Kristofer tuli maailmaan samalla tavoin kuin ihmiset useimmiten, hän
oli vain liian pitkä. Se ei tosin ollut mikään varsinainen vika, ja
moni on päässyt maailman läpi pahemminkin puuttein, mutta koska hän
jatkoi pitkänä olemistaan, tulivat ihmiset kiinnittäneeksi huomiota
häneen jo silloin kuin hän vielä oli pieni lapsi. Ellei hänellä nyt
olisi ollut puhevikaa — jos hän olisi voinut laverrella niin kuin
muutkin, olisi kaikki kuitenkin saattanut käydä sellaisenaan laatuun.
Mutta nyt tuli lisäksi se, että hänellä oli änkyttävä ja vitkasteleva
ja hullunkurinen ja kangerteleva puhe ja että hän ikään kuin survoi
sanat suussaan pieniksi palasiksi — ja silloin olikin asia vallan
hullusti. Nuo kaksi seikkaa tehostivat toisiaan ja tekivät toisensa
kaksin verroin huomattaviksi; vika ikään kuin asetettiin näkyville
ja tehtiin pahemmaksi kuin olikaan. Aikuiset tosin jättivät pojan
rauhaan, mutta nuoret nauroivat ääneen ja syytivät hänen jälkeensä
minkä mitäkin. Siten Kristofer oppi ymmärtämään, ettei hän ollutkaan
luotu muiden kaltaiseksi, ja hän alkoi hävetä itseään. Jo varhain
saattoi hänestä huomata, että hän arasteli pituuttaan ja kulki niska
kyhärässä ja polvet velttoina parantaakseen siten asiaa. Niin hän alkoi
kymmenvuotiaana muistuttaa vanhaa miestä, kyyryselkäistä ukkoa — se oli
uusi naurettavuus, joka teki kaiken entistäkin pahemmaksi.
— Päivää, ruotivaari, sanoivat nuoret — liikuttako te puujalkoinanne
ulkosalla hengittääksenne hiukan raitista ilmaa?
Pahimpaan pulaan hän joutui koulussa.
Tapahtui, että pojat piirittivät hänet, että he saivat hänet seinää
vasten tai ahdistivat hänet johonkin nurkkaan. Haikara, he sanoivat,
haravanvarsi, he sanoivat ja ulvoivat ja nauroivat ja taputtivat
käsiään; ja nokkelimmat levittivät sormensa ja olivat mittaavinaan,
miten pitkä hän oli. Neljä kyynärää ja seitsemän tuumaa; mene kotiin ja
pysy siellä, mokomakin kummitus!
Kristofer seisoi sillä aikaa seinää vasten katsoen heidän päittensä
yli, seisoi siinä pysyen vaiti ja kuunnellen ja antaen rajuilman mennä
ohi. Hän tiesi hyvin olevansa liian pitkä, hänen mielestään pojat
olivat oikeassa, ja täyttä totta oli, mitä he sanoivat. Ja kun jokin
sana oli erityisen osuva ja sai heidät ulvomaan ihastuksesta, niin
hänkin koetti hämillään hymyillä. Totisesti, siinä he osuivat keskelle
maalia, Jumala siunatkoon heitä kaikkia, juuri siltä hänestä tuntui.
Heidän ei tosiaankaan tullut luulla, ettei hän olisi ollut samaa mieltä
kuin he, heidän tuli vain antaa anteeksi hänelle. Ei hän ollut lempeä
heitä ärsyttääkseen, eikä hän omasta tahdostaan ollut sen näköinen,
mutta hän ei voinut mitään sille. Hän ei vain sanonut mitään, sillä
hän tiesi liian hyvin, että asia kävisi monin verroin pahemmaksi, jos
hän avaisi suunsa. Niinpä hän seisoi siinä kuin rauhallinen eläin
ihmisparven keskellä, kestäen lempeällä, sävyisällä tavallaan sen
pistot ja kidutukset.
Saattoi myös tapahtua, että he saivat hänet käsiinsä keskellä kylää;
Kristofer oli asialla, hän käveli maantietä pitkillä, ohuilla
jaloillaan, pieni pää pystyssä ja silmillään kauas eteenpäin tähystäen
— mahtoiko kukaan nähdä häntä tänään? Astellessaan siinä sankko
kädessään hän muistutti suurta kahlaajalintua; hän ei voinut juuri
näyttäytyä ihmisten parissa herättämättä huomiota. Mutta siinäpä
olivatkin pojat pitkääpalloa pelaamassa — hei, silloin syntyi suuri
meteli, ja ennen kuin hän ennätti pakoon, oli koko joukko hänen
ympärillään. Pojat tuuppivat häntä, he tempoivat ja raastoivat ja
tahtoivat kaataa hänet nurin — ja heidän keskellään seisoi Kristofer
sankkoaan varjellen, jottei sille olisi tapahtunut mitään vahinkoa.
— Va-va-varokaa, sanoi hän ja oli unohtanut änkyttävänsä —
sa-sa-sankkoani!
Niin olivat pojat päässeet tarkoituksensa perille, ja heillä oli
hauskaa, ja he matkivat ja nauroivat.
Pahin kaikista oli räätälin kyttyräselkäinen poika, pieni,
kerkeäkielinen kääpiö, joka oli ikään kuin säkki täynnä ilkeyttä ja
sappea eikä voinut koskaan jättää Kristoferia rauhaan. Tuolla pienellä
muodottomalla ihmishyönteisellä täytyi olla myrkkyä suuret varastot,
se pisti pistämistään eikä tyhjentynyt milloinkaan, se hyökkäsi
alituisesti ilman aihetta ja pisti piikillään, jos voi, ja riemuitsi
omista pistoistaan. Kääpiön ulkomuoto olisi tosin saattanut houkutella
kenen tahansa hymyilemään, mutta hän osasi kääntää huomion pois
itsestään ja kohdistaa sen Kristoferiin. Ja pojat osoittivat hänelle
suosiotaan eivätkä olleet kuulleet elämässään sen veroista. Se kannusti
kääpiötä uusiin keksintöihin, uusiin juoniin vuoden läpeensä. Hän
täytti heidän rohkeimmatkin toiveensa, hän surisi ja pärisi uhrinsa
ympärillä nauttien tämän neuvottomuudesta ja tuskasta eikä koskaan
laiminlyönyt tilaisuutta käydä hänen kimppuunsa ja huomauttaa hänen
vajavaisuuksistaan. Ja Kristoferin kieli oli sidottu, Kristofer seisoi
vain nieleskellen, väänteli pitkää ruumistaan ja painoi päänsä alas
olkapäiden väliin salatakseen häpeänsä.