V.

Mutta ylhäällä talon takana oli lammastarha tarjoten lohdutusta

kaikkeen elämän katkeruuteen ja vajavaisuuteen.

Siellä se oli, aidattuna vihreillä vesoilla, jotka Kristofer pisti

maahan lähekkäin, niin että niistä muodostui tiheä aitaus — syrjäinen

ja rauhallinen maailma, jossa kaikki oli niin kuin olla piti, johon

minkäänlainen pahuus ei päässyt tunkeutumaan. Täällä ei änkyttäminen

haitannut, eikä se, että jalat olivat liian pitkät tai että pää oli

asettunut hullusti olkapäille; täällä ei ollut kysymystä vioista, ne

jäivät ikään kuin itsestään pois. Täällä ei ollut ketään, joka olisi

osoitellut niitä ja puhunut niistä alinomaa, ei ketään, joka olisi

virnuillut ja matkinut ja nauranut — täällä oli Kristofer kyllin

hyvä. Puut, jotka humisivat ympärillä, runkoja naputteleva tikka,

pähkinäpensaasta pähkinöitä poimiva orava, puro, joka kanervikossa

kiiruhti hänen ohitseen ja täytti rinteen kumealla kohinallaan

— se kaikki antoi hänen olla rauhassa, kenenkään huomaamatta,

omien puuhiensa parissa. Hänellä oli syvä yhteys luontoon, harras

luottamussuhde, joka oli ulkopuolella käsityskyvyn, ulkopuolella

ajatuksen kantomatkan ja mittojen. Sehän on vain Kristofer, se

ikään kuin sanoi, kun hän tulla kompuroi talosta ja istuutui maahan

vesoineen tihentääkseen hieman aitaa. Oli kuin se olisi lukenut hänet

mukaan, ikään kuin hänkin olisi ollut sikäläisiä — ehkä mustarastas

tai lumikko, tai sammalikossa oljentelevan katajapensaan velipuoli.

Kristofer saattoi tuntea olevansa täällä hyvien ystävien parissa, jotka

tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää. Jos sitten oli ympärillä kiven

järkäleitä, jotka olivat vyöryneet alas rinteeltä, niin tiesivät ne

selvästi hänestä seisoessaan siinä suljettu ilme kasvoillaan, menneen

ajan iäkkäät todistajat. Ne eivät kai nähneet mitään, sen sijaan ne

seisoivat miettien, täynnä viisautta ja kokemusta, äänettöminä, koska

tiesivät kaiken, mikä on ollut. Ne seisoivat huomioiden ja kuunnellen,

olivat ainoastaan tarkkaavaisia katselijoita, seuraten kaikkea,

mikä ympärillä hiipi ja ryömi. Ne katselivat pilvien alla lentävää

pääskyä, rinteellä hiipivää mäyrää, alhaalla sammalessa matelevaa

tuhatjalkaista, jolla oli pieni elämänsä silläkin. Ne katsoivat

katsomistaan ja tiesivät kaiken seisoessaan siinä niin kuin lukitut

lippaat, niin kuin sinetillä suljetut salaisuudet, ilme tutkimattomana

ja vaieten kaikesta. Ne katsoivat pikku Kristoferiakin ja hänen pitkiä

sääriään ja hänen pientä päätään ja tiesivät myöskin kaiken hänestä:

Me tunnemme sinut, ne ajattelivat sisimmässään, sinulla on täällä

ylhäällä pienen pieni lammastarha ja karjalaidun ja lampaita ja

vuonia. Sinusta tulee paimen, kun tulet suureksi, ja sinä oleskelet

kaukana, kaukana tunturilla ja tallustelet ylt'ympäri pursussa ja

kanervassa, soissa, pajukoissa ja sammalessa, metsikön ja kirkkaan

veden välillä. Ja eläimesi seuraavat sinua, eläimesi kulkevat

ympärilläsi ja ovat sinun ainoana seuranasi pitkin päivää. Eläimesi

kulkevat ja pureskelevat ja nuuskivat kuono tuulta vasten ja määkyvät

ja menestyvät, ja kesäisin ne juovat vähän. Ja kun ne ovat kylläisiä,

asettuvat ne makuulle ja muistuttavat pieniä pilvikuontaloita maassa

ja märehtivät kaikki hiljaa ja viettävät autuasta hetkeä taivasalla ja

pureksivat ruokaansa vielä kerran...

* * * * *

Kristofer ei liikahda, hän hengittää vain syvään, ja sydän ikään

kuin laajenee. Niin, hän ajattelee, niin, niin, ja hän kuulee,

miten rinnassa jyskyttää, ja näkee kaiken selvästi edessään. Hän on

seurannut eräänä syksynä äitiä tunturille ja ollut hänen kanssaan

puolukoita poimimassa kolme kirkasta syyskuun päivää perätysten; ne

kimmelsivät vielä mielessä ja kutsuivat häntä ja viittoivat hänelle ja

olivat hänen pienenä sisäisenä valonaan. Kolme päivää polkua pitkin,

soiden poikki, kanervan halki, ja kaksi yötä ladoissa lehväkimppujen

ja raikkaan heinän välissä — lyhyt vaaksa aikaa, mutta ihmeellinen

niin kauan kuin sitä kesti, kirkasta juhlaa ensi hetkestä saakka. Ei

koskaan, ei koskaan hän ollut tietänyt, että elämään saattoi mahtua

sellaista iloa, että se saattoi olla niin hyvä ja rikas! Ja kolmantena

päivänä tuli eräs vieras heitä vastaan, vuoripaimen haarapussi

olallaan, tuli poikki Noitatunturin, joka hehkui auringonlaskussa,

tuijottavia siirtolohkareita huipullaan, viettävin rintein, joilla

vesi solisi. Ja hänen ympärillään oli ikuista rauhattomuutta, hänen

ympärillään tepasteli ja liikkui, hänen ympärillään oli tunturi

lähtenyt liikkeelle ja oli alituisesti vaeltamassa itsensä yli. Mätäs

mättäältä se kokoontui yhteen ja muuttui samassa eläviksi eläimiksi;

ne pakkautuivat likelle miestä, joka kulki keskellä korkeana kuin

jättiläinen ja johdatti niitä eteenpäin hitaasti, mutta varmasti.

Mukana oli myöskin koira, joka porhalsi ylt'ympäri ja oli joka paikassa

ja hätyytti vitkastelijoita eteenpäin, ja viimeisenä tuli paimenpoika

ajaen lehmää — sarvetonta eläintä, jolla oli juovikkaat kyljet ja

suunnattomat, riippuvat utareet. Kun se joskus ravisti päätään,

luisui lihava nahka yli lavan, aivan kuin se olisi ollut jollakin

tavoin talilla voideltu. Se oli ikään kuin heidän ruoka-aittansa;

siitä he saivat maitoa, milloin tarvitsivat, saattoivatpa vielä saada

juustoakin. Kristofer katsoi katsomistaan, kaukainen kuva hipui

hänen mieleensä — oli kuin tuo paimen olisi sukeltanut esiin suoraan

raamatunhistoriasta, lammaspaimen Aabrahamin ajoilta, ympärillään

karvaiset ystävänsä, paratiisin lempeimmät eläimet. Kil — — — siellä

helisi vieno tiuku; miehellä oli kaulain kädessään, ja hän heilutti

sitä ilmassa edestakaisin — kil — kil — ja ravisteli sitä hiukan. Sävel

oli ohut ja hauras, sävyltään ihmeellisen vaalea ja sulautui yhteen

illan kultahohteen kanssa ja oli kuin tämän oma vieno ääni, tämän oma

hyräilevä pieni suu.

Ja tunturi lepäsi ympärillä kuunnellen. Pursu, kanerva, korsi suolla,

siirtolohkareet, pajupensas — kaikki oli hiljaisen hartauden vallassa,

hievahtamatonna, kurolla korvin ja hyvän, siunaavan sävelen lumoissa.

Kristoferkin seisoi hiljaa, seisoi puolukkakori kädessään ja unohti

aivan laskea sen maahan, unohti maailman ja äitinsä ja kaiken. Hän

näki vain miehen, joka siinä meni, ihmisen, joka kulki kanervikossa

hänen ohitseen mukanaan nelijalkaisten ystäviensä parvi, houkutteleva

lampaiden ja vuonien vilinä. Mistä hän tuli ja minne hän meni?

Taivas kaartui hänen päänsä päällä, ja tunturilakeus levisi hänen

jalkojensa juuressa täynnä tyyntä ja salaista iloa. Kristofer katseli

säteilevin silmin, oli kuin tunturi olisi avautunut ja näyttäytynyt

hänelle sellaisena kuin se oli. Kaipaus kosketti hänen sydäntään,

karvas ikävä heräsi mielessä, se veti häntä, hän tahtoi mukaan, hän

tunsi, miten se veti ja houkutteli ja, kutsui. Paimenpoika, joka

kulki lehmän mukana ajaen sitä hiljaa edellään — jospa hän itse

olisi ollut tuo paimenpoika, jospa hänkin voisi tulla paimenpojaksi?

Kil — hän kuuli taas tiuvun helinää, se oli hänen mielestään niin

kaunista, soinnuiltaan niin haurasta, niin ihmeellisen hyvää. Ja vielä

vaiettuaankin se jäi korvaan pitkäksi aikaa hyrisemään ja loihti kuvan

uudelleen mieleen.

— Ä-äiti, mikä mies se oli?

Äiti havahtui ajatuksistaan; hänkin oli seisonut miestä tuijottaen.

— Eiköhän liene ollut sama, jota sanovat Nils Vatneksi; hän on

paimentanut viimeksi täällä, olin näkevinäni, että hän se oli.

— Tunnetko hänet, äiti?

Äiti käänsi päänsä syrjään.

— Tunsin kerran hiukan.

— Okko hän ke-kelpo mies?

— En huomannut muutakaan.

Syvän innostuksen puuskassa poika sanoi:

— Sinun olisi pitänyt mennä hänelle, äiti!

— Voi, mitä sinä loruat, poika.

— Ajattelehan, miten hyvä meidän voisi olla —

— Ole vaiti, sanon minä.

Kristofer oli tovin ääneti, mutta alkoi sitten jälleen kysellä.

— Minne arvelet hänen menevän?

— Nyt hän kulkee suoraan alas laaksoon, Ruglandiin päin; kuulin

odotettavan häntä sinne näinä päivinä.

— Mu-mutta miksi hän menee sinne?

— Kas, pitemmälle hän ei pääse, sitten ei näe enää muuta kuin metsää.

Kristofer mietti hiukan; aivan niin, hän ymmärsi sen hyvin.

— Mitä hän tekee Ruglandiin tultuansa?

Äiti oli lähtenyt menemään.

— Hän jää sinne yöksi, sanoi hän olkapäänsä yli — niillä on siellä

semmoinen lammashaka, ettei paremmasta apua. Ja sitten tulee nuoriso

tanssimaan, pojat ja tytöt ympäristön taloista.

Kristofer kiiruhti äitinsä kintereillä, ettei olisi menettänyt yhtään

sanaa.

— Entä sitten, äiti, mi-mitä hän sitten tekee?

Niin, sitten hän vain kulki tietä pitkin, kulki yhä alemmaksi tietä

pitkin — — —

Samana yönä Kristofer nousi makuulta ja hiipi hiljaa ulos talosta. Hän

ei tietänyt, missä Rugland oli, ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta

tien piti kulkea pihan läpi, joten vallan hyvin uskalsi lähteä matkaan.

Aluksi hän kulki paljain jaloin, jotta ei kukaan olisi kuullut, mutta

päästyään onnellisesti kylän läpi hän pani sukat ja kengät jalkaansa

ja oikeni isoksi mieheksi. Nyt olivat pitkät sääret hyvään tarpeeseen;

hänenhän oli taivallettava halki metsän, joka laakson lähetessä taajeni

laajenemistaan ja humisi hänelle hiljaista kieltään. Hän tiesi myöskin,

että tie oli pitkä, puoli peninkulmaa tai niille main; oli paras

pitää kiirettä, jos mieli joutua vielä takaisin ennen isän ja äidin

heräämistä. Tietenkään hänellä ei ollut kelloa eikä hän tietänyt, miten

aika kului, ja siksi hän pinnisti sitä enemmän ja juoksi välillä pitkiä

taipaleita. Ja koko ajan hän harjoitteli kuiskaamaan hyvin hiljaa:

— Minä tulin kysymään, voisitko sinä ottaa minut paimenpojaksi!

Pari kertaa tuli ihmisiä vastaan, mutta hän poikkesi joka kerran tieltä

syrjään, sillä hän arasteli; eihän kenenkään pitänyt nähdä häntä, ei

kenenkään pitänyt päästä tuntemaan häntä eikä ilmaisemaan, että hän se

oli.

— Minä tulin kysymään —

Ja Kristofer juoksi juoksemistaan.

Äkkiä tunkeutui hänen nenäänsä omituisen paksua ja kitkerää

häyryä, joka lepäsi liikkumattomana tien kohdalla ja täytti ilman

tukahduttavalla katkullaan. Hän tiesi heti, mitä se oli, tiesi,

että hän pian olisi perillä, ja hän tähysti pimeyteen — aivan niin,

sieltä sukelsi esiin varjo, Ruglandin talo, hän arveli ja pohdiskeli,

mahtoivatko siellä vielä olla valveilla, ja muisti, mitä äiti oli

sanonut. Samassa hän kuuli ääniä; ehkäpä ne olivat pihamaalla

pakinoimassa eivätkä siis huomaisi, jos hän hiipisi hakaan katsomaan

vähän lampaita. Hän poikkesi tieltä ja alkoi juosta — parissa kolmessa

minuutissa hän oli päässyt päämääräänsä ja pysähtyi katselemaan aidan

yli sydän pamppailevana.

Eläimet makasivat mäellä, tiheässä kuin kivet rinteellä, lähimmät

erottuivat silmään selvästi, pyöristyivät kukin maasta esiin pienine,

pitkulaisine päineen, korvat vinossa — kauempana ne sulautuivat yhteen

ja muuttuivat vihdoin viimein harmaaksi sumuksi, joka sekoittui pimeään

ympäristöön. Kristofer katsoi niitä — hänestä näytti, että niitä

täytyi olla tuhansia; paikka paikoin ne makasivat koossa, paksuina

kinoksina kuin menneen talven lumi, josta sänget ja korret pistävät

esiin — mustia ja harmaita eläimiä sekaisin, niin kuin tahraista

lunta, silmänkantamiin saakka. Siinä oli villaa paljon rahan arvosta,

summaton rikkaus, ja kaikki tämä rikkaus oli uskottu Nilsille; Nils oli

varmaan mahtava mies. Siinä ne makasivat, hänen elukkansa, ja lepäsivät

puoliunessa, väsyneinä, mutta hyvillä mielin tunturiharjanteillä

vietetyn kesän jälkeen, ja kaikkien leuat liikkuivat, kaikki ne

märehtivät ja pureskelivat lopetellen päivän työtä ja jauhaen ruokaansa

hienoksi, ennen kuin nielivät sen. Ha'asta kohosi vieno hyminä, heikko

ja pehmoinen ääni, se täytti yön tyynellä mielihyvän tunteella,

se sekoittui eläimistä lähtevään lämpöön hiljaiseksi, unettavaksi

tohinaksi. Kristofer painoi päänsä veräjälle, hän olisi voinut taputtaa

paalua pelkästä hellyydestä, hän olisi voinut paneutua pitkäkseen

eläinten viereen ja jäädä niiden pariin koko yöksi. Lähin makasi silmät

auki, kaksi kosteata, kaartuvaa kalvoa, jotka tuijottivat eteensä

raukein katsein. Hän ojensi kätensä sitä kohti — se ei liikahtanut, ei

edes katsonut häneen, se makasi vain siinä uneksivassa viihtymyksessään

tuijottaen herkeämättä eteensä...

Sitten haukkuu koira jossakin lähellä, haukkuu kuin sakeassa sumussa,

ja joku ravistaa häntä olkapäästä.

— No, se sanoo — mikä sinä olet miehiäsi?

Kristofer kavahtaa ällistyneenä pystyyn, harmaa hämärä ympäröi häntä,

ja hämärässä seisoo ukko vierellään nuuskiva koira ja katsoo häneen

sinisillä silmillään. Hyvä Jumala, kohtahan on aamu, hän on seisonut ja

nukkunut tässä veräjän ääressä ja antanut ajan ja yön mennä menojaan.

— Minä tulin vä-vähän puhumaan Nilsin kanssa —Ukko hiukan hämmästyi.

— Puhumaan Nilsin kanssa — mutta mitä asiaa sinulla näiden lampaiden

luo oli?

— Lampaiden vuoksi minä tulin, a-aioin vain katsella niitä, ensin.

— Olet kai tullut vähän aikaa sitten?

— Ei, jo joskus eilen illalla.

— Eilen illalla, sanot, olet siis nukkunut yön tässä seisoallasi?

— Niin, varmaan olen, minua taisi väsyttää —

— Mutta Kristuksen nimessä, mitä sinä Nilsistä tahdoit?

Kristofer selitti asiansa niin hyvin ja perusteellisesti kuin taisi, ja

ukko seisoi vaiti ja kuunteli ja katseli häntä sinisillä silmillään ja

ikään kuin tarkasteli hänen sisintä olemustaan. Hän ei puhunut paljon,

nyökkäsi vain väliin ja kehoitti poikaa jatkamaan. Niin, kyllä hän

tunsi hänen äitinsä, se oli totta, oli tuntenut hänet silloin kuin hän

oli nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö —

— No, sinä olet siis Elsen lapsi!

Kun Kristofer vaikeni, katsoi hän häneen vielä vähän aikaa.

— Sinä menit ensin lampaiden luo —

Kristofer katsoi herkeämättä ukkoon, hän oli heti käsittänyt, että Nils

se oli.

— Niin, huomaathan itse, että olet ihan liian pieni vielä.

Paimentaminen on miehen työtä, ja tukevaa miestä siihen tarvitaankin.

Katse liukui tutkivasti päästä jalkoihin.

— Muuten minusta näyttää, että sinussa on hyvää ainesta paimenpojaksi,

sitä ei voi kieltää, sinulla on pitkät, vahvat jalat, ne ovat

erinomaisen hyvät olemassa, saatpa vielä käyttää niitä hyvinkin

ahkerasti.

Kristoferin sydän pamppaili.

— Jos minä tu-tulisin uudestaan, kun olen käynyt vähän vanhemmaksi?

Silmät katsoivat häneen jälleen viipyvin, syvin katsein, ja Kristofer

mietti mielessään, että niin viisaita silmiä hän ei ollut elinaikanaan

nähnyt.

— Minä en tahdo luvata mitään, mutta jos sinä olet se, miltä näytät,

ei se suinkaan ole aivan mahdotonta. Hyvä paimenpoika on omistamisen

arvoinen, enempää en nyt voi sanoa...

Kristofer tuli kotiin ennen päivänkoittoa, hän kohotti hiljaa salpaa ja

pääsi turvallisesti vuoteeseensa, vain äiti huomasi hänet ja kääntyi

hiukan:

— Oletko yhä jalkeilla?

— Olin vain vähän ulkona.

— Et kai ole ollut Nilsin luona?

— Olen, kävin siellä niin nopeasti, hän käski sanoa terveisiä —

— Hys, poika, hys!

— Hän muisti sinut niiltä ajoilta kuin olit tyttö.

— Hys, poika, kuuletko, isäsi voisi kuulla kaiken — — Kolme syyskuun

päivää kanervakankaalla ja unohtumaton yö laaksossa, sitten oli

juhla ohi, sitten tuli jälleen arki kaikkine vaivoineen ja tuttuine

aherruksineen. Mutta siitä lähtien Kristofer tiesi, että maan

päällä oli rauhoitettu paikka, laaja valtakunta, jossa oli lääkettä

kaikkeen, että polku, joka kulki talon ohi, johdatti onnellisesti ylös

tunturille, sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Se säilyi hänen

mielessään ja oli kuin luvattu maa, se astui esille hänen unissaan

ja ajatuksissaan ja veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa

ja tuli hänen kaipauksensa korkeaksi päämääräksi. Ja kuva, jonka

hän oli nähnyt tuona aurinkoisena iltana, se eli ja kasvoi hänessä

ja juurtui syvälle hänen sydämeensä ja painoi leimansa koko hänen

henkiseen elämäänsä. Vähäinen ääni saattoi riittää, puron pulpahdus,

linnun viserrys — heti se ilmaantui hänen eteensä kauniimpana ja

uudempana kuin koskaan ennen. Kas, siinä lepäsi Noitatunturi auringossa

ja hehkussa niin kuin kuparimöhkäle, jossa on vihreitä hometahroja,

ja selänteen yli tuli Nils ympärillään siunatut eläimensä. Hän tuli

selvästi suoraan taivaasta, ja kaikki sen pilvet olivat hänen mukanaan,

ja hän johdatti niitä varovasti läpi kanervan, halki illan alakuloisen

rauhan. Oli kuin Isä Jumala itse olisi kulkenut ohitse —

* * * * *

Kristofer huokaa syvään ja kääntää katseensa sivulle — siinä on hänen

pienen pieni hakansa, ja siinä käyvät hänen lampaansa laitumella

ja syövät niin, että nahka tihkuu, ja tulevat päivä päivältä yhä

pyöreämmiksi. Ja isoimmalla on sarventyngät otsassa, se on pässi ja

osaa puskea, mutta pienimmät ovat pikku vuonia. Totta kyllä, että ne

eivät ole oikeita lampaita eikä niillä ole oikeata villaa, ne ovat

väin tikkujen varaan asetettuja käpyjä, ja se, mikä nahasta tihkuu,

on pihkaa, mutta ne ovat yhtä hyviä silti. Jumala on ne kerran luonut

ja järjestänyt ja tehnyt ne sellaisiksi. Nekin ovat jonkinlaisia

olioita, ja niillä on päämääränsä, ja ne palvelevat tarkoitustaan

eivätkä suinkaan ole vähäarvoisia. Ja niissä on elämää, männynhuminaa

ja ydinpuuta, niissä uinuu kokonainen kohiseva metsä. Ne ovat vain niin

kuin lapset, niin pienen pieniä, niin avuttomia, niin suuresti sattuman

ja oikkujen varassa.

Kristofer tuntee pistoksen sydämessään, jonkinlaista sääliä; hän ottaa

pässin varovasti käteensä ja nostaa sen maasta. Hän tahtoo vain pitää

sitä vähän, tuntea, että se on hänen, ja olla hiukan hyvä sitä kohtaan.

Hyväinen aika, sehän on niin pieni, ja se kulkea kömmiskelee täällä

eikä muusta tiedä ja on kuitenkin tyytyväinen! Hän taivuttaa päätään

ja hengittää sitä kohti ja on ikään kuin sen sallimus, ja pässi seisoo

siinä tuulessa ja tuntee olonsa täysin turvalliseksi. Se seisoo siinä

niin huolettomana, niin sydämellisen luottavaisena, seisoo siinä

luojansa kämmenellä ja haroittaa jalkojaan ja antautuu kokonaan hänen

valtaansa.

Ja kivet seisovat ja katselevat ilme tutkimattomana, täynnä kokemusta

ja viisautta ja vaikenevat vanhuutensa vuoksi, vaikenevat kaikesta —

Sitten ehkä jokin häärii hänen kenkänsä kohdalla — pieni metsähiiri,

jolla on turpakarvat, tai vaskikäärme tai sisilisko, täällä ylhäällä

oli niin monenlaisia pieniä olioita, niin monenlaisia ryömiviä matosia.

Kärppä asusti rinteellä, ja sillä oli usein asiaa kulkea tästä ohi, ja

orava istui muutaman kyynärän päässä hänestä puhkomassa pähkinänkuoria

tai noukkimassa siemeniä kävystä. Miksi hän herättäisi niissä

levottomuutta? Ne eivät arastelleet kiviä, ne istuivat niiden välissä

kuin hyvien ystävien joukossa eivätkä antaneet peloittaa itseään —

minkä tähden ihminen niitä pahemmin peloittaisi?

Kivet eivät liikahtaneet, Kristoferkaan ei liikahtanut. Hän istui

vain hiljaa niiden parissa ja katseli kaikkea, mikä hiipi ja ryömi

ympärillä, ja koetti hänkin olla kivi ja vaieta niin kuin se ja tajuta

niin kuin se. Kun hän vain istui tarpeeksi kauan, oli kuin kaikki

olisi avautunut hänelle, kuin kaikki olisi tuntenut olevansa turvassa

ja olisi unohtanut hänet ja näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin oli.

Kas, hiiri hääri hänen kenkänsä ympärillä, ja sillä oli monta tehtävää

ihan hänen silmiensä edessä, ja orava puuhaili pähkinöineen ja survoi

niitä huolettomasti suussaan, niin että siruja satoi maahan kuin

sahajauhoja. Ne kuuluivat kumpikin tänne mäelle, ne asuivat täällä,

ne olivat kotoisin täältä. Ja toisin ajoin tuli hämähäkki, sen ruumis

oli jalkakiehkuran varassa, nuo jalat kantoivat sitä keskellään kuin

jonkinlaista koria. Sekin kuului tänne, sekin oli pieni olento, vaikka

oli tuon näköinen; Jumala oli senkin luonut. Kas, sillä oli neljä

jalkaparia, kahdeksan hentoa hiuskarvaa, niin ettei se ollut avuton,

jos joskus menettikin niistä yhden. Kristofer katsoi katsomistaan, oli

kuin hän olisi istunut ja tavannut jotakin ja aavistanut kokonaisuuden

itsensä ulkopuolella, nähnyt hämärästi langan, joka kulki kaiken läpi.