Mikähän siinä mahtaa niin kauniisti soida?
Jonkinlaisen raon tai halkeaman kautta hän saattoi tirkistää sen
sisään, hän näki hiekkajyvästen rosoiseksi raapiman ontelon, missä
kaksi pientä piikiveä kieriskeli. Mutta kuitenkin siinä oli eräänlaista
elämää — kun hän vain hiukankaan ravisteli sitä, varisivat sävelet
ulos näkymättöminä kuin taivaan enkelit, mutta silti todellisina, ja
hän istui siinä suloisten sävelten hyväilemänä, pienien kirkkaiden ja
helisevien äänipisaroiden, jotka lankesivat loistavana kultasateena
mäelle ja muuttivat sen samassa kokonaan. Ne loivat hänetkin uudestaan
ja tekivät hänet täysikasvuiseksi ja isoksi ja rohkeaksi, repulla ja
kengillä varustetuksi lammaspaimeneksi, joka vallitsee ympärillään
olevia eläimiä, lampaita, jotka pureksivat, ja vuonia, jotka määkivät,
vilisevää elämää pajujen seassa, pieniä vaeltavia villakuormia
kaikkialla. Ja vähän matkan päässä tepastelee lehmä, maitokamari,
neljän pylvään varassa, kiiltävin kyljin ja nupopäin, hyvänä kuin itse
Neitsyt Maaria, ja kulkunen riemuitsee hänen kädessään, visertää ja
laulaa kilpaa laulurastaan kanssa ja on tulvillaan naurua ja laulua.
Jos hän sitten pistää sen taskuun, niin se loikoo siellä ja hyräilee
vienosti, hyräilee ja nauraa hiljaa itsekseen.
Tarhan ympärille on tullut enemmän vesoja ja enemmän lampaita,
kokonainen lauma. Ja joihinkin vesoihin on tullut silmuja ja ne näkyvät
kasvavan, ja muutamat lampaat ovat vuonineet — pienen pieniä viattomia
vuonia. Sinne on myöskin ilmestynyt pieni koira, joka juoksentelee
ylt'ympäri ajaen lampaita ja auttaen paimenta hänen työssään, ja
vähän matkan päähän ha'asta on tullut katos paimenta varten, pieni
pikkukivistä tehty maja, jossa on sammalta katossa ja lava, missä
nukkua. Siinä hän makaa ja uneksii, sillä välin kuin yö kumartuu sisään
ovesta ja koko taivas kaartuu ulkopuolella — pitkä- ja hoikkajalkainen
puu-ukko, jonka hän on veistänyt puunjuuresta ja jonka oikeastaan
pitäisi esittää häntä itseään — siinä hän sitten lepää, ja tähdet
tirkistelevät häntä hämmästyneinä ja kutittavat häntä säteillään, ja
hiiri ja puupässi seisovat nuuskien hänen vieressään — oi, puu-ukon
on sanomattoman hyvä olla! Puu-ukko voi olla täällä aina, puu-ukon
ei tarvitse lähteä pois. Puu-ukon ulkomuoto ei tosin ollut erikoisen
muhkea, mutta eihän Kristoferkaan sen kauniimpi ollut. Kristoferilla
oli liian pieni pää, eikä sen asema ollut ihan oikea, hänellä oli
myöskin liian pitkät jalat. Niinhän oli hämähäkilläkin, joka tuossa
meni, mutta se ei siitä välittänyt. Eikä Kristoferkaan välittänyt.
Niin hän taas eräänä päivänä loikoi kiviensä välissä, loikoi koko sen
ajan kuin oli mäellä, tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena majaan, missä
puu-ukon oli tapana nukkua yönsä, ja kadehti häntä sisimmässään ja
kaipasi väkevästi hänen onneaan. Väliin hän kosketti hiljaa kulkusta,
ja kulkunen hyräili ja lauloi hänen kädessään kirkkaalla ja lempeällä
äänellään. Eläimet olivat matkalla kotiin, puu-ukko rämpi etunenässä
pitkillä hämähäkinjaloillaan, nyt ne katosivat majalle päin, Kristofer
avasi juuri tarhan veräjän —
Silloin on kuin mäki ryskyisi ja vapisisi, kuin taivas halkeilisi ja
maa katoaisi. Huuto vihloo hänen korviaan, ilmassa suhisee kaikenlaista
tavaraa, turvetta ja sammalkokkareita satelee ympärille. Hän saa
kourallisen multaa kasvoihinsa ja istuu ällistyneenä räpytellen
silmiään, joita hiekkajyväset pistelevät, ja kuihtuu ja kutistuu
sisäisesti ja muuttuu jälleen vain Kristoferiksi, tuhkimukseksi, jolle
kaikki nauravat — seuraavassa hetkessä on joukkio hänen kimpussaan,
kääpiö ja kaikki hänen apurinsa. Kulkunen on hänet ilmaissut, kulkunen
on juorunnut ja huutanut julki hänen pakopaikkansa, he ovat löytäneet
perille kulkusen kilinän avulla, hiipineet kuin käärmeet mäkeä ylös
puronkohinan turvissa, joka on kokonaan salannut heidän tulonsa.
Kristofer ehtii töin tuskin kätkeä kulkusen taskuunsa, sitten kaikki
ryntäävät hänen salaiseen valtakuntaansa, ja ennen kuin hän ymmärtää,
mitä he oikeastaan tahtovat, ovat he vääntäneet hänet seljälleen ja
tehneet hänestä jonkinlaisen reen. Kääpiö istuutuu kahdareisin hänen
rinnalleen ja tarrautuu kiinni hennoilla käsillään — hyp, hän huutaa
heinäsirkanäänellään, pari muuta pitää kiinni sääristä kuin ne olisivat
aisoja, ja laahaa häntä rinnettä alas, niin että pikkukivet kirkuvat
kilpaa. Paimenen asumus tulee vastaan, se pieni kivimaja, missä
puu-ukko nukkuu — majakin kirkuu. Kristofer avaa hetkeksi silmänsä, hän
ei ole uskoa niitä, siinä on hänen työnsä pirstaleina maassa, hänen
hiljainen ilonsa päivästä päivään. Kuinka he voivatkin tehdä sellaista,
hän ajattelee, kuinka he voivatkin olla niin julmia, että voivat
hävittää sen! Eivätkö he sitten nähneet, miten kaunis se oli, miten
viattomana se lepäsi sammalessa, pieni maja makuulavoineen, eivätkö he
sitten nähneet mitään, kerrassaan mitään?
Käpy läjähtää hänen otsaansa, tuolla seisoo muudan poika kädet täynnä
niitä ja luikkaa ja ulvoo vahingonilosta. Lampaat, välähtää hänen
mielessään, pikku pässi, ei, ei, ei —
— Hyp, huutaa kääpiö samassa, ja nuo kaksi muuta, jotka pitävät
jaloista, ravaavat eteenpäin minkä jaksavat. Sillä tavoin he
laskettavat mäkeä alas, ja Kristofer tarttuu kiviin ja koettaa pitää
vastaan. Mutta ote heltiää kerran toisensa jälkeen, hän raapii
vain kätensä verille, raastaa nahan sormenpäistä ja repii kyntensä
riekaleiksi. Sitten osuu hänen alleen kivi, se viiltää liivit ja
paidan halki, hän tuntee ankaraa kipua seljässä, kuin veitsenpiston
lihaan ja luuhun. On kuin jotakin katkeaisi hänessä, hänen suustaan
tunkeutuu huuto, niin äänekäs, että mäki kajahtaa — havujen kätkössä
istuva orava pudottaa käpynsä ja kaikkoaa nopein loikkauksin. Pojat
päästävät otteensa jaloista, kääpiö nousee peljästyneenä pystyyn,
he käsittävät, että jotakin on hullusti; Kristofer on käynyt niin
kalpeaksi kasvoiltaan, niin veltoksi ja raskaaksi heidän käsissään —
nyt retkahtaa pää maahan.
— Kristofer!
He huutavat hiljaa ja vaativasti hänelle, seisovat hänen ympärillään
silmät pyöreinä ja vaihtaen jonkin peljästyneen katseen; hänen pitää
toki vastata heille, he ajattelevat, hän ei saa jäädä makaamaan noin —
— Kristofer!
Kääpiö ravistaa häntä olkapäistä, varovasti kuin sylilasta, synnintunto
kasvaa hänessä, hänen äänensä on käynyt aivan araksi, hän kaivaa
taskustaan veitsen ja pitää sitä houkuttelevasti Kristoferin silmien
edessä — katsoppas tätä, sinä saat sen!
Mutta Kristofer ei avaa silmiään, Kristofer makaa vain mistään
välittämättä, mykkänä ja hiljaisena ja valkeana heidän keskellään
eikä kuule eikä tajua mitään, hän on ikään kuin tullut ihmeellisen
kaukaiseksi. He katselevat häntä pelokkaasti, ja kaikki huomaavat
äkkiä, etteivät he oikeastaan ole tienneet Kristoferia tuon näköiseksi.
Hän oli kyllä pitkäkoipinen ja hento ja omituinen, ja pää oli
merkillisen pieni ja pyöreä, mutta kasvot olivat niin ilmeikkäät, ne
näyttivät niin kehittyneiltä tuskallisine suineen, niin sanomattoman
loukatuilta ja hyljätyiltä. Hyvä Jumala, hän makasi siinä seljällään
niin kuin paleltunut peipponen, joka ei voinut lentää heidän luotaan
eikä piiloutua minnekään. Hän makasi siinä arkana ja häpeilevänä,
avuttomana, ikään kuin paljaaksi riisuttuna heidän silmiensä edessä
eikä voinut kätkeytyä heiltä, ei paeta heidän pilkkaansa. Ja mitä
hänessä oli pilkattavaa, kun he tarkemmin katsoivat, mitä hänessä oli
sellaista, jota piti nauraa ja johon piti ampua nuoliaan joka hetki?
Heidän keskellään makasi lapsi, väkivalloin voitettuna ja lannistettuna
ja katsoi heihin suljetuin silmin, huulillaan mykkä syytös.
— Hengittääkö hän?
He pidättävät henkeään ja kumartuvat hänen puoleensa, katumuksen säilän
pistellessä ja pelon karmiessa selkäpiitä.
Hengittää, hän hengittää, he huokaavat kaikki helpotuksesta, ja kääpiö
pistää veitsen takaisin taskuunsa ja vilkuttaa rotansilmillään ja sanoo
ovelaan tapaansa:
— Juoskaa tuvalle ja varoittakaa vain, sanokaa, että Kristofer on
kaatunut ja satuttanut itsensä ja heidän on heti tultava.