Muutamana sunnuntaina Mikkelin jälkeen, joku viikko edelläkerrotuista
tapahtumista, tuli Janne Flykt kirkkoon, pistäydyttyään syömässä
aamiaista ennen jumalanpalveluksen alkua.
Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun hän astui sakaristoon. Se oli
täynnä savua.
Hän riensi muurin luo ja tarkasti peltejä. Ne olivat auki. Savun
täytyi siis tulla muualta. Hän silmäsi kirkkoon johtavaa ovea ja
hänet valtasi levoton aavistus. Yhdellä nykäyksellä tempaisi hän oven
auki, mutta oli tuupertua seljälleen säikähdyksestä.
Kirkko oli niin täynnä savua, ettei ikkunoita erottanut. Hän luuli
ensin tulen olevan irti. Mutta kun missään ei näkynyt liekkiä,
huomasi hän otaksumansa vääräksi. Tulipalo ei ollut voinut savua
aiheuttaa.
Hän juoksi kuoriin ja tarkasti kamiinia. Savu tuprusi luukun raosta
paksuna virtana, niinkuin olisi joku puhaltanut sitä sisästä päin.
Hän tarttui peltiin ja samassa selvisi hänelle syy: pelti oli kiinni!
Hän oli aivan pyörällä. Oliko hän hajamielisyydessään vääntänyt
pellin kiinni kotia lähtiessään? Ei, se ei voinut olla mahdollista!
Kamiini oli palanut hyvin. Hän muisti sen varmasti.
Hän riensi tarkastamaan toisia kamiineja. Kaikkialla sama ilmiö:
_pellit olivat kiinni jokaisessa_!
Aluksi hän ei käsittänyt mitään. Savu täytti kirkon holvit
kauttaaltaan. Lehteriltä kuumottivat urut kuin pilven sisästä.
Kitkerä, tukahduttava katku ihan salpasi henkeä.
Hän riensi pääovelle ja löi sen auki. Samoin hän teki muillekin
oville. Syntyi voimakas veto, joka pani savumassat liikkeelle. Mutta
vaikka ne ohenivatkin minuutti minuutilta, ei ollut toivoakaan saada
niitä kokonaan häviämään jumalanpalveluksen alkuun, sillä kello kävi
jo kymmentä.
Janne Flykt istahti penkinkorvaan ja katseli toivotonna savupilvien
liikettä. Kupooli oli kokonaan verhoutunut niiden peittoon. Pieniä,
nelikulmaisia ikkunoita samoinkuin enkelinkuviakaan ei näkynyt
lainkaan. Yhtenä, harmaana, mustana savumassana koko kirkon yläosa.
Hänen rintaansa kaihersi tuska ja epätoivo. Kuka oli tämän tehnyt?
Kuka? Hän oli varma, että jokainen pelti oli ollut auki hänen
poistuessaan.
Pääovelle ilmaantui ihmisiä. Kirkosta tulviva savu oli herättänyt
outoa uteliaisuutta ja saanut kadulla kulkevat poikkeamaan kirkkoon.
Siellä he seisoivat kirkon ovella huudahdellen hämmästyneinä:
-- Huh! Aivan täynnä savua! Flykt, mistä savu on tullut?
Janne Flykt raivosi hengessään. Ruveta tässä vielä selittelemään
jokaiselle sivukulkijalle.
-- Se on arvoitus minulle itsellenikin, huusi hän vastaan ja hänen
äänessään värisi pidätetty kiukku.
Mikä tästä seuraisi? Hyvä Jumala sentään! Kirkko aivan pilalla! Savu
turmeli maalaukset, alttaritaulun, sen kullatut kehykset ja kaikki
nuo keskiaikaiset koristukset. Hyvä Jumala!
Kuin mielipuoli seurasi hän väkäisten savupilvien verkkaisia
käännöksiä. Ne peittivät yhä koko kirkon yläosan. Ikkunoiden
yläruutuja kuumotti vain hiukan, ja vedon liikkeelle heristämät
savupilvet pyörivät niitä vasten kuin juopuneet jättiläiset.
Mutta vaikka vetikin hyvin ja savu liikehti lakkaamatta, oli kirkko
siksi korkea, että vetäisi aikaa, ennenkuin ylimmät savukerrokset
ehtisivät ovien tasalle.
Häntä puistatti vilu ja hän tunsi olonsa sanomattoman kurjaksi.
Hänhän oli kuin joku Neero, joka katseli Rooman paloa. Puuttui vain
harppu ja tuon tyrannikeisarin juhlamieli...
Hän katsoi kelloa: puoli kymmenen. Tapulissa ruvettiin soittamaan.
Hän koetti miettiä, millä tavoin tämä hirveä hävitys oli aiheutunut.
Jonkun oli täytynyt hänen poissaollessaan päästä kirkkoon ja tehdä
ilkityö.
Äkkiä hän löi otsaansa. Eikö pääovi ollutkin auki, kun hän meni sitä
avaamaan? Todellakin! Se _oli auki_.
Keneltä se oli jäänyt auki? Häneltäkö vai vahtimestarilta? Oliko hän
kulkenut siitä aamulla?
Hän koetti muistella, mutta sitä oli mahdoton saada selville. Sen
hän muisti päivänselvään, että hän oli luonut lumen portailta ja
lakaissut ne. Mutta oliko hän tullut eteiseen kirkosta vai ulkoa?
Torninvartijalla oli oma avaimensa kirkon ulko-oveen. Se saattoi
kyllä erehdyksessä jäädä joskus auki. Mutta sisäovihan oli aina
lukossa. Ei, hän ei jaksanut muistaa. Mahdollisesti oli sisäovi
jäänyt ellen sulkematta hänen kantaessaan puita kirkkoon.
Nyt hän tietysti menettäisi tämänkin toimen. Ja mitä sitten?
Tietymätön tulevaisuus olisi taas edessä. Ehkäpä kaupunki antaisi
nyt sen korvauksen, jonka se viime vuonna häntä juhliessaan oli niin
auliisti luvannut.
-- Kylläpä täällä on savua.
Janne Flykt säpsähti ja kavahti pystyyn penkissä. Kamula, Esaias
Kamula, seisoi etelänpuoleisella ristikäytävällä ja katseli kirkkoa
päätänsä pudistellen.
-- Mitä, mitä --? Näkikö hän unta vai mitä? Ei, se tuntui
mahdottomalta, aivan mahdottomalta. Mutta sittenkin ... sittenkin. Ei
... hän ei nähnyt unta.
Eikö se ollut juuri Kamula, joka oli puhutellut häntä hänen
lakaistessaan kirkon rappusia? Oli kysynyt muun muassa, eikö aika
tullut pitkäksi, kun piti olla kirkossa yhtä menoa aamukahdesta
ja -kolmesta jumalanpalveluksen loppuun saakka.
Mitä hän siihen oli vastannut? Niin, että hän kävi tavallisesti
aamiaisella kahdeksan ja yhdeksän välillä.
Mitä? Olisiko Kamula huomannut sisäoven jääneen auki ja...? Ei, se
tuntui aivan mahdottomalta.
Mitä syytä hänellä olisi sellaiseen ollut? Syytäkö? Ahaa, hänhän oli
hakenut kirkonlämmittäjän tointa samalla kertaa kuin hän itsekin, Ja
Höök, kirkonisännöitsijä, oli kannattanut Kamulaa.
Janne Flyktin valtasi ilkeä epäluulo. Se takertui hänen ympärilleen
kuin limainen käärme. Hän epäili Kamulaa, epäili itseään, epäili
kaikkia.
Mutta eniten kuitenkin tuota ruskeapartaista, synkännäköistä miestä,
joka päätään pudistellen tarkasteli kirkkoa. Hänen käytöksessään oli
jotakin arvoituksellista.
-- On Herran temppeli nyt näökäs. Kamula silmäsi ilkeästi Janne
Flyktiä ja astui ovelle.
Niin, niin, hyvä sitä nyt oli arvostella, kun ensin oli itse...! Hän
säikähti omaa ajatustaan. Se teki niin pahaa. Hänellä oli samanlainen
tunne kuin olisi saanut suuhunsa jotakin ilkeää, jota ei kyllin
nopeasti ehtinyt sylkäistä pois.
Kirkko oli aivan kylmä. Siellä kirveli silmiä ja katkusi.
Jumalanpalveluksen pito oli mahdoton.
Ihmisiä yritti kirkkoon yksi toisensa jälkeen, mutta suurin
osa pyörsi kummastellen pois. Jotkut kulkivat käytävää pitkin,
pysähtelivät ja toruivat. Ikäänkuin savu olisi siitä välittänyt. Ei,
se pyörähteli vain kupoolissa ja holveissa kuin kiusoitellakseen
ärtyneitä katselijoita.
Kaduille kokoontui uteliasta yleisöä. Se kerääntyi vähitellen
kirkosta pyörtäneiden ympärille, ja nuo virsikirjat kainalossa
seisoskelevat miehet ja naiset olivat kuin haaksirikosta pelastuneita
matkustajia, joihin yleisön sääli kohdistui.
-- Minä yritin sinne, mutta se on täynnä savua kuin riihi. Voitte
nähdä itse. Puhuja viittasi savupatsasta, joka vyöryi kirkon ovesta
ja kohosi tapulin seinää ylös.
-- Kaikkea sitä näkee! päivittelivät toiset. -- Kun pilataan kirkko
ihan tahallaan.
-- Kuka sitä lämmittää? kysäisi joku.
-- No Flykti, "Kirkko-Janne" ... se entinen pappi.
No jo vain. Senhän nyt sitten arvasi. Sellainen hämärähaukka.
Kulkikin kuin unissaan, miettien sävellyksiään ... tietysti! Oli
varmaankin unohtanut pellit kiinni.
Se oli selvää.
Ja Janne Flykt, jota vuosi sitten kaikki olivat ihailleet kuin
ilmestystä, sai nyt osakseen koko joukon yksimielisen halveksumisen.
Häntä parjattiin kuin jotakin Hierostratosta, temppelin polttajaa.
-- Tuli siinä seurakunnalle kustannuksia taas, jutteli muuan lihava
ajuri, joka oli pysäyttänyt rekensä väkijoukkoon. -- Kirkollisverot
nousevat. Saattepa nähdä.
Väkijoukon murina yltyi. Puhe veroista kosketti arkaan kohtaan. Jos
Janne Flykt olisi ollut saapuvilla, olisi hän saanut kuulla, paljonko
kirkollisveroäyri teki ensi vuonna.
Eikä sitä olisi ollut hauska kuulla, sillä se teki luonnollisesti
suunnattoman paljon enemmän kuin tänä vuonna: koko kirkko oli
luonnollisesti maalattava, katosta lattiaan.
Mutta Janne Flykt ei ollut kuulemassa näitä kustannusarvioita.
Hän seisoi sakaristossa selittämässä asiaa tuomiorovastille, joka
suutuksissaan mitteli lattiaa edestakaisin.
-- Se nyt on mahdotonta, että täällä olisi kukaan käynyt! ärjyi hän
tulipunaisena kasvoiltaan. -- Sinä olet hajamielisyydessäsi unohtanut
pellit kiinni ja koetat sitten työntää syyn toisten niskoille.
-- Enhän minä ketään syytä, vaan kerron ainoastaan että pellit olivat
kiinni, kun tulin kirkkoon. Tuntuu vain niin mahdottomalta ajatella,
että ne olisivat itsestään sulkeutuneet.
-- Niin, niin. Se on tietysti mahdotonta! Mutta kun mies ei tee
muuta kuin kulkee ajatuksissaan, haaveillen sinfonioja, niin jäävät
kamiinitkin savuamaan.
Se pisti Janne Flyktiä niin kipeästi, ettei hän voinut olla
huudahtamatta:
-- Minun sinfoniani eivät kuulu keneenkään, setään paremmin kuin
muihinkaan! Minä pyydän setää pysymään asiassa.
-- Niin minä pysynkin! ärjäisi tuomiorovasti. -- Mene nyt kotiin
äläkä vaivaudu enää tänne! Me koetamme nyt järjestää asiat ilman
sinua.
Janne Flykt nieli kyyneleitään.
-- Merkitseekö se ... eroa? kysyi hän ääni vapisten
mielenliikutuksesta.
-- Merkitsee! Mene nyt vain...
Janne Flykt otti hattunsa ja lähti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet
ja kalpeat. Pastori Kallion tuli häntä sääli. Hän yritti puhua
jotakin tuomiorovastille, mutta tämä keskeytti hänet kiivaasti:
-- Älä sinä sekaannu tähän! Se ei kuulu sinuun! Siihen se jäi.
Apulainen vetäytyi loukkaantuneena syrjään.
Janne Flykt katsahti ympärilleen kuin hukkuva. Hänen katseestaan
kuvastui pohjaton epätoivo. Hän avasi suunsa kuin aikoen sanoa
jotakin, mutta nähdessään tuomiorovastin ankarat kasvot hän ei
puhunut mitään, vaan kääntyi hartiat kumarassa ovea kohti.