Kristofer koettaa nukkua hiukan, uinahtaa hetkisen aikaa tappaakseen.
Mutta sitten hänen haavojaan kirveltää, kirveltää ja kutkuttaa
yhtaikaa, aivan kuin hän makaisi pahassa asennossa. Ja sisällä tuvassa
puuhaa isä pitäen hirveätä melua työkaluineen, paiskellen lautoja ja
palkkeja luotaan, niin että läjähtää, ja metelöiden vasaralla, ja
taltalla ja viilalla. Hm, sanoo hän vanhaan, umpimieliseen tapaansa,
hän ei tänään ole erikoisen armollisella tuulella. Paras maata hiljaa
ja sulkea silmänsä ja olla nukkuvinaan, isä voi tulla keittiöön
milloin hyvänsä, eikä ole helppo arvata, mitä hän taas keksii. Hän
ojentaa Kristoferille usein laudanpään, kun hyväksi näkee, ja pyytää
Kristoferia pitämään vastaan, vaikka se on hänelle mahdotonta, pitämään
kiinni sillä aikaa kuin hän merkitsee sen. Ja kun merkintä epäonnistuu
senvuoksi, että Kristofer on liian heikko, saattaa isä töytäistä
häntä laudalla ja temmata sen sitten pois ja mennä menojaan äkäisesti
murahtaen.
Ja Kristoferin täytyy maata siinä ja tehdä havaintoja isän työtavasta,
jokaisesta äänestä, jonka kuulee tuvasta, ja keksiä, mitä hänellä on
odotettavanaan, ja koettaa sopeutua siihen. Saakohan hän ruokaa tänään,
hän miettii, usein on käynyt niin, että isä on tehnyt työtä yhtä päätä
iltaan asti panematta mitään suuhunsa. Mutta sekin vielä menee mukiin,
se ei sittenkään ole pahinta, siihen voi aina mukautua. Pahempaa on
maata ja miettiä, mitä tänään mahtaa tapahtua, maata ja päätellä isän
mielentilaa työnteon vauhdista ja määrästä, tajuta äreys ja katkeruus
ja olla hänen kiukkunsa kohteena. Pahempi on maata ja tuntea, ettei isä
välitä hänestä, vaan mieluummin soisi, ettei häntä olisi. Pahempi on
maata ja ajatella, että hän makaa tässä ilman omaa syytä. Pahempi on
maata ja pohtia, mahtaako hän milloinkaan päästä jalkeille...