Kenties hänen tuntoaan toisinaan pisti ajatus, että Kristofer oli
enemmän hereillä kuin he luulivatkaan. Se ei riisunut hänen aseitaan,
hän vain vältti kohtaamasta hänen silmiään, tuota viipyvää, syvää
katsetta, joka oli usein ilmeellään saattanut hänet hämmennyksiin,
mutta joka myöskin herätti hänessä kiukkua. Poika ehkä tunsi, että
Kristoferin silmät näkivät hänen omiensa sisään, hänen salaiseen
ahdistukseensa ja tuskaansa saakka — näkivät, kuinka hänen rujoutensa
kidutti häntä, niin että hän oikeastaan taisteli salatakseen oman
vikansa ja voidakseen paremmin sietää itseään.
Silloin joutui kääpiö joskus kuohuksiinsa. Häpeä ja katkeruus
kamppailivat hänessä, hän tunsi olevansa loukattu ja sorrettu, riisuttu
alastomaksi toisen silmissä ja oli salaa syvästi häpeissään. Kaikki
tämä hurskaus ärsytti häntä, sen piti olla heti paikalla tomussa, hän
tahtoi kostaa kirvelynsä, hänen täytyi tavalla tai toisella kiskoa paha
sana esiin toisen huulilta, saada hänetkin häpäisemään itseään.
— Senkin — senkin lammas, sanoi hän lyöden Kristoferia vasten kasvoja.