Onko sinulla häävaatteita, Janne Flykt?
Tuomiokirkon takimmaisessa penkissä, ihan penkin korvassa lähellä
ovensuuta istui Janne Flykt ja kuunteli saarnaajan esitystä.
Saarnaaja, pastori Kallio oli tänään tavallista lennokkaampi. Hän
lausui sanat soinnukkaasti, lämmöllä, josta uhkui innokas halu
vaikuttaa kuulijoihin. Mutta Janne Flyktistä tuntui, etteivät sanat
kantaneet hänen luoksensa. Ne olivat kuin tarkoitetut putoamaan
alas keskemmäs kirkkoa, -- sinne missä kaupungin hienosto istui
pyhäpukuisena. Siellä kulkivat ne ympäri penkki penkiltä kuin
tutkien, oliko noilla kaikilla hienoilla rouvilla ja neitosilla
häävaatteet. Ja ne olivat tutkimustensa tuloksiin verraten
tyytyväiset: nuo pitseillä reunustetut hihat, jotka eivät tosin
sopineet näkymään päällystakkien pitkien hihojen alta, kelpasivat
kyllä. Ja vielä suuremmalla syyllä kärpän- ja ketunnahkaiset
puuhkat, sillä nehän saattoi jo ensi katsannolla havaita oikeiksi,
alkuperäisiksi. -- Pastori Kallion sanat olivat tutkimustensa
tuloksiin tyytyväiset ja leijailivat pienten perhosten lailla
takaisin saarnatuoliin, ilmoittamaan havaintonsa lennokaspuheiselle
papille. Tämä oli saarnansa alussa suhtautunut kuulijoihinsa hieman
epäillen, mutta nuo monenkuosisten päähineiden alta katselevat
herraskasvot saivat nyt hänet uudelleen arvioimaan maaperää.
Pastori Kallio huomasi olleensa vaarassa antautua liian tuomitsevan
kiihkon valtaan. Hän pysähtyi ja peräytyi, alkaen vaeltaa eteenpäin
varovaisemmin.
Hänen esityksensä sai nyt aivan toisen sävyn. Se oli alussa pyrkinyt
kohdistumaan omiintuntoihin, mutta nyt se kilpistyi takaisin noista
kiiltopintaisista plyyshikapoista. Hänellä ei ollut oikeutta
tunkeutua syvemmälle, kuin mitä hänen silmäinsä edessä oli.
Se oikeus kuului yksin Jumalalle.
Ja pitihän hänen kohtuudella uskoa, että noilla hienoilla rouvilla ja
neitosilla, jotka joka sunnuntai istuivat säännöllisesti paikoillaan,
oli häävaatteet. Hehän elivät jumalista, hurskasta elämää, uskoivat
Raamatun joka kohdan ja ottivat osaa pakana- ja merimieslähetyksen
ompeluseuroihin. Heitä ei ollut syytä epäillä. Mutta hän ei malttanut
jättää hyökkäystäkään, vaikka hän suuntasikin sen näkymätöntä
vihollista vastaan. Hän oletti täydellä syyllä, ettei yksikään hänen
kuulijoistaan ottanut omalle osalleen sitä, mitä hän nyt sanoi:
-- Mutta miten on niiden laita, jotka eivät pysy kuuliaisina Jumalan
sanalle, vaan vääntelevät sitä oman mielensä mukaan? Luulen, että
he ovat tyytyväisiä omaan maailmankatsomukseensa. Sen avulla heidän
täytyisi päästä sisälle yhtä hyvin kuin muidenkin. Heillä on,
niinkuin eräs saarnaaja sanoo "hyvä kotitekoinen puku" ja sen pitäisi
välttää.
Janne Flykt istui väristen paikallaan. Ovesta kävi veto, ja hänen
oli kylmä. Hänen olisi tehnyt mieli muuttaa paikkaa, mutta siihen
häneltä puuttui rohkeutta. Se olisi herättänyt liiaksi huomiota. Ja
sitä välttääkseen hän juuri oli valinnutkin paikkansa, päästäkseen
ensimmäisenä kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä.
Hän koetti syventyä saarnaajan esitykseen ja unohti hetkeksi vilunsa.
Niin, nuo sanat tarkoittivat häntä.
Oliko hänen oppinsa Vapahtajasta tuollainen kotitekoinen puku, jolla
hän aikoi pyrkiä sisään?
Hänen viimeaikaiset epäilyksensä nostivat jälleen päätänsä. Ne
hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin raatelevat kotkat. Hänen oli
ennen onnistunut karkoittaa ne päältään, mutta nyt ne tulivat niin
monilukuisina, ettei hän voinut niille mitään.
"Etkö näe, että Jumala on sinut hyljännyt? Minkävuoksi muuten
istuisit tässä vilusta väristen, rikkinäisessä takissasi? Jos olisit
pysynyt uskollisena kirkon opille, seisoisit nyt tuolla, missä
pastori Kallio. Saisit julistaa sanaa toisille, sen sijaan että nyt
istut tässä syytetyn penkillä. Vai olisiko sinun muuten käynyt niin,
kuin on käynyt? Eikö epäonnistumisesi lukkarinvaalissa johtunut
juuri tuosta harhaopistasi? Sinuun ei luotettu. Niin se oli. Ja
entä kirkonlämmittäjän toimi? Eikö senkin menettäminen johtunut
viime kädessä siitä, että sinulla oli toinen käsitys Vapahtajasta
kuin kirkolla? Kamula oli vain välikappale, jota käytettiin sinua
vastaan. Ja vaikka siinä harjoitettiinkin mitä törkeintä vääryyttä,
niin mitä se itse asiaan vaikutti? Jumalahan antaa pahankin palvella
hyviä tarkoituksiaan, vaikka väärintekijä omalta kohdaltaan
vastaakin rikoksistaan. Katso, siellä kulkee Esaias Kamula sinun
entisessä toimessasi, ja sinä istut tässä kaikkien ylönkatsomana ja
hylkäämänä..."
Janne Flykt taisteli kuin hukkuva. Viimeinen lankku, jonka varassa
hän oli pysytellyt pinnalla, uhkasi vajota. Se oli kannattanut häntä
tähän saakka. Sen varassa hän oli kestänyt kaikki koetuksensa --
hetkellisistä epäilyksistä huolimatta.
Silloin, kun hänen ulkonainen elämänsä oli synkennyt ja hän oli
kärsinyt maailman tuomioista ja väärinkäsityksistä, oli hän saanut
valoa sisästäpäin, omasta maailmastaan. Sen maailman keskipisteenä
oli Vapahtaja, tuo lempeä, ihmisystävällinen mies, joka itse oli
joutunut mitä hirveimmän väärinkäsityksen uhriksi. Kun tämä mies
oli julistanut oppiaan taivaallisesta isästään, olivat vihamiehet
sanoneet: "Hän on samarialainen ja hänellä on perkele." Ja kun
hän jumalallisen voimansa tunnossa oli herättänyt kärsivässä
sairasraukassa uskon paranemisen mahdollisuuteen, -- uskon, joka oli
vallannut niin tuon vuosikausia kainalosauvojensa varassa hoippuneen
ihmisparan, että tämä oli saattanut heittää tukensa ja käydä, --
olivat farisealaiset nähneet siinäkin Beelsebubin työn. Saattoi olla,
että väärinkäsitys Vapahtajaan nähden oli monesti ollut tahallista,
mutta itse pääasiaahan se ei muuttanut: hän kuoli ristillä
uskollisuutensa vuoksi sydämensä sisimmälle vakaumukselle.
Janne Flyktille oli tuottanut lohdutusta Vapahtajan muisteleminen.
Kun hänet erotettiin virasta, oli hän ajatellut Vapahtajaa: häntäkin
oli sanottu temppelin häpäisijäksi ja Jumalan pilkkaajaksi. Kun
hän kierteli maailmalla koditonna, elätellen itseään soitolla, oli
Vapahtajan muisto kannattanut ja ylläpitänyt häntä henkisesti:
Vapahtajallakaan ei ollut ollut paikkaa, mihin olisi päänsä
kallistanut. Ja kun hänet lopuksi erotettiin kirkonlämmittäjän
toimesta, oli hän jälleen muistanut Vapahtajaa, jonka "yksi
kahdestatoista" oli pettänyt. Aina, jokaisessa vastoinkäymisessä oli
Vapahtajan muisto estänyt häntä vajoamasta.
Mutta jospa hän olikin elänyt vain haavekuvan vallassa? Tuo hänen
hahmoittelemansa Vapahtaja olikin ehkä vain mielikuvituksen tuote,
josta ei lopullisen ratkaisuin hetkellä saattanutkaan pitää kiinni?
... "Ei velikään voi veljeään vapahtaa eikä Jumalalle ketään
sovittaa"...
Eikö se ollut Raamatun sana?
Oli.
Ja hänellehän Vapahtaja oli ollut vain "veli", vanhempi, kokeneempi
veli, joka oli kokenut samoja kohtaloita kuin hän itsekin, vaikka
syvempiä, tärisyttävämpiä.
"Vapahtajaani yksinään
saan turvata kuin ystävään
kuin _veljehensä_ veli..."
Niin hän oli kerran tunnustanut muutamassa runossaan.
Janne Flykt tunsi hukkuvansa. Lankku, joka oli kannattanut häntä niin
monta vuotta, vajosi veden alle. Aallot löivät yli pään...
Mitä jos hän heittäisikin irti --?
Silloin hän vajoaisi, hukkuisi...
Mutta eikö kuolema ollutkin vain helpoitus nyt, kun kaikki
oli mennyt? Kaupungin lupaamaa paikkaakaan ei ollut kuulunut,
vaikka kokonainen vuosi oli jo kulunut siitä, kuin hän menetti
kirkonlämmittäjän toimen. Mikä häntä siis enää pidätti? Ei mikään...
Hän voisi lähteä hiljaa ... kenenkään huomaamatta ... ja kävellä
rantaan. Siellä pauhasi koski sulana. Sinne kun heittäytyisi,
loppuisi kaikki...
Janne Flykt silmäsi ympärilleen. Hänen edessään, pari penkkiä
ylempänä, istui nuori nainen, pieni poika rinnallaan. Poika
muistutti niin ihmeen elävästi pikku Penttiä, varsinkin silloin, kun
hän pyöritteli päätään. Samanlainen vaalea tukka ja niska syvine
kuoppineen. Ja päällystakkikin melkein samanlainen...
Ee, ei! Hän ei saattanut jättää vaimoaan eikä pikku poikaansa. Miten
he tulisivat toimeen ilman häntä?
Mutta elämä tuntui nyt autiolta, kun vakaumus ei enää kestänyt.
Harmaa, ääretön lakeus, jossa ei kasvanut mitään. Toivoton vaellus
päivästä toiseen, joka aamu tuo sama, hirvittävä tyhjyys täynnä
mielikuvituksen raunioita.
Ei ollut mitään Jumalaa eikä siveellistä maailmanjärjestystä. Hän
saattoi sen _todistaa._ Jos olisi löytynyt Jumala, niin miten hän
olisi voinut sallia sellaisen vääryyden tapahtua, että Kamula peri
hänen toimensa, Kamula, joka todennäköisesti oli tehnyt tuon katalan
ilkityön: sulkenut kamiinien pellit hänen poissaollessaan ja niin
savustanut hänet ulos tuomiokirkosta kuin myyrän turvallisesta
kolostaan. Oh, kyllähän myyrä voitiin tappaa, kun se kerran saatiin
pesästä ulos!
Ja täällä tuo mies nyt kulki ympäri aivan tyynenä ja rauhallisena,
hoidellen kamiineja ja kantaen kolehteja, -- uhrilahjoja Jumalalle!
Eikö kirkonkaton pitäisi pudota alas ja haudata allensa tuo uusi
Juudas Iskariot?
Hänen sydäntänsä raateli tuska ja epätoivo? Oi, tuntui niin pahalta,
että maailma musteni silmissä. Tämähän oli kuin helvettiä! Jos
helvettiä oli olemassa, oli se juuri tällainen.
-- Kun kuningas astui häähuoneeseen, huomasi hän siellä miehen, joka
ei ollut vaatetettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: "Ystävä,
kuinka tulet tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?"
Mutta hän ei vastannut mitään.
Pastori Kallion ääni soi ankarana kuin tuomiopäivän pasuuna.
Janne Flyktiä pyörrytti. Hän tarttui molemmin käsin penkinlaitaan.
Niin ... mitäpä hänelläkään oli vastaamista? Hänhän oli juuri
kieltänyt Jumalan, mutta siitä huolimatta kuitenkin pyrki sisälle
tuohon tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hänen sielunsa huusi ja
kaipasi. Hän tahtoi elää Jumalan kanssa, mutta kuitenkin työnsi hänet
luotaan. Hän tahtoi pitää Vapahtajan, mutta kuitenkin kielsi hänet.
Se oli hirveää! Se oli kadotusta!
-- Silloin sanoi kuningas palvelijoille: "Sitokaa hänen jalkansa ja
kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen. Siellä on oleva
itku ja hammasten kiristys."
Esaias Kamula kulki varpaillaan kirkon lännenpuoleista ristikäytävää.
Hänen liikkeissään oli jotakin, joka muistutti saaliinsa kimppuun
hiipivää kissaa, pehmeää, muitta samalla salakavalaa. Hän lähestyi
Janne Flyktiä, ja hänen silmissään paloi vahingoniloinen myrkyllinen
hehku.
Mitä? Aikoiko hän käskeä hänet ulos?
Jos niin kävi, niin silloin oli kaikki selvää! Silloin hän ei
enää rimpuilisi vastaan. Jumala, joka ensin oli sallinut Kamulan
kavalan ilkityön avulla riistää hänen toimensa, -- hänen viimeisen
leipäpalansa, -- ja sitten salli saman miehen ajaa hänet ulos
temppelistä, jota hän oli rakastanut kuin omaa henkeään, ei
ollut enää Jumala, vaan pirullinen tyranni. Sellaista Jumalaa ei
kannattanut ajatella, vaan elämä sai loppua. Vastuunalaisuus oli
silloin vain kaunis sana, ihmisten keksimä, eikä kellään ollut mitään
puhumista, jos häntä ei enää illalla kuulunut, -- ei Johannallakaan.
Kamula läheni Janne Flyktin penkkiä, ja tämä heitti viimeisen katseen
kirkkoon. Hän tunsi, että hän istui siellä viimeistä kertaa. Sillä
nyt hän tiesi, mihin hän menisi. Hän olisi ainoastaan toivonut, että
joku olisi hänet nähnyt, voidakseen mainita Johannalle...
Niin, mitä hän turhia. Kamulahan sen voisi tehdä, Kamula, joka
nyt toimitti kuninkaan palvelijan virkaa ja tuli heittämään häntä
ulkoisimpaan pimeyteen.
Hänen päässänsä takoi, ja kirkko pyöri hänen silmissään. Pappi
saarnatuolissa meni ympäri kuin karusellissa ja hänen mukanaan
koko kirkkoväki... Kosken kohina kuului ihan selvästi. Hän näki
vaahtopääaallot ja sillan, jonka alla virta syöksyi eteenpäin
mustana ... pohjattomana... Alapuolella oleva kallio oli kuin omiaan
murskaamaan miehen ruumiin. Siihen ei tarvittu paljoa. Tärskähdys
vain, niin kaikki hiljeni... Ja sitten, sitten... Niin, mitä sitten?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Tyhjyys, tyhjyys vain...
Hän tunsi itsensä jo puolittain kuolleeksi. Kerran vain hän olisi
vielä halunnut kuulla urkujen äänen. Miksi ei Roos saattanut
soittaa? Mitä se olisi haitannut? Mutta ... samapa se. Saattoi hän
lähteä ilmankin. _Koskihan_ soitti. Se piti huolen musiikista ...
hautajaismusiikista. Sinfonia ... niin ... niin. _Se_ vasta oli
sinfonia! Parempi kuin hänen! Vaivainen tuhat markkaa vain eikä
kaupungilta mitään, ei mitään...
Kamula oli ehtinyt penkin korvaan. Janne Flykt näki suuren, karvaisen
käden hapuilevan oven lukkoa. Mitä hän sitä hapuili? Tyhmyri! Eikö
hän nähnyt, että ovi oli auki, raollaan? Hän tarttui lakkiinsa, ja
hänen silmiinsä kohosivat tuskan kyyneleet.
Mutta poiskäskyä ei kuulunutkaan. Janne Flykt oli jo noussut
puolittain ylös ja katseli raivokkaana kuin haavoitettu peto
kirkonlämmittäjää. Mitä tämä viivytteli? Aikoiko hän kiduttaa häntä?
Eikö hän nähnyt, että hän oli valmis?
Kamula katsahti häneen säikähtyneenä ja nyökkäsi päätään. Hän painoi
penkinoven hiljaa kiinni ja jatkoi matkaansa.
Janne Flykt retkahti penkkiin kuin juopunut.
Hänen sydämensä takoi haljetakseen. Mitä? Eikö Kamula ollut
ajanutkaan häntä ulos --?
Hän painoi kättä rintaansa vasten ja huokasi raskaasti. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hoki hän itsekseen.
Hänen sydämeltään vierähti raskas taakka. Jumala oli pelastanut hänen
henkensä! Sillä arvelematta hän olisi mennyt koskeen, jos Kamula
olisi käskenyt hänen poistua. Hän oli jo valmistautunut siihen. Mutta
ei. Kamula ei ollut puhunut mitään. Hänellä oli se ollut huulilla,
mutta Jumala oli pannut esteen viime hetkellä. Jumala ei sallinut
hänen kuolla.
Hänen sydäntään paisutti vapauttava riemu. Oi, oi! Hän oli jo ollut
menossa, mutta ... oi, oi! Jumala oli ... armollinen.
Hän painoi päänsä penkkiin, ja hänen hartiansa nytkyivät rajuista
nyyhkytyksistä. Pää oli kuuma, ja sydän hakkasi haljetakseen.
Ajatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri, sekavina, rajuina,
kuin pillastuneet hevoset, mutta niiden vyörystä pisti aina esiin
yksi: Kamula ei ollut uskaltanut...
Hän tointui hiukan, kun urut rupesivat soimaan. Pastori Kallio
oli laskeutunut saarnatuolista, ja seurakunta veisasi. Hän pyyhki
silmiään kämmenselällä ja antautui virren sävelten vietäväksi.
Se soi kauniina ja vapauttavana. Siinä humisivat lapsuuden aikojen
suloiset muistot. Hän istui kirkonpenkissä isoäidin rinnalla ja
veisasi. "Enkeli Johanna" oli aivan hänen kohdallaan. Se hymyili.
Tietysti. Olihan sillä hauska. Nyt ei saarnannutkaan pastori Skarp,
jotenka se saattoi vapaammin pyöriä. Kas, kas! Niin somasti leijui
nauharuusuke sen olkapäällä. Enkeleille tuli kuuma, palava. Niitä
hengästytti leikin nopea vauhti. Rupesiko pistämään? ... Ei, ei!
Hänen rintaansa vain pisti. Sydän ei ollut oikein terve... Lääkäri
oli sanonut siinä olevan vian. Piti välttää mielenliikutuksia...
Kyllä ... tietysti. Hän olikin nyt tyyni ja rauhallinen.
Kupoolienkeleillä vain oli lämmin... Vai oliko hänelläkin? ... Niin,
oli kai hänelläkin. Mutta mitäpä siitä... Vapahtaja vain tuolla
nyökkäsi päätään. "Antaa poikain olla seinärahalla. Kun eivät kiroa
vain..." Niin ... ei tietysti. Kuka tuomiokirkon nurkkauksessa
kiroaisi!... Ei ainakaan hän ... eivätkä toisetkaan... Ah, ah, kun
oli lämmin! Aurinkoko se paistoi niin lämpimästi. Pitää ottaa takki
pois...
Janne Flykt oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Hän makasi
penkin selustaa vasten ja hänen katseensa hämärsi. Tuomiokirkossa
oli usvaa. Alttari kuumotti vain kuin savun sisästä. Hän erotti
Vapahtajan kasvot. Ne hymyilivät hänelle. Vapahtaja ei nuhdellut,
vaikka kirkossa olikin savua. Hän ymmärsi, ettei syy ollut hänen...
Kas, kas! Niin ... isoäitihän se oli ... messinkihakainen virsikirja
kädessä! ... Mutta nyt! -- Nyt vihlaisi pahasti. Tuntui kuin olisi
rautainen käsi rutistanut koko sydämen, pusertanut siitä viimeisen
veripisaran... Ah! Nyt helpotti... Tähtiä lensi vain ympäri ...
kauniita ja loistavia ... ja sinistä, ääretöntä avaruutta vasten
loisti Vapahtajan kuva säteilevän kirkkaana... Jossakin kaukaisessa
etäisyydessä soivat urut, ja sointuva miehen ääni veisasi: "Olkoon
Herra sinunkin kanssas." Se tuli kaukaa, mutta samalla kuitenkin
aivan läheltä... Niin ... niin ... hänenkin ... köyhän ... jolta oli
viety kaikki ... Herra ... Vapahtaja... Oi!...
* * * * *
Kun tuomiokirkon vanha vahtimestari Esaias Kamulan kanssa tuli
sakaristosta kirkkoon jumalanpalveluksen päätyttyä, huomasi hän
yksinäisen miehen muutaman penkin korvassa.
-- Katsopas, tuonne on uinahtanut joku väsynyt sanankuulija,
huomautti hän Kamulalle. -- Menepäs herättelemään, jotta saadaan mies
pois ennenkuin ruotsalaisia rupeaa tulemaan.
Kamula meni. Hän tunsi miehen. Sehän oli pastori Flykt, joka oli
istunut tuon penkin korvassa.
-- Pastori, ihmiset ovat menneet...
Hän säpsähti. Mies tuntui niin kumman veltolta. Hän silmäsi Janne
Flyktin kasvoja ja hänelle selvisi kuin salaman välähdyksessä koko
asia.
-- Vahtimestari, vahtimestari! huusi hän hätääntyneenä.
-- No mikä nyt? Vahtimestari kiiruhti paikalle.
-- Se on ... pastori Flykt, änkytti kirkonlämmittäjä ja hänen
leukansa jäi velttona riippumaan rinnalle.
-- Mitä, mitä?
Vahtimestari katseli säikähtyneenä vuoroin penkinkorvassa istuvaa
miestä, vuoroin kalpeaa kirkonlämmittäjää.
-- Kuollut, tuli Kamulan huulilta kuin raskaan painon aika.
Vahtimestarin kasvot vääntyivät. Näytti kuin olisi hän äkkiä saanut
edeltäpäin arvaamattoman iskun rintaansa. Hän horjui.
-- Herra Jumala!
Hän lähti kiireesti astumaan kirkon pääovea kohti.
-- Hei, hei! huusi hän etempänä kadulla ajavalle ajurille.
Tämä kääntyi ympäri ja katseli tyhmännäköisenä kirkon portailla
viittoilevaa miestä.
-- Aja tänne!
Ajuri tuli, ja kolmissa miehin he nostivat kuolleen rattaille.
Ajuri sai osoitteen, ja Kamulla hyppäsi ajopeleihin, jotka rämisten
läksivät ajamaan mukulakivistä katua.
Vanha vahtimestari seisoi tuomiokirkon portailla avopäin ja katseli
kyynelsilmin poistuvia ajopelejä. Tuuli heilutteli hänen harmaita
hiuksiaan.
Tapulissa rupesivat kellot soimaan. Se oli ensimmäinen soitto
ruotsalaiseen kirkkoon. Mutta kellojen äänessä ei kumahdellut
tavallinen juhlatunnelma. Ei, niiden kaiku kantautui valittavana yli
pienen piispankaupungin.
Tuomiokirkko soitti kuolinkelloja entiselle palvelijalleen
"kirkonlämmittäjälle"...