Määrättyinä päivinä kulkee joku ohi, rippikoululaiset
tunturiylänteiltä; he seuraavat polkua tullen mennen ja kulkevat
ihan seinän vieritse, Kristofer kuulee heidän askeleensa ja tietää,
että heitä on pitkät rivit. He tulevat kaukaa tunturilta, muutamilla
on peninkulman matka, tulevat joistakin köyhistä tunturitaloista,
jotka lepäävät hajallaan järvien välissä kullakin pieni raivattu alue
ympärillään. Se vie ajatukset ylös tunturille ja kanervikkoon ja
soille, polkua pitkin laidunmaille, missä ruoho kasvaa rehevänä ja
sievänä. Nils Vatne, missä hän nyt mahtaa liikkua? Ja onko hänellä
lehmä ja paimenpoika mukanaan ja yhtä monta lammasta kuin ennen? Ja
onkohan tunturilla yhtä kaunista, onkohan ilma yhtä peilikirkasta ja
kimaltavaa ja lakeus yhtä laaja, yhtä loputon kuin hänen mielessään?
Hän työntää kätensä olkiin ja löytää kulkusen ja hyväilee sitä —
kunpa hän uskaltaisi vähän soittaa nyt, juuri nyt, kun kaikki muistuu
mieleen, ja koettaa loihtia tuota kaikkea näkyviin, viime kerrasta on
jo kovin pitkä aika. Isä ei ole antanut hänelle vapaita hetkiä, isä
on tehnyt työtä yhtä mittaa, kunnes on mennyt makuulle, ei ole ollut
tilaisuutta, ehkä hän ei enää osaakaan sitä.
Sitten tulee vihdoinkin sunnuntai, ja nyt riippuu kaikki siitä, mitä
isä tekee — jääkö hän kotiin vai lähteekö kirkolle tapaamaan tuttuja
ja rupattelemaan hiukan. Jos nyt näkyy merkkejä siitä, että isä
aikoo lähteä — jos hän pyytää puhdasta paitaa tai pyhävaatteitaan
— voi, silloin Kristoferin tekee mieli hyppiä riemusta, hän
lämpenee kiitollisuudesta, ristii kätensä peiton alla ja kiittää
hiljaa mielessään Jumalaa. Hän on maannut valveilla ja kuunnellut
kello kuudesta saakka, huomannut, että ulkona on kaunis ilma,
päivänpaistetta, linnunlaulua, kimalaisten surinaa, lämpöä, hän on
maannut ja toivonut kiihkeästi uskon ja epäuskon vaiheilla, ja sitten
isä todellakin nousee ja varustautuu lähtemään kirkkoon, hyvä Jumala,
miten iloiseksi hän tulee, miten sydämestään tyytyväiseksi, nyt hän ja
äiti jäävät kahden ja voivat tehdä, mitä haluavat.
Tunnit, jotka nyt tulevat, ovat palsamia koko viikoksi, sen vaivoihin
ja vastuksiin, kaikkeen sen kurjuuteen ja kaikkeen sen surkeuteen.
Kristofer on kaivanut kulkusen esiin, se kimaltelee hänen kädessään
kuin saippuakupla, kil — se sanoo hiljaa keittiössä, kaikki kirkastuu
hänen silmissään, hän on kuin puu-ukko majassa, hänen sydämensä
laajenee, osaa, osaa, hän osaa sen yhä, paremmin kuin koskaan ennen.