Ja polku, joka haparoi tunturinkuvetta pitkin, keikahtaa alas kohden
sinertävää kiilaa, joka pistää syvälle notkoon ja ikään kuin leikkaa
maiseman kahtia. Siinä on Staalvatnet suhisevine kaisloineen,
vaeltavine aaltoineen ja upottavine liejuineen. Siinä on Staalvatnet,
missä Kristofer kävi paimenessa, missä hän suoritti hiljaista
tehtäväänsä — se läikkyy tunturin sylissä niin kuin nukkuva valo.
Sen takana kohoaa vedestä hitaasti ja tyynesti mahtava kanervatöyräs.
Kun polku laskeutuu sitä kohti, on kuin töyräs tulisi vyöryen vastaan
— kivimaininki maan alkuajoilta matkalla tunturin yli ryskyen ja
jymisten. Ei, sitten se on lannistettu parhaassa vauhdissaan,
voimakkaamman sormi on sen pysäyttänyt, lamauttanut sen kesken
kulkuaan. Nyt se lepää hiljaa tuossa tunturin sydämessä — jähmettynyt
aalto, rauhallinen kanervavuori, jonka ympärille koko maisema keräytyy.
Kerran koko vuori oli vihreä, kerran se oli pelkkää nurmea, rehevää,
sormen pituista silkkiruohoa, jota lammas söi. Sitten lammas ei enää
tullut, ja kanerva alkoi pyrkiä ylös ja täplitti vuoren ruskeaksi ja
punaiseksi, kunnes oli muuttanut sitä tarpeeksi. Mutta se on siinä
siltä yhtä järkkymättömänä ja kohottautuu vapaasti auringonpaisteeseen
nähden kauas kaikkiin suuntiin ja viettäen hitaasti joka puolelle.
Punainen kanervikko ja sininen taivas kohtaavat toisensa ylinnä
harjanteella, joka piirtää sineen pitkän kaaren —
Helluntaivuoreksi sanoivat ihmiset sitä ennen, Hægelandin ylänteeksi
sanovat he sitä nyt; tunturi on muuttunut, moni asia on saanut toisen
nimen. Mutta vähän syrjempänä on tunturissa portaat; ne on hakattu
huolellisesti alatusten, niin että voi turvallisesti laskea jalkansa
niille. Kristofer tahtoi kaikille hyvää; eihän ollut varmaa, että
kaikki pääsivät alas yhtä helposti kuin hän. Ja alempana rinteellä on
hänen asumuksensa, pienen pieni kivimaja avoimine oviaukkoineen, ihan
kuin jonkin otuksen pesä — tuskin neljän askelen pituinen. Se nojaa
mustaan kivilohkareeseen, joka samalla on sen seinänä; siltä puolelta
se siis ainakin on tiivis. Entä mitä muuta se tarjoaa nähtäväksi?
Kivisen makuulavan suoraan maapermannon poikki, sen päällä sylyksen
kanervia, niissä nukkua, tulisijan nurkassa kyykyllään — — Hyvä
Jumala, miten ihminen on voinut asua täällä! Nyt tulee tänne joskus
pitäjän ihmisiä kalastamaan; he nukkuvat täällä ja kestävät pari yötä
ja luulevat sitten tehneensä suurenkin urotyön. Nyt täällä liikkuu
kärppä, joka pitää tätä mukavana asuinpaikkana ja arvelee, että se on
tehty juuri sitä varten. Ja kuitenkin on ihminen elänyt täällä viihtyen
kilpaa kanervan ja koivun kanssa ja tuntien olonsa sanomattoman
miellyttäväksi! Ihminen on istunut noissa raunioissa ajatellen pieniä
ihmisajatuksiaan ja ihmetellen kaikkea näkemäänsä, huomaamatta
yksinäisyyttä olemassaolon riemulta. Siitä on kauan — ei sentään,
ihmisikä vain, ja se ei ole mitään täällä tunturilla, missä sata vuotta
on kuin yksi päivä.
Vähän kauempana on jätteitä lammastarhasta, missä elukat toisinaan
nukkuivat: pitkulainen kiviaitaus. Veräjä on käytetty kahvipuiksi, ja
muuri on luhistunut pahasti, paikoin maan tasalle, mutta sittenkin —
tarha ei ole milloinkaan ollut kauniimpi kuin nyt. Tunturi on ikään
kuin aidannut paikan uudelleen, verhonnut sen jälleen ystävällisissä
muisteloissa, hoitanut sitä yksinkertaisella tavallaan. Ensin ryömi
kanerva varovasti aitaukseen, siinähän ei enää ollut mitään vaikeutta,
nyt kun se oli niin monelle taholle avoin; sitten seurasi orjantappura.
Sen jälkeen tuli yhä uusia. Kataja seisoi kauan ulkopuolella — ei,
sitten sekin rohkaisi mielensä ja meni orjantappuran perässä. Vihdoin
koivukin hiipi sinne. Täällä oli sen mielestä suojassa tuulelta, täällä
oli lämmintä ja multaa kivien välissä, tämä oli siunattu paikka. Missä
lampaat ennen makasivat tähtiyössä toisiaan lämmittäen ja rauhallisesti
märehtien, siinä kasvaa nyt kokonainen lehto.