Polku alkaa alhaalla kylässä.
Se poikkeaa maantiestä, joka kulkee tomuisena ja harmaana laakson
läpi, ja rientää suoraan yli kukkulan laen — kapea uurre ruskeassa
maassa. Se pääsee tunturille ja kiiruhtaa ylöspäin, se kiipeää rinteen
reippaasti ja kepeästi, kiemurtelee eteenpäin kuusikon ja rytöpuiden,
varjoisan nuoren metsän ja katajain ja kallioimarteiden lomitse.
Ennen pitkää tulee tunturilta puro, ja polku ja puro menevät ristiin
— tässä on porraspuu, jota sanotaan Linan sillaksi ja jonka pitäisi
olla Kristoferin rakentama siihen aikaan kuin Lina kävi papin luona
lukemassa ja oli tuskin kolmentoista ikäinen. Vähän ylempänä polku ja
puro kohtaavat toisensa uudelleen, mutta tällä kertaa ne pysyttelevät
yksissä; puro on kaivautunut esiin sorasta ja noudattelee polkua
puolisensataa askelta, ennen kuin jälleen lähtee omille teilleen.
Tähän on Kristofer pannut kiviä riviin, pieniä saaria poikki puron,
niin että voi kulkea sen yli kuivin jaloin — varmaan taas pienen Linan
tähden. Rinne kohoaa sitten pystyin seinämin ja sortuvin jyrkäntein —
kuin harmaa kiviputous — ja korkealla kaiken yläpuolella on tunturi
niin kuin lukittu portti ja salpaa tien jättiläishuipullaan eikä
päästä ketään edemmäksi. Mutta polku ei yritäkään sitä, vaan kääntyy
tyynesti sivulle, pujahtaa kanervikkoon aivan vuoren juurella ja löytää
rotkon, johon kiipeää. Se pääsee yhä ylemmäksi — tosin se paikka
paikoin tupertuu alaspäinkin, mutta aloittaa taas uudella vauhdilla ja
kiemurtelee edelleen rinnettä ylös, halki mustikanvarsien. Lopulta se
matelee alastoman kallion yli, painuu sangen nolona alas ja sukeltaa
sitten taas kanervikkoon.
Alussa on metsä mukana. Se saattelee molemmin puolin, kookasvartiset
männyt ja kuuset, joukossa jokin tammi ja koivu, joita on taajemmassa
ylempänä rinteellä. Sitten tulee lisäksi haapoja ja pihlajia ja
joitakin pähkinäpensaita; samaan aikaan havumetsä harvenee, sille käy
täällä liian jyrkäksi — ja vihdoin se pysähtyy kokonaan. Vain siellä
täällä seisoo joku neuvoton etuvartia pyörällä päin, epätoivoinen
uskalikko, joka ei ole tahtonut antautua. Se pudistelee käpyjään
tuulessa ja varisuttaa siemeniään kauas ympärilleen; aika neuvon tuo,
se kenties arvelee. Ja tuuli ottaa joskus siemenen ja kantaa sen
ylemmäksi rinteelle — niin metsä yhtäkaikki nousee. Mutta tammi- ja
koivuvesakko luikertelee huolettomasti edelleen; se ei kohtaa mitään
vaikeuksia, vaan saavuttaa helposti jyrkänteen reunan.
Täältä aukeaa sisämaahan päin laakea tasanne — ei suurtunturin
sammalikkojen ja valkoisen, hohtavan lumen peittämä laki, vaan
sen esikartano punaisine kanervaharjanteineen, joiden lomassa on
kapeita metsäjuovia — kaksi porrasaskelmaa meren yläpuolella. Se
ulottuu peninkulmamääriä joka suuntaan, tyyni, juhlallinen maisema,
joka lepää ikään kuin ovet selkosellaan, niin että valo ja ilma
pääsee kaikkialle. Se lepää ojennetuin jäsenin taivasalla pitkine,
surumielisine ääriviivoineen ja uinuu itsensä unohtavassa rauhassa.
Matalat kanervatöyräät ympärillä, suot vesihautoineen ja mättäineen,
joilla kasvaa ryhmä koivuja toisiinsa takertuneina, ja alastomat
kalliot, jotka pyöristyvät hitaasti ylös notkojen keskeltä — kaikki
on ikään kuin vaipunut äänettömään tutkisteluun hiljaisen mielihyvän
vallassa. Se lepää siinä niin sopusointuisena, niin syvästi tuntevana,
uhoten alkuperän ihmettä, ylevänä kuin aikojen aamussa, jolloin luojan
varjo vaelsi maan yli ja ruoho versoi hänen jäljissään. On kuin se
olisi säilyttänyt vaikutelman, kuin se vielä eläisi muistossa —
keskeytymättömässä seurustelussa ihmeen itsensä kanssa. Ja tuuli kiitää
sen yli, pudistaa puita ja pyörittelee lehtiä ja teutaroi kanervikossa
vallattomasti kuin jänis. Tuuli kiitää sen yli, se tunkeutuu notkoihin
ja alastomille kallioille, joita musta jäkälä ja vyörykivet peittävät.
Se kulkee sinne tänne mäkien lomitse, rientää uupumatta yli soiden ja
yli lampien, jotka vilkkuvat kaislakiehkurain keskeltä, eikä löydä
vakinaista olosijaa. Ja äkkiä se paiskautuu lampeen, niin että se
käpristyy väristen kokoon ja käy kananlihalle...
Mutta polku luikertaa tunturia kohti, yhä kauemmas, yhä eteenpäin.
Nyt, tasaiselle päästyään, se tuntuu parantavan vauhtia. Toisinaan se
tanssii eteenpäin katajikon läpi, hypähdellen riehakkaasti vallattomaan
tapaansa — ota kiinni, se ikään kuin sanoo ja pujahtaa tiehensä
pehmein kaarroksin. Ja toisinaan se hiipii varpaillaan yli soiden,
missä pursu seisoo ruosteenpunaisten vesihautojen välissä ja maustaa
ilmaa laajalti — hiipii vaivaiskoivujen lomitse, painaa varvut allensa
ja käyttää kaikkia keinoja hyväkseen. Sitten se hyppää pelastuneena
maihin mättäälle ja jatkaa edelleen uudella vauhdilla. Ota kiinni, ota
kiinni, se sanoo taas ja pakenee Kovelandin ylärinnettä pitkin kiitäen
kanervikossa vikkelästi kuin käärme.
Ja tasanko lepää tyynenä, ovet selkosellaan ja kantaa sitä yhä kauemmas
sisämaahan.
Mutta mistä nämä haavat, jotka seuraavat polkua, mistä nämä raidat ja
pienet pajut?
Kansa tietää kertoa, että Kristofer piti mukanaan vesaa, missä ikinä
liikkuikin, vihreätä raidanvarpua, ja jos hän löysi sopivan paikan,
pisti hän mielellään vesan maahan, ja se jäi siihen ja kasvoi puuksi.
Vesa-Kristofer, sanoivat ihmiset, missä hän vain kulkee, siellä versoo
vesoja hänen jäljissään!