Isä riensi vähän edellä tuumamitta takataskusta törröttäen ja pieni,
rutistunut huopahattu haivenillaan. Ja Kristofer tulla tepasteli
perässä ohuilla, jäykillä jaloillaan, tuijottaen isänsä selkään ja
varoen menemästä liian lähelle. Hän käsitti, ettei ollut luvallista
uskaltautua hänen viereensä, että isä selvästi häpesi hänen tähtensä
ja olisi mieluummin ollut ottamatta häntä mukaansa. Niin hän asteli
pahoilla mielin ja tuijotti tuijottamistaan tuumamittaan. Ja sen hela
näytti muuttuvan silmäksi, joka kyräili häneen tyytymättömin katsein.
Jospa olisi jälleen kotona, ajatteli Kristofer tuntien, miten kurjalta
hän näytti, ja painaen päänsä pelkästä häpeästä.
Isä saattoi kohdata jonkun tuttavan, joka pysähtyi hiukan pakinoimaan.
Ja kun he olivat hiukan pakinoineet, käänsi tuttava tavallisesti
päätään ikään kuin ottaakseen hänestä nopeasti mitan:
— Mutta eikös se ole Kristofer?
Toden totta, tuttava oli oikeassa, Kristofer siinä tosiaankin seisoi,
sitä hän ei voinut kieltää, vaikka painautuikin säleaitaa vasten
koettaen hävitä seipäiden väliin — ja sitten, sitten hänen täytyi tulla
tielle ja näyttäytyä koko pituudessaan ja kuulla sama tuhannesti kuultu:
— Sinähän kasvat vallan julmasti, poika!
Isä seisoi sillä aikaa tiellä, vaihtoi jalkaa, kynsi korvallistaan ja
näytti olevan hämillään — hm, niin, hän sanoi kakistellen ja mittaillen
häntä puusepänmitoillaan ja ollen olevinaan maailman teräväsilmäisin
mies ja pudistellen pois höylänlastujaan. Heidän ei toki pitänyt
luulla, ettei hän nähnyt pojan vikoja; jos kohta tämä olikin hänen
jälkeläisensä, näki hän silti, mitä pojalta puuttui, ja enemmänkin.
Ei vika ollut ainoastaan jalkojen, vaan myöskin käsivarsien ja ruhon
— katsokaa, miten lyhyt hänen selkänsä oli. Ei, hänelle oli jo kauan
sitten valjennut, mistä poika oli vikansa perinyt; hän ei totta puhuen
näyttänyt oikeiden ihmisten mukaan valetulta...
Isä puhui puhumistaan.
Ihmisellä oli tässä maailmassa koettelemuksensa, hän sanoi,
sallimuksensa, joka heidän tuli kärsivällisesti kantaa. Ei se ollut
aina niinkään helppoa, hän puolestaan — — hän pysähtyi ikään kuin
rauhoittuakseen; se oli hänestä tavattoman ikävää. Ei ollut sääli
poikaa, vaan sitä onnetonta, joka aivan ansiottaan ja viattomasti oli
osunut tulemaan hänen isäkseen.
Kristofer oli jälleen samaa mieltä; se oli hänenkin mielestään syvästi
valitettavaa, ja hän tunsi rusentuvansa oman kurjuutensa painosta eikä
tietänyt, mihin katsoa. Hän ei vain voinut käsittää, että hänessä
oikeastaan oli mitään syytä — paitsi se, että hän oli olemassa. Se oli
luonnollisesti hullua, mutta mitä hän sille mahtoi —
Sillä tavoin Kristofer joutui harjaantumaan kärsivällisyyteen, aina
nyrkin kokoisesta saakka. Ja hänen itsensä sitä ymmärtämättä kääntyivät
hänen tuskansa hyväksi ja kantoivat hedelmää syvällä hänen mielessään.
Kaikki tämä itsekuri ja itsensävoittaminen vaikutti hiljaisuudessa
siunauksellisesti sisäänpäin, antaen hänelle tahdonlujuutta ja kasvua.
Kristofer oppi jo lapsena suurimman, mitä ihminen voi oppia — kestämään
vääryyttä.
Siten hän kylvi jo varhain itseensä sen siemenen, josta oli tuleva
hänen perusrunkonsa ja joka kaikessa oli pitävä häntä pystyssä.