VII.

Puolukka-aika on jälleen saapunut, mutta tällä kertaa ei matkasta

tunturille tule mitään, Kristofer ei pääse vaeltamaan kukkuloille, hän

ei saa nähdä uudelleen paimenta, hänen eläimiään ja kanervikkoa ja

tunturilakeutta ja taivasta, joka kaartuu kaiken yläpuolella ja ympäröi

sitä sinisellä renkaallaan. Äiti saa mennä yksin tänä vuonna, jos hän

tahtoo noukkia marjoja, Kristofer on saanut esteen eikä voi lähteä

mukaan, seljässä oli jotakin vialla tuon iltapäivän jälkeen, Kristofer

lepäsi vuoteessa — — Kristofer on nyt aina makuulla.

Kukaan ei tiedä, mikä hänellä on vikana, mutta hän on kadottanut

liikuntakykynsä, hän ei voi seisoa jaloillaan, ei nousta istumaan

vuoteessa eikä kääntyä toisten avutta. Eikä hänen tilansa myöskään

edisty, hän ei näy paranevan, pikemminkin hän huononee, askel

askeleelta mäkeä alas. Erääseen aikaan hänen laitansa oli niin

huonosti, että hän ähkyi ja vaikerteli, jos he vain hakkasivat vähän

puita vajassa. Kasvot kalpenivat iskujen kajahdellessa, jokainen niistä

oli kuin ruoskansivallus selkään, ja tuska tuntui sormenpäissä asti,

hiki kihosi pisaroittain esiin ja valui hänen suupielistään sisään.

Näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin sisäinen tauti, joka riuduttaa

häntä ja lamauttaa hänen jäsenensä; ne kuihtuvat, käyvät laihoiksi ja

heikoiksi, jalat ovat ihan kuin hämähäkillä. Muuten ovat tuskat nyt

helpottaneet; ne ovat vähitellen vaimenneet, ja kun hän vain makaa

hyvin hiljaa, ei hän paljonkaan huomaa sairauttaan, selkä vain on vähän

hauras ja hellä. Kun hän vain makaa niin hiljaa kuin kivi, ei hän

tunne juuri enempää kuin sekään. Ei kai se kovin vaarallista ole, hän

ajattelee, viikon kuluttua hän voi paremmin, sitten hän varmaan voi

jo olla hiukan pystyssäkin. Mutta kun viikko on mennyt, on Kristofer

yhtä raihnas, yhtä heikko ja kuihtunut kuin ennenkin; ensi viikolla,

hän ajattelee asettaen uuden määräajan ja ollen jälleen toivorikas.

Mutta sekin viikko tulee ja menee, eikä paranemisesta näy merkkiäkään,

sekin viikko vierii jälkeäkään jättämättä. Kristofer siirtää määräaikaa

eteenpäin — vielä viikko, hän ajattelee menettämättä koskaan toivoaan,

sitten kyllä helpottaa, eihän tätä voi iankaikkisesti kestää,

täytyyhän, täytyyhän hänen kerran parantua —

Kristofer makaa kulkunen kädessään ja iloitsee siitä salaa, makaa

ja säilyttää sitä peiton alla, jottei se ilmaisisi häntä — isä ei

saa kuulla sitä, isää ei millään muotoa saa häiritä. Vain silloin

kuin isä on poissa talosta, uskaltaa hän huvitella sillä vähän

aikaa, uskaltaa ottaa sen esiin ja pudistaa sitä hiukan. Hän makaa

keittiönpenkillä juuri ikkunan tasalla ja voi nähdä ulos taivaalle, ja

tuvan ovi on tavallisesti auki, isällä on siellä työpajansa, ja hän

käyskentelee edestakaisin lattialla kynänpätkä korvallaan ja tuumamitta

takataskussa. Kristofer näkee hänet joka kerta, kun hän menee oven ohi,

toisinaan hän asettuu ikkunan ääreen ja juo kulauksen kirkasta nestettä

pullosta, sitten hän saattaa tulla keittiöön, missä liimatölkki kiehuu

liedellä täyttäen talon äitelällä hajullaan. Hän ei ole luonteeltaan

erikoisen puhelias, ja se vähäinen, mitä hän sanoo, voisi useimmiten

jäädä sanomatta, siitä ei totta tosiaan ole kenellekään iloa, se on

aina samaa loukkaavaa nurinaa. Elämä ei käy niin kuin sen pitäisi

käydä, mikään ei ole kohdallaan — tuokin poika tuossa. Nyt juuri hän

tarvitsi Kristoferia kipeästi, nyt oli valmiina kokonaista neljä

kaappia, jotka oli vietävä alas kylään, nyt hän välttämättä tarvitsi

apua — ja poika menee satuttamaan itsensä ja makaa sitten vain tuossa.

Oli sekin laitaa, hm. Hän astuu ikkunan luo ottaakseen uuden kulauksen.

— No, Kristofer ukkoseni, kauanko sinä olet aikonut maata?

Isä on äkkiä tullut ovelle, hänellä on höylä kädessään, ja siitä putoaa

pitkä lastu.

Kristofer kyyristyy kokoon, hän ei tiedä, mitä vastata, katse tähyilee

levottomasti joka taholle ja pysähtyy höylänlastuun.

— Kun toiset voivat parantua, niin voit kai sinäkin?

Kyllä, siitä Kristofer on vakuutettu, hän yrittää nyökätä vuoteestaan,

vaikka selkään koskee kelpo lailla, kun hän vähänkään liikuttaa päätään.

— Niin, sillä sinullahan ei ole mitään pahempaa vikaa, sinultahan ei

ole taittunut mitään; ei käy laatuun, että sinä heittäydyt vuoteen

omaksi vain sen vuoksi, että selkää hiukan särkee, sinä et parane

koskaan, jos siihen tapaan jatkat.

Ei, Kristofer on ihan samaa mieltä, hänellä ei ole mitään pahempaa

vikaa, isä on siinä oikeassa, hirveätä, miten pitkä tuo höylänlastu on,

hän käsittää sen täydellisesti, tuo selkä parka vain ei tahdo oikein

tulla entiselleen —

— Koetammeko taas nousta ja katsoa, eikö se jo tänään käy?

Kristoferin silmät tummuvat pelosta, hän tietää, mitä on tulossa, ja

hänen otsaansa alkaa kohota hikihelmiä; nyt tulee tuntumaan kipeältä,

eikä hän uskalla huutaakaan, vaan koettaa tukahduttaa sen jollakin

tavoin.

— En tiedä, sanoo hän pelokkaasti ja saa työnnetyksi kulkusen syrjään,

ettei se joudu tielle — en luule, että voin tänään — e-eikö olisi

parempi odottaa vielä vähän.

Isä laskee höylän kädestään.

— Eikö mitä, kyllä se käy!

Hän tarttuu Kristoferin kainaloista ja kohottaa hänet varovasti

istumaan, ja Kristoferkin ponnistelee ja auttaa niin hyvin kuin taitaa.

Hän koukistaa jalat alleen ja kaivaa varpaansa vuoteeseen ja etsii

tukikohtaa, hän taivuttaa pienen päänsä taaksepäin ja yrittää kaikin

voimin. Kasvot ovat ihan valkeat ja silmät seljällään, hän puree

hampaat lujasti yhteen ja ikään kuin lukitsee suun, nyt se tulee, hän

ajattelee. Ja se tulee joka-ainoa kerta — raateleva tuska seljässä,

joka sytyttää liekkejä hänen silmiensä eteen ja raivoaa läpi koko

laihan ruhon. Lihassa on kuin kihisevä mehiläisparvi — hyvä Jumala, hän

voisi huutaa, niin että se kuuluisi laaksoon asti, huutaa julki koko

pienen sielunsa ahdistuksen! Mutta hän hillitsee itsensä sittenkin,

isän vuoksi se ei saa tapahtua, se olisi väärin häntä kohtaan. Häneltä

pääsee vain ähkäisy, vain pieni ja lyhyt äännähdys pusertuu hänestä

äärimmäisessä tuskassa, hetkellä, jolloin hänen silmissään mustenee ja

hän on kadottamaisillaan tajuntansa. Hän koettaa kyllä korjata sen —

krr, hän sanoo ja rykii hiukan yrittäen johtaa isää harhaan. Mutta isä

ei ole petettävissä, hänellä on tarkka korva.

— Ahaa, poikaseni, hän sanoo laskien pojan jälleen pitkäkseen, siinä

hän nyt makaa tukka pörrössä ja suuria hikipisaroita otsalla ja

hengittää lyhyin ja kiihkein vedoin. Hän ei pysty vastaamaan sanaakaan,

ennen kuin vähän ajan kuluttua.

— En voi sille mitään, isä.

Sisältä tuvasta kuuluu mutinaa:

— Sinä et voi sille mitään, se on totta — mutta voisit kai olla

kompastelematta mäellä ja satuttamatta itseäsi, niin kuin teet? Voisit

kai käyttäytyä muiden ihmisten tavoin, vaikka oletkin piilukirveen

näköinen.

Höylä aloittaa jälleen työnsä, se tiuskii tiheään ja kuulostaa

vaaralliselta ja vihaiselta. Kristofer näkee sen vuoteestaan joka

kerta, kun se kiitää oven ohi, se sylkäisee pitkän lastun, joka työntyy

siitä esille kielen tavoin ja kiertyy sitten sykkyrälle. Kristoferin

sydän pamppailee, ja hiki valuu kaulaa pitkin; kuluu aikaa, ennen

kuin hän rauhoittuu, ennen kuin tuska asettuu. Ja höylä tuvassa toruu

torumistaan, se ei tiedä mitään siitä, miten onnettomuus on tapahtunut,

se ei tiedä mitään.

Vähän ajan kuluttua hän hapuilee hiljaa kädellään ja löytää kulkusen

oljista. Hän ei uskalla soittaa sitä, isä ei siedä häneltä nyt

hiiskahdustakaan, Kristofer makaa vain pitäen sitä kädessään ja

vakuuttautuen siitä, että se on hänellä, ja on siitä kiitollinen ja

iloinen. Tältä päivältä on pahin kestetty, nyt hän saa maata rauhassa

jonkin aikaa, niin tavallisesti käy. Kun hänellä vain olisi ollut vähän

ruokaa, hän tuntee vatsansa olevan hiukaisevan tyhjän, hän söisi nyt

mielellään jotain, palasen ohkoleipää ja siirappia tai piimää. Mutta se

saa jäädä siksi kunnes äiti tulee, hän on muualla leipomassa tänään,

eikä isää saa häiritä sellaisella. Eihän äiti voi enää kauan viipyä,

sitäpaitsi kai isä kohta lähtee. Hänen täytyy varmasti mennä kylään

tänään, valmiit työt ovat täällä tiellä, sitten on taas kaikki hyvin.

Sitten ei ole niin väliä ruoasta, hän voi sen sijaan soittaa kulkusta

ja loihtia esiin jos jonkinlaisia näkyjä, soittaa itsensä ylös

tunturilakeudelle ja kanervikkoon ja unohtaa tuokioksi oman kurjuutensa.