Vuotta myöhemmin Kristofer tuli sairaaksi.
Miten vähän me ihmiset tiedämme, miten merkillisen lyhytnäköisiä me
olemme! Kristofer löysi eräänä päivänä kulkusen, raskaan, keltaisesta
metallista tehdyn pallon, joka loisti hänen kädessään kuin saippuakupla
ja oli täynnä helisevää soittoa. Herra ties, mistä se oli tullut, se
lojui pensaikossa tien vieressä, mutta joka tapauksessa Kristofer löysi
sen ja tuli niin iloiseksi, että nauroi ääneen. Eikä hän aavistanut,
että hän piti kädessään omaa kohtaloaan, omaa surullista nuoruuttaan.
Jos hän olisi heittänyt sen luotaan — kaikki olisi käynyt toisin,
mutta hän ei heittänyt sitä pois, hänhän ei tiennyt, mitä teki ja mitä
onnettomuutta kulkusesta koituisi. Hän riensi vain kotiin löytöineen,
mäkeä ylös, kivien väliin, missä hän saattoi istua kenenkään
häiritsemättä, soittaa tiukua ja iloita siitä kaikessa rauhassa.