Aika rientää, ja Kristofer makaa, on mennyt kuukausia, kokonainen vuosi.
Hän on yhä yhtä raihnainen, tosin enää ei tee niin kipeätä, mutta selkä
on jatkuvasti yhtä heikko, yhtä kuihtunut ja voimaton kuin ennen.
Ja jalat ovat käyneet vielä hoikemmiksi, vielä kurjemmiksi, vielä
laihemmiksi, liha on vähitellen hävinnyt, niin että koko luu tulee
näkyviin, ja polvenlumpio törröttää suurena kuin nyrkkiin puristettu
käsi. Ja höylä toruu edelleen tuvassa, ja liima kiehuu liedellä
levittäen äitelää hajuaan ympärille.
Muuten on kaikki siedettävän hyvin, kun vain äiti on kotona, äiti on
todella kiltti. Hän antaa Kristoferille ruokaa, kun hänen on nälkä, ja
hänellä on aina jokin sana häntä varten, ja hän auttaa häntä monella
tavalla, poikaa pitää toki auttaa, hänellä ei ole liikuntakykyä
niin kuin toisilla ihmisillä, eikä hän sen vuoksi tule toimeen omin
neuvoin. Kenties äiti on hiukan kärsimätön ja helposti kiivastuva,
mutta hänellä on työtä käsien täydeltä, ja hän tekee sitä aamusta
iltaan, hoitaa heidän taloutensa ja leipoo ja pesee vielä toisille,
sitäpaitsi hän leppyy pian. Oh, kyllä käy laatuun, kun äiti on
kotona, hän hoitaa häntä, kun hänellä vain on aikaa, tarkastaa hänen
makuuhaavansa, jopa peseekin niitä rievulla. Iho ei tahdo kestää, se
hieraantuu pois muutamin paikoin, ja siihen tulee visvaisia haavoja,
niin että alushursti liimautuu kiinni. Eihän se tietenkään ole hauskaa,
varsinkaan jos hän koettaa liikkua, siirtää hiukan jäseniään, kun ei
jaksa alati maata samassa asennossa, mutta ei se kuitenkaan mitään
merkitse. Vasta silloin hänen tuskansa todella alkavat, kun äiti on
poissa ja hän jää yksin isän kanssa, silloin hänen olonsa tosiaan on
tukala.
Äiti nousee tavallisesti aikaisin, kun hänen on mentävä jonnekin pois,
ja panee kaiken kuntoon molempia toisia varten — kahvin, päivällisen
ja illallisenkin. Siten isä pääsee niistä huolista, hänen tarvitsee
vain sytyttää tuli ja nostaa pata tai kattila liedelle. Perunat ovat
sopassa, selittää äiti, neljä viisi kappaletta kummallekin, ja lisäksi
viipale suolaista silavaa, tarvitsee vain keittää sitä vähän, ja tässä
on juustoa illalliseksi ja heravoita, jos se maistuu paremmalta. Hm,
vastaa isä vuoteenlaidalta, hän vetää sukkia jalkaansa ja on kaikkein
tylyimmällä tuulellaan, koko olemukseltaan tuima ja pureva, niin että
sen kuulee suoraan seinän läpi, ja nyt Kristofer tietää ehdottoman
varmasti, että hänellä on edessään vaikea päivä.
Kenties äiti vaistoaa sen kulkiessaan tuossa edestakaisin ja
järjestellessään hiukan ennen lähtöään, sillä hän koettaa vähän
puhella, sanoa jotakin huvittaakseen isää ja saattaakseen hänet hieman
paremmalle tuulelle. Kunpa hän jättäisi sen tekemättä, ajattelee
Kristofer keittiön penkillä, hän on siinä maatessaan tullut vanhaksi
ja viisaaksi ja on tehnyt pieniä huomioitaan ja tietää, että isä
tahtoo olla rauhassa eikä siedä tuollaista lähentelyä; on kuin hänellä
olisi kaunaa äitiä kohtaan, mikä siihen sitten lieneekään syynä,
vanhaa vihaa, joka kaivertaa mieltä ja tekee hänet vastahakoiseksi ja
pilkalliseksi ja töykeäksi. Ja välistä sitten tulee:
— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa hänet, tiedäthän!
— Hänetkö, vastaa äiti ja käy vielä puheliaammaksi, hän ei käsitä,
että hänen pitäisi vaieta, hän tarkoittaa kyllä hyvää, hän on saanut
sellaisen mielijohteen, että hänen pitää rupatella, ja seuraa sitä
tarkemmin ajattelematta, hänellä ei ole aikaa ajatella ensin. Hän on
jollakin tavoin hätäinen, hän ei edes istu syödessään, hän seisoo koko
ajan ja pitää samalla huolta muistakin asioista. Istu nyt kerrankin,
sanoo isä, ja Kristofer kuulee äänestä, että hän on kovin ärtyisä
tänään. Äiti istuutuu, viipyy tuokion rahilla, mutta sitten taas nousee:
— Tulitikut, minne mahdoin panna rasian, tiedätkö?
Miksi hän tekeekin niin, ajattelee Kristofer, ja hänen kätensä käyvät
kosteiksi hiestä, miksei hän voi olla hiukan varuillaan.
Äiti intoutuu jälleen:
— Haluatko lisää kahvia, isä?
— En, vastaa isä kiivaasti, on kuin hän löisi pöytään, vaikka hän ei
ole liikuttanut sormeakaan.
Kutakuinkin samalla tavoin käy aina, joka päivä. Ja kun äiti tarttuu
salpaan ja on juuri menemässä ulos, muistaa hän tavallisesti erään
seikan:
— Älä nyt unohda Kristoferia, tiedäthän, ettei hän tule toimeen omin
neuvoin!
Tuvasta mutistaan:
— Puhukoon asiansa, minä en voi ruveta häntä paimentamaan, poika voi
itse sanoa, mitä tarvitsee.
Ja kun ovi on painunut kiinni, menee isä kattilalle, vaikkei halunnut
lisää ja täyttää kuppinsa jälleen kahvilla.
Mutta asiansa puhuminen, sepä juuri onkin se vaikeus, joka usein tekee
Kristoferin olon niin tukalaksi, johon hän epäröi ryhtyä ja jota hän
karttaa mahdollisimman kauan. Mikään ei ole niin ikävää, isä käy aina
niin ärtyisäksi, niin kärsimättömäksi, niin pahantuuliseksi — nyt
häntä tietysti piti häiritä! Koettaapa Kristofer miten hyvänsä, aina
se sattuu sopimattomaan aikaan, aina on isällä jotakin hommaa, joka ei
siedä minuutinkaan keskeytystä. Nyt hän paraikaa kiilloittaa, tai hän
liittää, tai hän liimaa eikä voi vähään aikaan poistua työnsä äärestä.
Kristofer saa odottaa vähän, ei kai sillä ole semmoista kiirettä,
kohtuus kaikessa!