XI.

Kristofer makasi vielä puoli vuotta sen jälkeen kuin äiti oli haudattu;

hänellä ei enää ollut juuri muita tuskia kuin makuuhaavansa, mutta

siitä huolimatta se oli hänen vaikeinta aikaansa. Muistot vuotivat

verta, ja koti oli käynyt sanomattoman autioksi, taloustoimissa

käytetty apu oli sanottu irti, hän ja isä olivat nyt kahden talossa,

mutta usein hän oli yksin. Isä oli tullut niin levottomaksi, hän

liikkui paljon ulkona, ja vähän väliä hänen täytyi mennä kylään, ja

ajan mittaan tuli pullo yhä useammin esille. Kristofer katseli häntä

usein, kun hän seisoi höyläpenkin luona ja joi silmät ummessa, aivan

kuin ei itse olisi tahtonut sitä nähdä.

Älä tee sitä, isä, hän ajatteli, etkö muista, mitä äiti sanoi!

Kerran sattui, että isä aukaisi silmänsä juodessaan ja kohtasi

Kristoferin syvän katseen. Hän jäi seisomaan vähäksi aikaa panematta

pulloa pois, se katse oli niin äärettömän lempeä, ja vaikka poika

makasi tuolla vuoteessa, oli kuin se olisi tullut ylhäältä käsin ja

mennyt häneen niin kuin valo. Hän tahtoi ojentaa poikaa, sinä et saa

katsoa minuun tuolla tavoin, kunnioita isääsi ja äitiäsi — mutta hän

ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hm, virkkoi hän vain ja rykäisi, hän

ei keksinyt mitään, mikä olisi puolustanut häntä ja kätkenyt hänen

häpeänsä. Hm, sanoi hän vain ja astui syrjään, niin että seinä tuli

väliin.

Myöhemmin päivällä Kristofer huomasi, että isä vilkuili häneen, kun

luuli, ettei hän huomannut, hän keksi asiaa keittiöön hänen luokseen,

ja hänen katseensa viisti häntä koko ajan, kunnes hän kääntyi takaisin

ja meni. Oli kuin hän olisi tahtonut vakuuttautua siitä, että oli

nähnyt oikein — mutta ajattelipa hän mitä hyvänsä, seuraavana päivänä

oli kaikki entisellään. Niin hän luisui alamäkeä, kävi kykenemättömäksi

työhönsä ja laiminlöi sen yhä suuremmassa määrin. Usein hän nukkui

myöhään päivään, ja kun hän vihdoin sai noustuksi, kuljeskeli hän

rykien ja syljeskellen edestakaisin, joi pullosta ja kakisteli

jälleen. Kristofer kuuli, miten hän yski hetken — ei, sitten häneltä

meni kaikki myttyyn. Hän seisoi siinä ja puhui hajanaisesti elämän

vioista ja puutteista, sillä välin kuin kärpäset surisivat ikkunassa ja

jyskyttelivät hiljaa lasiin. Se päättyi säännöllisesti kylämatkaan, ja

nuo retket kestivät yhä kauemmin ja kävivät yhä tiheämmiksi. Saattoi

mennä monta tuntia, kokonainen päiväkin saattoi lopulta mennä, eikä

isää kuulunut kotiin.

Sillävälin Kristofer makasi vuoteessaan saamatta ruokaa ja saamatta

hoitoa, makasi siinä surullisine ajatuksineen, samalla kuin hänen

tukkansa ja kyntensä kasvoivat, ja koettaen auttaa itse itseään,

missä taisi, ja suoriutua mahdollisimman hyvin. Ja kun oljet hänen

allaan kävivät märiksi, penkoi hän niitä käsillään ja koetti käännellä

niitä saadakseen hetkeksi kuivaa. Kun hänellä vain olisi vähän

ruokaa, hän ajatteli, ei aika tuntuisi niin pitkältä, se ikään kuin

pysähtyi paikoilleen välistä, kun hän taisteli nälän kanssa voimatta

sitä vaimentaa. Ja jos hän antoi ajatusten lentää — ne tulivat aina,

takaisin niin kuin väsyneet linnut ja asettuivat hänen luokseen, eikä

millään ollut öljypuun lehteä, ei millään ruohonkortta nokassaan. Ne

istuivat vain alakuloisina hänen ympärillään, eivät jaksaneet lentää

ulos —

Jonkun kerran oli sattunut, että ihmisiä tuli katsomaan häntä, he

koputtivat varovasti ovelle ja tulivat huoneeseen aran näköisinä, ja

heillä oli usein jotakin hyvää muassaan.

— Isä ei kai ole kotona, he kysyivät katsellen pelokkaasti ympärilleen

ja pistäen herkut hänelle ja lähtien taas pian, he nähtävästi

pelkäsivät tulevansa yllätetyiksi ja pitivät huolta siitä, että

pääsivät turvaan.

Isä suuttuikin kelpo lailla saatuaan vihiä, asiasta, hän pahastui

käynneistä, ja tietysti Kristofer sai siitä kärsiä, hän kun oli

lähimpänä, sai koko hänen huonon tuulensa painon kannettavakseen. Niin

Kristoferin täytyi pyytää heitä jättämään hänet, siitä oli hänelle vain

pahoja seurauksia.

Isä pysyi jonkun aikaa kotona, mutta sitten hän keksi ottaa avaimen

mukaansa ja sulkea Kristoferin lukon taa lähtiessään. Mutta sittenkään

hän ei ollut varma asiasta tullessaan illalla horjuen kotiin ja

saatuaan vihdoinkin oven auki.

— Onko täällä ollut joku, hän tavallisesti kysyi pälyillen

epäluuloisesti ympärilleen sameilla, punertavilla silmillään ja penkoen

vuodepenkkiä löytääkseen ehkä todistuksen.

— No, missä joulukaakku on, sano pian!

— Minulla ei ole mitään joulukaakkua, en ole maistanut ruokaa sitten

eilisen.

— Kyllä, sinulla on joulukaakku, sinä et vain tahdo sanoa sitä, tänne

vain heti paikalla!

Pojan kielto ei auttanut, isä oli toisinaan kerrassaan itsepäinen ja

tahtoi pakottaa pojan valehtelemaan ja tutki häntä kovalla kädellä.

— Nytpä näytän sinulle —

Kerran tapahtui, että Kristofer purskahti itkuun — katkeraan,

avuttomaan, epätoivoiseen itkuun. Kaikki kävi niin mielettömäksi,

niin armottoman nurjaksi ja pahaksi, hänen kurjuutensa valtasi hänet

kokonaan, oli kuin hän yhtäkkiä olisi lysähtänyt kokoon ja heittäytynyt

lohduttomuuteensa.

Isä päästi hänet heti, hän ei ollut tottunut siihen, että poika itki,

ja hänen oli ilmeisesti vaikea nähdä sitä. Ja ellei hän ymmärtänytkään

tehneensä pyhänhäväistystä, vaikeni hänelle hänen pimeydessään, että

hän oli menetellyt hullusti. Hän tunsi jotakin katumuksen tapaista,

katsoi hämillään ympärilleen ja huomasi kulkusen — kas tässä, Kristofer

saa sen!

Jälkeenpäin hän makasi kamarissa liikutettuna omasta hyvyydestään ja

viinan pehmittämänä ja sai juomarin tunnekohtauksen ja nyyhkytti ja

itki omaa kohtaloaan...

Käynnit lakkasivat, ja isä teki taas retkiä kylään niin kuin ennenkin.

Ne kestivät vain kauemmin, päivä meni ja yökin, eikä isää kuulunut.

Ja jälleen Kristofer makasi odottaen vuoteessaan, jälleen hän makasi

ihan yksinään, ja tyhjyys ja yksinäisyys raastoivat hänet jälleen

piinapenkille, tuntien ryömiessä hänen ylitseen. Kristofer vain ei

kuullut niitä, kello oli pysähtynyt tuvassa, isä unohti vetää sen,

talossa vallitsi kuollut hiljaisuus, liedessä oli vain kylmää tuhkaa,

hiilihanko lojui jalat ilmassa, liima oli jähmettynyt tölkkiin. Miten

ihmeellistä kaikki oli, hän ajatteli ja siirsi katseensa esineestä

esineeseen, tuolla oli kynttilänjalka hyllyllä, tuossa oli kulkunen

lattialla, jonne se oli eräänä päivänä pudonnut, tuossa oli kahvimylly

tuolilla, ja tässä hän itse makasi ja katseli niitä — ei silmällä, vaan

silmän läpi, jollakin näkymättömällä sen takana, joka oli hänessä ja

tuijotti ulos kahdesta reiästä ja tarkkasi ympäröivää maailmaa. Ja jos

hän sulki silmänsä, niin kaikki ikään kuin katosi, vain tuo näkymätön

hänessä pysyi. Se asui hänessä ja piti häntä pienenä talonaan ja eli

siinä surullista vanginelämää eikä voinut päästä pois. Se lepäsi

jossakin hänen ruumiissaan hiljaisin, lasketuin siivin ja värisi

hellyyttä ja nuoruutta ja elämää ja rukoili hiljaa ja lempeästi,

rukoili sääliä ja armeliaisuutta. Hän makasi siinä tarkkakuuloisena ja

tutkisteli itseään ja aprikoi ja ihmetteli ja huomasi, miten hänessä

liikkui, ja hapuili omaa sieluaan. Oli kuin olisi kulunut satoja

vuosia, oli kuin hän olisi maannut ja muistellut entisiä ja muistanut

nuoruutensa kaukaisena ja kadonneena, kuin hän olisi homehtunut

vuoteessaan ja tomuttunut ja tullut harmaaksi ja viisaaksi. Ja kun

hän jälleen avasi silmänsä, oli kaikki hänen ympärillään niin kuin

ennenkin, kynttilänjalka oli liikkumattomana hyllyllä, kahvimylly

seisoi vaieten tuolilla ja näytti yhtä lohduttomalta. Hän siirsi

katseensa syrjään — lovinen huuhdekuppi rahilla lieden edessä, sekin

liikkumaton ja eloton. Ajallinen ympäröi häntä ja sulki tien hänen

katseeltaan, minne hän sen siirsikin, se tuntui hänestä toisinaan kovin

katkeralta. Hän tahtoi pois piiristä, kaikki ikään kuin käänsi selkänsä

hänelle, katse kierteli hiljaa ylt'ympäri, oli kuin hän olisi etsinyt

jotakin — Jumala, hän ajatteli missä on Jumala?

Päivä päättyi vihdoinkin, oli kuin aika olisi unohtanut itsensä ja

kaatanut pohjasakkaansa hänen päälleen ja toimittanut häntä, kunnes

meni pois. Hän makasi ja taisteli oman orpoutensa kanssa ja koetti

pitää puoliaan elämää vastaan, samalla kuin hän ähkyi sen ankaran käden

alla ja ruumis kuihtui hoidon puutteesta. Hänessä värisi tuska, rajaton

ikävä, joka vuoti ääneti verta hänen sydämessään ja hedelmöitti sen

rehevän mullan — elämän katkera, elvyttävä voima, joka siunaa sen ja

antaa sille sisällyksen ja kasvun ja sielun ja vihkii sen tehtäväänsä

ja tarkoitukseensa.

Niin hän makasi ankarissa kärsimyksissä, samalla kuin hänessä hänen

itsensä sitä huomaamatta tapahtui ihme. Hän oli sidottuna ja irroitti

itsensä, hän makasi repaleissaan ja hautoi omaa kallisarvoista

sieluaan, kärsimyksessä pestyä, kaipauksen siunaamaa, mutta kuitenkin

valon täyttämää — pieni turvaton ihmistoukka, joka vääntelehti oljilla

ja inhosi elämäänsä.

Se oli Kristoferin koettelemusaika, hänen vihkimyksensä ja ankara

keväänsä.