä tuli apua, isä oli taipunut, sepän tytär hääri talossa ja

järjesti kaikki tottunein käsin, puhdisti padat, pesi lattiat ja pani

sairaiden vuoteet kuntoon. Se kevensi äidin viimeisiä päiviä, kevensi

heidän molempien elämää ja saattoi kaiken vähäksi aikaa paremmalle

tolalle; Kristofer alkoi uudelleen toivoa, ehkäpä äiti paranisikin.

Mutta eräänä iltana äiti mainitsi häntä nimeltä, ääni oli matala ja

epäselvä, ja Kristofer käsitti, että loppu oli sittenkin tullut.

— Kristofer, sanoi hän hitaasti, ja se kuulosti niin lempeältä, niin

lempeältä — jää hyvästi nyt!

Kristofer katsoi tupaan, hän ei voinut nähdä äitiä, mutta hän erotti

hämärästi kulkusen, joka yhä oli kaapin reunalla, minne isä sen oli

pannut; se oli tomuttunut ja kiilloton.

— Hyvästi, hän vastasi, ja hänen suunsa tuli ikään kuin multaa täyteen.

Vähän myöhemmin toiset sulkivat oven ja olivat äidin luona, kunnes

kaikki oli ohi, ja auttoivat häntä kuolemaan.