Pieni kultainen sävel helisee kulkusesta, lentää hänen kädestään
huoneeseen ja muuttaa sen samassa kokonaan. Liesi vajoaa hiljaa
maahan, seinät sortuvat äänettömästi, lattia liikkuu hetken... sitten
on lakeus hänen edessään, sitten hän on äkkiä kohonnut tunturille,
ja myöskin tarha ja maja ja eläimet, sitten vaeltaa puu-ukko polkua
myöten, mäkien lomitse, selänteitä pitkin, kulkee eteenpäin ystäviensä
keralla, sillä välin kuin aurinko siirtyy hiljaa taivaalla ja täyttää
lakeuden valolla. Tunturilla on iltapäivä, iltapäivä ja jälkikesä,
ja kanerva hulmuaa hiljaa sineä vasten ja ympäröi häntä kaikkialla,
minne hän katsoo. Miten pitkälle hän antaakin katseensa liukua, aina
se kohtaa häntä kotoisena, karuna ja lempeänä, sydämellisenä ja
terveesti punertavana — viattomasti ja luottavaisesti hymyillen. Kuule,
hänen polvissaan rapisee, ikään kuin karkeat kädet sivelisivät häntä,
sivelisivät ja päästäisivät ja sivelisivät taas. Se hapuilee hänen
jalkojaan, tunnustelee häntä varovasti sormillaan, ikään kuin kysyy,
kuka siinä on. Se on seisonut täällä tuulessa ja auringonpaisteessa
ja ottanut ravintonsa karusta vuoresta, ollut kitsauden naapurina
satoja vuosia ja vielä kauemminkin, mutta on siitä huolimatta itse
anteliaisuus. Se on valanut purppuraansa kiville kiitolliseksi
vastalahjaksi elämästä, levittänyt tuoksuaan laajalti yli tunturin ja
ruokkinut siivekästä maailmaa hunajalla — antanut kivestä yllin kyllin
leipää. Mutta ennen kaikkea se on seisonut ja viihtynyt, seisonut ja
tuntenut olonsa sanomattoman hyväksi. Se on seisonut täällä sateessa
ja myrskyssä, paukkuvassa pakkasessa ja jäässä ja lumessa — seisonut
täällä ja viihtynyt kaikissa vaiheissa, mitä hyvänsä tapahtuikin ja
tuli sen osaksi. Maan päällä ei ollut mitään niin tyytyväistä, niin
lujaa ja nöyrää, niin tervettä jokaiselta kuidultaan. Maan päällä ei
ollut mitään niin karaistua, niin vankkaa kaikessa hentoudessaan,
niin sitkeätä ja kärsivällistä, niin säikkymätöntä jokaista varpuansa
myöten. Eikä mikään ollut vähemmän arkaa ja hemmoiteltua — ja miten
ystävällistä kuitenkin, miten kaikkea-syleilevää olemukseltaan, miten
vieraanvaraista kaikessa köyhyydessään. Se on jykevää, mutta se ei
taitu, se notkistuu pehmeästi jalan alle ja oikaisee itsensä jälleen
yhtä joustavasti, se ei ole turhaan imenyt vuoren mehua — oi, kanerva
on maailman suloisin kasvi! Kas, sen poikki käy juovia, tuuli sukii
sitä suallaan, vihreä murtautuu punaisen lävitse, ja siellä täällä
on hopeanharmaita läikkiä — koko kanervikko liikkuu, sen yli kulkee
ratsuja, taivaan pilvien vaeltavia varjoja, väriaaltoja, jotka tulevat
ja menevät. Ja kaiken keskellä nukkuu kivi, valkea järkäle punaisessa
kanervameressä, se on mykkä ja liikkumaton, ja kanerva piirtää
vaihtuvan varjonsa sen lakeen — leikkii huolettomasti sen päällä. Se
pysyy järkähtämättä paikallaan, puoliksi soran peitossa, auringon
vaalentamalla, sateen uurtelemana, iäkkäänä ja vuosista kylläisenä,
äärettömyyden vertauskuva — sen kivettynyt aivokoppa, ikivanha kuin
aika itse. Ja ihan vieressä loistaa keltano, tulenkeltainen tuohus
ohuen varren varassa, joka on tänään ja kuihtuu huomenna — kiitävä
tuokio ja iäisyys, jotka ovat hetkeksi kohdanneet toisensa.
Mutta tunturin poikki, taivasta kohti vaeltaa puu-ukko ja iloitsee
— — ei, hän itse vaeltaa siellä kulkunen kädessään ravistaen ääniä
ulos auringonpaisteeseen, missä ne hyrisevät niin kuin kultaiset
mehiläiset ja täyttävät ilman hiljaisilla ja suloisilla sävelillä.
Ja kanervatöyhdöt taipuvat hänen jalkansa alla, varvut paneutuvat
pitkäkseen maahan ja nousevat jälleen hiljaa hänen takanaan ja
kurkistavat hänen jälkeensä, minne hän menee. On kuin hän vaeltaisi
jonkinlaisessa kotikutoisessa kankaassa, karkeassa nukassa, joka
takertuu jalkoihin ja jää riippumaan hänen vaatteisiinsa. Hän
kulkee hiljaisesti iloiten laitumelta laitumelle ja kuulee välistä
koiran haukkuvan, lepää ja kulkee kehässä taivaan alla, sillä välin
kuin hoikat jalat tömistävät maata halkinaisilla sorkillaan, sillä
välin kuin eläimet kokoontuvat hänen ympärilleen ja seuraavat häntä
huolettomasti viikosta viikkoon ja mässäilevät ruoholla päivät
päästään. Se on kuin elävien mättäiden vaellusta, ne astelevat koiran
ajamina hänen perässään tunturia pitkin, kulkunen on herättänyt
ne, kulkunen on koonnut ne — kaikki kankaan ja suon mättäät, ne
ovat nousseet kuullessaan kulkusen äänen ja noudattaneet sen kutsua
iloisin mielin. Nyt ne tulevat vilisten pajujen välistä, töykkivät ja
tungeksivat ikuisesti rauhattomina, ruohoa, ne ajattelevat, enemmän
ruohoa, enemmän hyvää, mustat ja valkeat vaihtavat paikkaa keskenään,
seljät kohoavat esiin kanervikosta, katoavat ja kohoavat jälleen
esiin...
Kristofer elää sen kaiken, hän makaa keittiön penkillä ja heiluttaa
kulkusta, näkee sen kaiken sisäisellä näkemysvoimalla, tajuaa sen
mahtavana tunteena, joka valtaa hänet pauhun tavoin ja saattaa hänet
läähättäväksi ja ihan heikoksi. Hän ei voi selittää sitä, hän tietää
vain, että se on semmoista ja että se on ollut semmoista niin kauan
kuin hän muistaa, että se alkaa hänen sisässään ja täyttää hetkeksi
hänen olemuksensa ja ikään kuin kohottaa hänet pois itsestään.
Sellaisina hetkinä ovat rajat poissa ja lait toiset kuin ennen,
Kristofer ei ole lapsi eikä aikuinen, hän on vain tunteva olento,
ihminen, jolla on kaikki aistit avoinna, johon iankaikkisuus laskeutuu
ja jota se hellällä kädellä koskettaa. Hän makaa siinä tarkkakuuloisena
ja selvänäköisenä ja uneksii ja näkee, ja hän tuntee sen kestäessä
mielessään melkein tuskallista riemua, rakkautta ympäröivään elämään,
taivaan Jumalaan ja kaikkeen, mitä hän on luonut, halua rakastaa ja
tehdä hyvää, olla ruohon ja kanervan kaltainen, heittäytyä pitkäkseen
siihen, syleillä sitä pienellä ruumiillaan, painaa sitä puoleensa,
hävitä siihen ja olla yhtä sen kanssa koko elämänsä ajan.
Ja on kuin syvällä hänen sisimmässään kaksi ohutta, anovaa kättä menisi
ristiin ja kuuluisi hiljainen, värisevä rukous:
Oi, antakaa hänen tulla terveeksi, eihän käy laatuun, että hän menehtyy
täällä ja hänen mukanaan kaikki tämä nuoruus ja sielun kauneus, antakaa
hänen päästä jalkeille ja toimimaan, vapauttamaan se, mikä hänessä
elää, antakaa, hänen tulla paimeneksi, antakaa hänen nähdä jälleen
tunturi ja kanervikko ja kohdata Jumala ennen kuolemaansa —
Niin Kristofer rakasti elämää, vaikka se oli kohdellut häntä ankarasti.
Niin hän ponnisteli ylös polkua — polkua, joka oli syvällä hänen omassa
sielussaan, niin hän makasi viikosta viikkoon kokien väliin katkeria
pettymyksiä ja ahersi ja toivoi ja taisteli, kunnes sai onnentunteen
syntymään ja saattoi taas kestää vähän aikaa.