Pilkka ja häväistys on kehnoa ravintoa, ja kaikkein vähimmin se
soveltuu lapsen ravinnoksi. Mutta Kristofer ei ollut parempaan
tottunut; halveksunta ja kaikenlaiset pilkkasanat sekoittuivat jo
aikaisin hänen jokapäiväiseen leipäänsä ja tulivat luonnolliseksi
osaksi hänen ravinnostaan. Ei hän kotonakaan siltä säästynyt —
Äiti oli kyllä kiltti ja saattoi hemmoitellakin häntä, kun oli hyvällä
päällä, mutta isän laita oli pahemmin. Hän oli kovaluontoisempi, kulki
silmälasit nenällä, tirkki ja tähysteli joka taholle ja kyynäröi
kaikkea näkemäänsä. Hm, hän sanoi korvallistaan kynsien ja ollen
alinomaa tyytymätön ja löytäen hetikohta vian. Se ikään kuin ratkaisi
asian, kaikki suorastaan riippui siitä. Mikään ei ollut moitteetonta,
mikään ei ollut niin kuin piti olla, vaan siellä täällä oli puutteita.
Hm, sanoi hän Kristoferia mittaillen ja ollen tyytymätön häneenkin;
poikakaan ei ollut oikein muodostunut, vaan täynnä hävettäviä virheitä
ja vikoja. Kas, pää oli hullusti asettunut olkapäille — ja sitäpaitsi
se oli liian pieni. Hartiatkaan eivät olleet kunnolliset, ne antoivat
käsivarsien liiaksi riippua, päästivät ne ikään kuin liian alas, niin
että koko ihmismuoto meni pilalle. Kaula oli myöskin hullunkurinen
samoin kuin selkä liian lyhyt. Ja kukapa olisi nähnyt mokomia koipia
noin pienen ruhon alla? Kaikki oli aivan suhteetonta, katsoipa mihin
hyvänsä. Hm, sanoi hän ja syytti poikaa antaen tämän selvästi ymmärtää,
että tämä oli tehnyt hänelle häpeällistä vääryyttä. Kun ihmisen kerran
piti tulla maailmaan, niin oliko mitään järkeä siinä, että hän tuli
tuon näköisenä?
Ei, ei, Kristofer oli samaa mieltä, hän oli vain sydämestään pahoillaan
siitä, ettei ollut syntynyt mitan mukaiseksi, ja ymmärsi tehneensä
pahoin isäänsä kohtaan. Niinpä hän pysyttelikin mahdollisimman paljon
tieltä poissa — istui pitkät ajat mäenrinteessä talon takana, sillä
aikaa kuin isä höyläsi ja liimasi vajassa, hääräillen risujen ja
männynkäpyjen kimpussa ja ollen olevinaan vuoripaimenena ja tuovinaan
lampaita tarhaan. Kunpa hän vain kerran tulisi aikuiseksi, kunpa hän
vain tulisi kyllin isoksi! Ah, hän tiesi kyllä, mitä tahtoi, mutta
toistaiseksi hän pysytteli täällä ja odotti sitä ja harjoitteli sitä
varten ja iloitsi kirkkaita ilojaan, hänkin. Ei saanut olla kovin
kauan poissa, isähän saattoi tahtoa häneltä jotakin; häneltä puuttui
ehkä nauloja, ja hän tarvitsi heti paikalla pikalähettiä — jouduppas
ja juokse, Kristofer ukkoseni. Sen tähden oli parasta olla saapuvilla,
ennen kuin salama iski alas tupaan tuottaen kaikenlaista turmiota
— parasta jättää lampaat omiin oloihinsa, panna pitkät jalkansa
liikkeelle ja kipaista pohjatuulena kotiin. Näyttipä siltä, että nuo
jalat olivat joskus hyvät olemassa! Tai isä oli itse menossa kylään ja
tarvitsi Kristoferia avuksi kantamaan, ja sillä oli yhtä kiire silläkin.