IX

Janne Flykt istui flyygelin ääressä ja soitti. Hän oli vasta palannut

kirkosta, sormet olivat vielä noessa ja jättivät mustia tahroja

valkeille koskettimille. Mutta hän ei joutanut kiinnittämään siihen

huomiota. Hänen ajatuksensa lensivät muualla.

Hänen vanha, suuri mielenkiintoinen aatteensa, jota hän oli hautonut

ja kehitellyt pitkinä vaellusvuosinansa, oli saanut uuden herätteen,

ja hän seurasi par'aikaa mielessään sen säveljaksoja.

Se oli syttynyt tänään kirkossa hänen istuessaan puuarkun kannella

ja kuunnellessaan pastori Skarpin saarnaa. Tuomiokirkko oli jälleen

kertonut tarinansa, ja se oli kypsyttänyt hänessä ajatuksen

vihdoinkin lopullisesti pukea elämänsä pohja-aate säveliin.

Pääkaupungin musiikkiyhdistys oli julistanut sävellyskilpailun

nuorten säveltäjäin kesken. Tekijän merkillä varustettuina piti

sävellykset jättää määrä-ajan kuluessa arvostelulautakunnalle. Kolme

parasta, sinfonia, kuorokappale ja laulusävellys esitettäisiin

musiikkiyhdistyksen konsertissa, ja palkintona oli tuhat markkaa

kustakin.

Janne Flykt oli päättänyt koettaa. Olihan sävellys hänellä oikeastaan

valmis. Piti vain kirjoittaa se.

Sävelet täyttivät pienen huoneen kokonaan. Se oli aivan liian ahdas

niille. Tuomiokirkon tarinaa tulkitessaan ne olisivat halunneet

poistaa seinät ja katon, päästäkseen kohoamaan ylös korkeuksiin.

-- Sinähän aivan säret koko flyygelin, huomautti Johanna hellan

luota. Hän puhdisti kahvipannua parasta aikaa.

Mutta Janne Flykt ei kuullut. Hän johti juuri uskonpuhdistuksen

ryntäystä maahan, tuota lumivyöryn lailla vyöryvää suurta liikettä,

joka riehahti kuin valtainen tulipalo ja ryntäsi pohjolaan.

Hän löi muutaman leveän akordin kuin merkiksi, että sävelvyöry

sai jäädä hetkeksi lepäämään tyveneen, laajaan lahdelmaan, pyyhki

otsaansa ja nousi.

-- Siitä tulee suurenmoinen, Johanna, kerrassaan suurenmoinen. Kunhan

kirjoitan siihen lopullisen johtavan tekstin niin katsotaanpa sitten!

Hän oli niin riehakkaan iloinen, että tanssitti vaimoaan hellan

edessä.

-- Älähän nyt. Kahvipannu kaatuu, torui Johanna nauraen.

-- Sinä et usko, mutta saatpas nähdä! Minä olen nyt saanut

ihmeellisen rohkeuden esittää maailmalle ne sävelet, jotka ovat

lapsuudesta asti laulaneet sydämessäni.

-- Sinä suuri poika! Rauhoituhan nyt ja ota kahvia.

Janne Flykt istui pöydän ääreen. Hän tuijotti eteensä, valoi kahvia

päälleen, mutta ei sitä huomannut. Sävelet soivat hänen sielussaan.

Hän oli kiitollinen vanhalle Skarpille. Jos joku toinen olisi

saarnannut, niin se tuskin olisi syntynyt. Mutta nyt, nyt oli

tuomiokirkko puhjennut niin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, että hänen

oli täytynyt ne kuulla. Se oli valittanut kuin vanhus, joka on jäänyt

kadulle pakkaseen seisomaan, ohuissa vaatteissa. Vanhus kolkuttaa,

mutta kukaan ei tule päästämään. Ikkunat ovat pimeät, katu autio ja

pakkanen kiihtyy. Mutta kukaan ei tule avaamaan! Kunnes vihdoinkin

joku huoneessa olevista herää kolkutukseen ja laskee vanhuksen sisään.

Tuomiokirkko oli vanhus, joka kolkutti, ja hän ... hän laskisi

sen nyt sisään, huoneeseen, lämpimään. Oh, siitä oli tuleva

suurenmoinen!...

Mutta ensimmäinen työ oli saada johtava teksti, runo, jonka avulla

sävellys kävisi ymmärrettävämmäksi. Hän kirjoittaisi sen. Nyt hän

tunsi pystyvänsä siihenkin, vaikka olikin pitkä aika, kun hän

viimeksi oli runoa rakentanut. Mutta nyt kuohui hänen povessaan outo

voima. Siellä oli pato purkautunut pitkän ponnistuksen jälkeen,

ja kirkkaina kuin kimaltelevat vesipisarat kosken kuohuissa

hyppelehtivät sävelet tuon oudon, väkevän tunteen pohjalla.

Hän tunsi luomisintoa, hänen rinnassaan vääntelehti kokonainen vuori

kaipauksia, haluja, salaman tavoin välähteleviä ajatuksia. Ja niiden

välissä ja ympärillä soivat sävelet, salaperäiset ja kummat kuin

vanhain tietäjäin loitsut.

Nyt hän kerrankin yrittäisi! Nyt hän pyrkisi kaikin voimin,

viimeisillä ponnistuksillaan luvatun maan portista sisään.

Hän laski kahvikupin pöydälle, ja Johanna täytti sen.

-- Kuule, eikö sinun tee mieli Lassilaan tänä iltana? Menisit Pentin

kanssa.

Johanna katsoi häneen kummissaan.

-- En tiedä. Ajattelin olla kotona, sinun luonasi. Janne Flykt

katsahti häneen vähän vaivautuneesti.

-- Menisit nyt vain, Johanna, pikku Pentin kanssa. Minä luulen, että

Lassilan Kustaava tulisi iloiseksi.

Nyt Johanna käsitti. Janne halusi valmistaa kappalettaan. Hän tunsi

hienoa mustasukkaisuutta tuota uutta ajatusta kohtaan, joka niin

kokonaan oli vallannut hänen miehensä. Mutta tietysti hän menisi.

-- Niin, meillä kun ei ole kuin yksi huone, lausui hän alakuloisesti.

-- Ja sinulla pitäisi välttämättä olla oma omituinen...

-- No älähän huoli, Johanna. Tämä kerta vain ... nyt kun olen niin

innostuneella päällä. Luulen, että Kustaava tulisi todellakin hyvin

iloiseksi...

Se herttainen, yksinkertainen Janne. Houkutteli häntä kuin pientä

lasta.

-- No, me lähdemme Pentin kanssa. Siitä ei olekaan kauan kuin

Kustaava kutsui käymään. Ja nythän on kaunis ilmakin... Hän säpsähti,

sillä ulkona satoi lunta.

Mutta Janne ei huomannut mitään.

-- Niin, niin ... mutisi hän vain.

* * * * *

Kun Johanna illalla palasi, istui Janne flyygelin ääressä ja soitteli

sekä kirjoitti nuotteja. Hän oli niin vaipunut tehtäväänsä, ettei

huomannut, ennen kuin Pentti juoksi hänen luoksensa.

-- Jaha, jaha! Joko isän pikku poju tuli! Ai, ai, ja äiti tuli myös.

Nyt meillä on hauska, niin hauska ... hauska!

Hän otti pojan syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten.

-- No mitäs tänne kuuluu? kysyi Johanna ja tuli flyygelin luo. Hän

oli punaposkinen ja reipas ja hymyili valoisasti.

-- Hyvää, hyvää! lausui Janne Flykt ja laski pojan maahan. -- Minulla

on johtava runo valmiina!

-- Kas, kas! Se taisi ollakin hyvä, että viivyimme niin kauan. Sinä

olet saanut rauhassa työskennellä.

Janne Flykt otti pöydältä paperiarkin. Siinä oli sekaisin nuotteja

ja runovärssyjä. Hän oikaisi varttaan ja luki värähtelevin äänin

sydämensä säkeitä.

* * * * *

Määrä-ajan kuluessa, monien raskaitten kuukausien jälkeen oli

sävellys valmiina. Se oli sinfonia, sovitettu orkesterille ja sisälsi

sinfonian tavoin kolme osaa.

Alkusoitto kuvasi pientä piispankaupunkia taloineen. Sävelet

läikähtelivät matalain aaltojen lailla jyrkkätaitteisina kuin

kattojen harjat. Pienet talot kohoutuivat kuulijan silmäin eteen.

Mutta heti sen jälkeen sävel kasvaa. Se nousee kuin vesipatsas

läikähtelevästä merestä. Tyyninä, tasaisina lipuvat ne ylös kuin

kiiveten tapulin seinää myöten. Pieni lapsahdus ksylofoonilla

kuvaa tapulin katon räystästä, ja sävel nousee, huipistuu, kohoten

korkeuksiin kuin valtava torni, jonka risti piirtää taivaalla

purjehtivia pilvenhattaroita.

Sävel siirtyy kuvaamaan kirkon muureja. Ne ovat vanhat, melkein

sammalpeitteiset, kaari-ikkunoineen. Sävel soi syvänä, kumeana kuin

hauta, kunnes se kohoaa, saa enemmän voimaa, kaareutuu ja pyöristyy

kuin onttouttaan kumahdellen: sinivärinen kupooli kullattuine

risteineen piirtyy kuulijan silmäin eteen.

Bassorumpu kumahtelee. On kuin koettelisi sävel kupoolin kestävyyttä.

Ensiviulut ilakoivat kuin auringonsäteet kullatulla ristillä, syvä,

leveä sävelaalto sulkee kaikki syliinsä, ja lip-lap-lip-lap: kupooli

katselee kaupungin pieniä taloja, "kuin taatto leikkiviä lapsiaan".

Varahan temppelin kuva on valmis. Pieni välisoitto, jossa kontrabasso

juhlallisena hymisee, johdattaa kuulijan vanhaa tarinaa tarkkaamaan.

Nyt alkaa ensi osan varsinainen alkujakso.

Temppeli oli kerran ollut nuori. Sen seinät olivat puhtaanvalkoiset.

Kirkkaina soivat kellot tapulissa, ja juhlallisena kaikui latinainen

messu sen pääalttarilta.

Messun sävelet kohoavat kohti kupoolia ja leijailevat siellä kuin

ulospääsyä hakien. Ne eivät sitä löydä, vaan kuin huumaantuneina

pyhän savun tuoksusta ne laskeutuvat alas, hiipien penkkejä pitkin

uteliaina, silmät raskaina, uhkuen unista, suloisesti hivelevää

lämpöä...

Alkujakso loppuu leveihin, hartautta uhkuviin säveliin, ja tahti

muuttuu.

Alkaa scherzon tapainen väliosa, jossa vilkkaasti, säkenöivän

havainnollisesti esitetään pieni tapahtuma temppelin alkuajoilta.

Uskonintoinen, haaveileva maalari koristaa kirkon kupoolia. Hän

sommittelee sen alareunan täyteen alastomia enkeleitä, jotka

käsikädessä pyörivät piiriä ympäri kupoolia, ainoana verhonaan

kapea nauha, joka olkapään kohdalta on sidottu ruusukkeeksi.

Enkelien kasvoilla asuu viattomuuden puhdas ilo. Ne ovat kuin

symboleja kärsimyksistä rikkaan ihmiselämän keskeltä pilkahtelevista

viattoman ilon hetkistä. Ja samalla ne kuvaavat sitä suhtautumista

ihmiselämään, joka vanhalla uskolla oli. Sen alempi ns. porvarillinen

siveysoppi ei riistänyt kirkon ystävältä niitä viattomia nautintoja,

joita elämä tarjosi.

Väliosa loppuu, ja ensi osan päätejakso alkaa.

Orkesteriin soitto on pehmeyttä kuin untuviin verhottua. Syvät

bassoäänet vain kuvaavat, että ollaan kirkossa, jonka kodikkuutta

ylistää klarinetin vieno soitto. Mutta sitten sävel muuttuu

taas. Verho häviää, ja kirkkaina, tuudittavina soivat säveleet:

tuomiokirkon lapsuuden muisto kukkivasta alttarista kannattaa niitä.

Ol' entisyyden aika armas sen,

tuo ammoin sammuneiden päivien.

Siks' ankeus ja kaipaus avuton

sen poveen jäänyt on...

Sävel saa draamallisen nousun, Se uhkuu iloa ja onnen tunnetta. Se on

kuin koti täynnä lämpöä ja herttaisuutta. Temppeli laulaa vavisten

entistä onneaan, kunnes se kyyneltyy ja huokaus pusertuu sen rinnasta.

Kappale tulee taas uuteen vaiheeseen. Alkaa toinen osa.

Surullisista, hiljaisista sävelsoinnuista, joissa kaipaus on

hypähdellyt kuin siipensä loukannut linnunpoikanen avutonna oksalta

toiselle, kasvaa yht'äkkiä myrsky. Se puhkeaa raivoamaan kuin

valtameri, jonka vaahtipääharjat lentävät ilmassa kuin savu. Kuuluu

ryskettä ja rytinää kuin metsän kaatuessa. Ovi lentää paukahtaen

auki, ja vonkuen vyöryy myrskyn voima hiljaiseen temppeliin.

Uskonpuhdistus on alkanut.

Sen seuraukset ilmenevät heti. Latina poistetaan

jumalanpalveluksesta, pyhimysalttarit puretaan, vain yksi,

pääalttari, jää, mutta alastomana, koristeita vaille. Hädintuskin

löytää vanha valkoinen alttaripeite armon uskonuudistajain silmissä.

Pois paavin menot ja katolisen kirkon pakanallinen komeus! Pois

messu-uhri ja pyhimystarut! Pois kaikki maailman korska ja saasta

Jumalan temppelistä!

Kirkko on kastettu uuteen uskoon, mutta sen rintaan on jäänyt

haava: sen entinen kodikkuus on tyyten hävitetty. Se on kuin

huone, josta hiljainen, vanha pariskunta on muuttanut pois, mutta

johon uusia asukkaita ei vielä ole tullut. Ja kun ne tulevat, niin

katso! Niin vähän huonekaluja heillä on, ja niin häikäilemättömällä

huolettomuudella he asettavat ne paikoilleen. Siinä missä ennen

seisoi kaunis kukkapöytä, on nyt vanha, kulunut matkakirstu.

Mutta ahkeria ovat nämä uudet asukkaat, ahkeria ja niin hirveän

kovaäänisiä. Huoneessa, missä ennen vain puhuttiin hillitysti,

huudetaan ja melutaan nyt täyttä kurkkua. Ja riidellään ja sätitään.

Ja loppujen lopuksi käydään käsiksi ja tapellaan.

"Sinä olet väärässä kokonaan! Sinun mielipiteesi ovat aina

olleet yhtä kierossa kuin saappaasi korot! Ja sinä pilaat ruuan

auttamattomasti joka kerta! Siitä on ihan terveyden vaara! Hyvät

ainekset, mutta hukkaan ne menevät sinun käsissäsi!"

Uudet asukkaat riitelevät melkein jok'ainoa päivä, ja silloin kun he

ovat sovinnossa, he haukkuvat entisiä asukkaita.

"Mitä uneksijoita ne ovat olleet! Mädättäneet seinät ihan kokonaan!

Ja joka paikka täynnä tauluja! Katso, kuinka kirjaviksi seinäpaperit

ovat käyneet."

Orkesteri on raivonnut kuin myrsky, mutta sitten se tyyntyy: sopu ja

rauha palaavat vähitellen vanhaan temppeliin. Ei jakseta iänikuisesta

tuomita antinomisteja, pietistejä ja paavilaisia. Ruvetaan hiljalleen

rakentamaankin.

Mutta vanha kaipaus jäytää temppelin rintaa. Se on tottunut uusiin

asukkaisiin ja heidän käytännöllisyyteensä, mutta tullut kovin

araksi, niin kovin araksi. Kupoolienkelitkään, jotka ennen pyörivät

iloisina ja vapaina, eivät uskalla kuin varkain vanhoja leikkejään

leikkiä.

Taas lyhyt välisoitto, jossa kertautuvat alkusoiton säveleet, ja

alkaa kolmas osa.

Ja nyt vasta temppelin kaipaus oikein pääsee valloilleen. Sen

ulkonäkö on sama kuin ennenkin, mutta olo kylmä ja riemuton. Se

kaipaa kovin hartaasti alttarin kukkia, jotka uusi oppi riisti.

Heliotroopin ja hyasintin tuoksua se tahtoisi jälleen hengittää.

Virsien veisuu ei sitä tyydytä. Se on unista ja velttoa. Se

haluaisi kuulla ne laulettavan entisellä pyhällä innostuksella.

Sen rinnassa asuu mystillisyyden ikävä. Liian kirkas valo kirvelee

sen vanhoja silmiä. Siinä on jotakin niin räikeää ja proosallista

... tuossa valossa, joka paljastaa kaikki lukinverkotkin sen

nurkista. Se on tottunut lämpöiseen hämärään eikä se voi käsittää,

minkä vuoksi legendat eivät saisi asua sen sopissa vaikkapa

lampuoteina vain. Nehän eivät ketään häiritsisi. Ne olisivat vain

kuin maansa menettäneet köyhät aateliset, jotka ovat vuokranneet

pienen tilkun entisestä kotitilastaan. Mutta ei. Uusi omistaja on

ankara talonpoika. Hän ei tahdo olla missään tekemisissä entisten

haltiain kanssa. Vain armosta hän on jättänyt yhden huoneen vanhassa

päärakennuksessa koskemattomaksi. Se on se, jossa entisen omistajan

vaakuna riippuu seinällä. Sitä hän ei ole hävittänyt. Se saa olla,

vaikka sillä hänen mielestään ei olekaan minkäänlaista arvoa. Se saa

olla vain kuin näytteenä vanhan ajan hassutuksista.

Tässä osassa saa soinnutus oikean aatelisleiman. Sävelet tulkitsevat

vanhan temppelin kaipausta sanoin selittämättömällä hartaudella.

Mutta osan päätejaksossa, joka on samalla koko sinfonian loppu, ne

vasta kehittyvät täyteen kuvausvoimaansa.

Uusilla asukkailla, jotka ovat muuttaneet vanhan pariskunnan

kamariin, on poika. Hänestä ei tule isänsä kaltaista. Sen näkee jo

hänen kasvoistaan, koko olennostaan. Hän on siivo ja hiljainen,

mietiskelevä luonne. Ja hän askartelee mielikuvituksessaan kaiket'

päivät. Hän säpsähtää joka kerta, kun isä lausuu siivottoman sanan

taikka toruu äreällä äänellään. Silloin hän vain katsoo kummissaan,

ja hänen katseestaan voi lukea sanattoman moitteen. Se hermostuttaa

isää, mutta vähitellen hän oppii varomaan kieltänsä.

Pojalla on taipumusta siisteyteen. Se nähdään jo hänen

koulukirjoistaan. Niissä on aina kansipaperit. Ja paikattu puku on

aina puhdas. Kuta isommaksi hän kasvaa, sitä suuremman vaikutusvallan

hän kodissa saa. Äiti on tavallaan pakotettu siistimään huoneen

perusteellisemmin poikansa vuoksi.

Lopuksi hän ryhtyy arvostelemaan. "Tuohon seinälle me ostamme taulun.

Minä olen pannut sen jo merkille kirjakaupassa. Ensi kesän ansiosta

minä säästän summan sitä varten. Se sopii tuohon hyvin, tuohon sohvan

yläpuolelle." Eivätkä isä ja äiti väitä vastaan. Heidän poikansa on

kerta kaikkiaan kummallisempi muka.

Tuomiokirkko rupeaa toivomaan, että ilmestyisi kerran pappi, joka

uudistaisi sen muinoisen kodikkuuden. Hän olisi vapaamielinen

ja katselisi elämää vähän syvemmältä. Hän ymmärtäisi viattoman

ilon arvon ja merkityksen. Hän ottaisi sen Jumalan lahjana

taivaasta. Ja hän antaisi luvan kupoolienkeleille aloittaa vapaasti

piirileikkinsä jälleen. Uusi pappi rakastaisi kauneutta. Hän ei

voisi sietää alastonta alttaria. Hän koristaisi sen kukkasilla. Ja

vanhan uskoninnon hän herättäisi jälleen eloon. Hän kirkastaisi

Vapahtajan himmentyneen kuvan aivan uuteen valoon, niin että

katselijoiden silmiin syttyisi pyhä tuli, ja heidän virtensä saisi

ennenkuulumattoman voiman.

Silloin olisi temppeli saanut rauhansa takaisin. Sen muinoinen

kodikkuus olisi palannut. Ja sillä olisi hyvä olo.

Sinfonian lopussa sävelet kohoavat korkeuteen kuin muuttomatkalle

valmistautuvat linnut. Ne näkevät jo kaukaa etelän lämpimän maan,

missä ikikesä vallitsee. Ja ne lentävät sinne...

Esitys loppuu. Viimeiset säveleet antavat kuulijalle sen

vakuutuksen, että tuomiokirkon toivo kerran täyttyy. Sillä vaikka

aika onkin muodonvaihdoksien alainen ja kaikki on katoavaista, asuu

ihmisrinnassa kuitenkin alituinen ilon ja kauneuden ikävä niinkuin

sävelissä kevään kaipaus.

Janne Flykt varusti sävellyksensä nimimerkillä "Kirkonlämmittäjä" ja

toimitti sen postiin.

X

Kahden viikon päästä sisälsi piispankaupungin ainoa äänenkannattaja

"Ahjo" seuraavan uutisen:

"Pääkaupungin Musiikkiyhdistyksen toimeenpanemassa nuorten

säveltäjäin sävellyskilpailussa on sinfonioista saanut ensi

palkinnon 1000 markkaa 'Tuomiokirkko'-nimisen sinfonian tekijä,

nimimerkki 'Kirkonlämmittäjä'. Kun arvostelujen jälkeen

säveltäjäin nimistä otettiin selvää, huomattiin tämän huomiota

herättävän sinfonian tekijäksi entinen pappismies Janne Flykt,

joka nykyään toimii toisena vahtimestarina N:n tuomiokirkossa.

Sinfonia esitetään Musiikkiyhdistyksen konsertissa

Helsingissä t.k. 28 p:nä. Onnittelemme tekijää ja toivomme

lähitulevaisuudessa voivamme selostaa sinfonian sisältöä."

Janne Flykt oli silloin kirkossa, kun lehti ilmestyi. Hän ei siis

tiennyt uutisesta mitään paremmin kuin kirkkokansakaan. Sen sijaan

luki kotonaoleva kaupunki sen suurella mielenkiinnolla. Ja varsinkin

oli kaksi henkilöä, joiden huomiota se herätti mitä suurimmassa

määrin.

Toinen oli kirkonisännöitsijä Höök, toinen kuparisepänsälli Esaias

Kamula.

Näistä molemmista oli tullut ystävykset, vaikka maailmankatsomus

erottikin heidät kauas toisistaan. Sillä kirkonisännöitsijä oli

korkeakirkollinen sanan syvimmässä merkityksessä. Hänestä ei

saanut autuuden asiaa tehdä turhan mutkikkaaksi. Jumala on suuri

taivaallinen tilintarkastaja, ja herra Höök arveli taivaaseen pääsyyn

riittävän vallan hyvin, että tilit olivat kunnossa. Ja hänellä ne

oli: kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa eivät tilintarkastajat

olleet löytäneet viidenpennin virhettä. Ja se oli paljon, sillä hänen

edeltäjänsä oli saanut potkut -- vaillingin vuoksi.

Kuparinsepänsälli Esaias Kamulasta oli kaikki tuollainen vanhaa

paavia alusta loppuun. Hänen oppinsa mukaan tarvittiin autuuteen

paljon muuta: pyhä Henki, uusisyntyminen, erityinen henkikaste

ja monta muuta sekä pienempää että suurempaa seikkaa. Siihen ei

riittänyt se, että teki työnsä kunnollisesti. Pois se! Silloin

olisi hän ollut aivan ensimmäisiä, sillä sirompia kastrulleja ja

kahvipannuja ei valmistanut kaupungissa kukaan.

Tästä maailmankatsomusten erilaisuudesta huolimatta hänestä oli

tullut ystävä kirkonisännöitsijä Höökin kanssa. Heitä yhdisti

yhteinen pettymys. Herra Höök oli luvannut kirkonlämmittäjän toimen

Esaias Kamulalle, mutta joutunut taistelussa alakynteen. Ja Esaias

Kamula ei ollut saanut paikkaa, jonka tulot hän jo oli ottanut

huomioon suunnitellessaan oman liikkeen perustamista. Kumpikin halusi

kostaa.

Oli siis luonnollista, että "Ahjon" uutinen herätti heidän

mielenkiintoaan mitä suurimmassa määrässä.

Sinfonia? Mikä kumma se oli? Vaikka kirkonisännöitsijä Höök kuului

kaupungin valtuustoon ei hän silti ollut musiikkimies.

Sen verran hän käsitti, että se oli musiikkia. Mutta minkälaista,

maallistako vai hengellistä? Sinfonia? Siinä oli jotakin

pakanallista, jotakin, joka haiskahti tanssille. Äh! Hänpä kysyykin

tyttäreltään, joka soitti pianoa.

-- Gertrud! Mikä se sinfonia on?

Herra Höökillä oli sanomalehti kädessä. Hän seisoi salin ovella ja

katseli silmälasiensa yli pianon edessä istuvaa tytärtään.

Tyttö keskeytti soittonsa. Mitä se pappa nyt? Sinfonia?

-- Niin, mikä se sinfonia on? Herra Höökin ääni kävi jo

kärsimättömäksi.

-- Se on ... sävelteos, vastasi tyttö arasti.

-- No soitahan jotakin sellaista.

Tyttö oli tottunut tottelemaan, sillä hän pelkäsi isäänsä. Hän haki

muutaman Beethovenin sävellyksen ja rupesi soittamaan scherzoa.

Aha! Tanssiapahan oli!

Tytär huomasi, että isä oli kappaleen alussa vetäytynyt huoneeseensa.

Hän soitti edelleen ja ihmetteli, mistä tämä päähänpisto aiheutui.

Herra Höök käveli huoneessaan edestakaisin. Salista kuuluivat pianon

säveleet. Selvää tanssia! Ihan ilmeisesti! Johan hän oli sitä

aavistanut.

Hän luki uutisen vielä kerran. Kas, kas vain! Se poika ei säikkynyt!

Mennä tekemään tanssikappale tuomiokirkosta! No ei vähiä!

Mutta asia ei ollut vielä selvä. Tuo "tuomiokirkko" sotki sitä koko

lailla. Miten se oli ymmärrettävä? Pannako tuomiokirkko tanssimaan

polkkaa? Heh! Mitä järkeä siinä olisi ollut?

Hän oli levoton koko sen viikon. Virkatunneillaan hän esiintyi

äreänä ja vähäpuheisena. Sinfoniajuttu kiusasi häntä tavattomasti.

Asia ei tullut yhtään paremmaksi sen kautta, että tuomiorovasti oli

selittänyt kappaleen hengelliseksi. Mitäs muuta se voisi olla. Vai

hengellistä! No, piru vieköön sitten koko sinfonian!

Viikon kuluttua hän vasta sai tuulta purjeisiinsa. "Ahjo" julkaisi

Janne Flyktin runon ja selitti, että oli kysymyksessä mitä

mielenkiintoisin ohjelmamusiikkikappale.

Jahah! Äläpäs! Vai _ohjelma_musiikkikappale! Sehän haiskahti jo

teatterilta!

Hän lähti suoraa päätä tuomiorovastin luo. Tämä oli juuri tullut

kirkosta ja oli parastaikaa ruokasalissa kahvia juomassa. Hän huomasi

heti, että Höökillä oli tärkeää asiaa.

-- No, mikäs sinua lennättää näin keskellä pyhäpäivää? kysyi hän

hymyillen.

Höök otti sanomalehden taskustaan.

-- Onko veli lukenut tuota? Siinä nyt on se sinfonia. Tuomiorovasti

silmäsi lehteä. Hän ei ollut sitä vielä nähnyt.

-- Mennäänpäs tänne ... minun huoneeseeni.

-- Jaa ... hm! Tämä nyt on ... jaa, hm ... tämä nyt on tavallinen

runo. Koko sievä runo.

Höök liikahti hermostuneena tuolillaan.

-- Mutta sisältö, veli, sisältö. Mitä siitä arvelet? Tuomiorovasti

tarkasteli uudelleen lehteä ja lausuili puoliääneen runon säkeitä.

-- Jaa ... hm! Onhan siinä omituisuutta kyllä...

-- Se on pakanallista alusta loppuun! keskeytti Höök ja katsoi

tuimasti tuomiorovastiin. -- Siinähän ylistetään paavinkirkkoa ja

toivotaan sen ajan palaavan... Ilmeinen hyökkäys luterilaista kirkkoa

vastaan.

-- Se nyt on, miten sen ottaa.

-- Ottaa? Herra Jumala! Johan tämä on selvääkin selvempi! Hän

tempaisi lehden tuomiorovastilta.

-- "... kylmä, riemuton sen olo on. Ja alttarin se koristettavaksi

tahtois kukkasin..." Paljasta paavia alusta loppuun! Ei, -- hän laski

lehden pöydälle -- minä olen sitä mieltä, että semmoisia miehiä me

emme voi pitää kirkon palveluksessa.

-- Tarkoitatko...? Tuomiorovasti katsahti Höökiä epäröiden.

-- Joo, sitä mitä tarkoitan. Pois semmoiset miehet kirkon

palveluksesta! Mitä me niillä teemme, kun on kerran parempia

tarjolla. Niinkuin esimerkiksi Kamula.

-- Kamula? Kirkon ystävänkö sinä hänen luulet olevan?

-- En minä tiedä häntä sen vihamieheksikään.

Höök sanoi sen viattomasti kuin lapsi.

-- Jaa ... hm! Täytyy miettiä asiaa ... ja tutkistella...

-- Mieti vain, mutta minä en mielipidettäni muuta.

Ja luulen, että tästä tulee yksi ja toinen puhumaan. Paavin

kannattaja luterilaisen kirkon palveluksessa! Herra Höök otti

sanomalehden ja lähti.

* * * * *

Kirkonisännöitsijä oli ollut oikeassa. Janne Flyktin runo pani

uskovaisten vaimojen joukon parveilemaan kuin mehiläispesän. Niitä

laukkasi pappilassa tusinoittain.

Ensin tuli Moilasen Matleena. Ja hänelläkös oli puhumista.

-- On se nyt vallan _kauhe-aa_, että semmoiset miehet saavat kirkossa

toimia! Kaikki paavin sinhvoonit ja muut sympoolit! Ja ... ja

piiritanssit ja polkat ja kaiken maailman valssit ja roskat! Kyllä

tuomiorovastin pitää tarttua asiaan. Muuten tässä rupeavat sielut

menemään helvettiin niin että roiskaa, tällaisessa hoijakassa, kun

nyt ei enää eroa oikealla eikä väärällä! ... Maailman loppu tästä

tulee.

Ja Moilasen Matleena oli itkenyt haikeasti.

Se jo rupesi hermostuttamaan. Sellainen risti siitä Janne Flyktistä!

Ensin se pappisskandaali ja nyt vielä tämä. Tuomiorovasti oli

pahemmassa kuin pulassa.

Häntä vahvisti sangen suuressa määrässä asessori Tallborgin käynti.

-- Kaikkea sinä rupeat sydämellesi panemaan! Anna pojan säveltää.

Hänellä on kerta kaikkiaan lahjoja siihen. Mitä sinä akoista? Anna

niille tulinen lähtö ... sääret suorana pihalle! Niin minä tekisin,

totisesti! Minä en sinuna kärsisi kaikkia Moilasen Matleenoja

ja Maijastiinoja. Lorveja alusta loppuun ... suurisuisia ja

häpeämättömiä! ... Äh!...

Se oli vaikuttanut kuin virkistävä sade. Tallborg oli sellainen tanu

mies, vaikka hieman karu. Mutta niin selvät ja kirkkaat mielipiteet.

Tuomiorovasti sai vähitellen jalat alleen. Hän oli päässyt

vakaumukseen: Janne Flykt sai pitää paikkansa.

Hän sanoi sen Höökille lyhyesti muutamana päivänä.

Tämä ei vastannut mitään. Mutta tuomiorovasti ei nähnyt sitä liekkiä,

joka välkähteli hänen silmistään. Sitä pelkäsivät kaikki hänen

alaisensa, sillä se ennusti myrskyä.

* * * * *

Janne Flykt eli onnellisia päiviä. Hän oli yleisen huomion esineenä

kaupungin johtavissa piireissä. Hänelle sateli onnentoivotuksia joka

kadun kulmassa. Hänestä oli tullut suuri säveltäjä yht'äkkiä.

Pääkaupungin lehdet kiittivät kilvan hänen sinfoniaansa. Konsertti,

jossa se oli esitetty, oli muodostunut kerrassaan suurenmoiseksi.

Ihmiset olivat olleet aivan haltioissaan, ja muutaman lehden

selostaja oli lisännyt arvostelunsa loppuun:

"Säveltäjä ei ollut läsnä. Hän lämmittelee tuomiokirkon kamiineja

kotikaupungissaan, saman kirkon, jossa hän ennen palveli pappina,

mutta joka virka häneltä riistettiin hänen omintakeisten

mielipiteittensä vuoksi."

Hänestä tuli yht'äkkiä päivän sankari, profeetta ja marttyyri samalla

kertaa. Muutamat pääkaupungin lehdet vihjailivat jo siihen suuntaan,

että hänen erotuomionsa olisi otettava tarkastuksen alaiseksi. Siitä

ehkä löytyisi samanlainen virhe kuin niin monesta keskiaikaisesta

polttoroviotuomiosta.

Tämä tulviva myötätunnon ja tunnustuksen myrsky uhkasi ihan upottaa

asianomaisen. Hänestä syntyi kaikenlaisia fantastisia historioita,

varsinkin pääkaupungissa, jonka tunnuslauseena oli viikkokaudet:

"Janne Flykt, kirkonlämmittäjä." Pääkaupunki haukkoi henkeään, kun

saatiin tietää, että sama Janne Flykt oli kuukausimääriä soitellut

sen pihoilla ja poiminut taskuunsa ikkunoista heitettyjä vaivaisia

lantteja. "Ajatella! Hyvät ihmiset! Sellaista voi vieläkin tapahtua!"

Niin, niin, suurten taiteilijain tie oli aina ollut orjantappuroita

täynnä...

Elämä hymyili Janne Flyktille taas monen vuoden jälkeen. Aurinko,

jonka hän oli luullut iäksi laskeneen, kohosi uudelleen säteilevänä

ja loistavana, ennustaen kirkasta päivää, ja hän, joka oli vuosia

varjossa istunut, imi sen valoa itseensä.

Hänen köyhän portinpielikammarinsa seinällä riippui suuri

laakeriseppele sinivalkoisine nauhoineen. Sen olivat pääkaupungin

musiikinystävät lähettäneet. Ja nauhoihin oli painettu sanat

"'Kirkonlämmittäjä' Janne Flyktille."

Piispankaupungin musiikinharrastajat panivat toimeen juhlaillan

hänen kunniakseen. Siellä oli paljon väkeä, mm. maaherran rouva ja

pormestari perheineen. Kapellimestari Borell piti juhlapuheen, jossa

hän viittasi Janne Flyktin nykyiseen asemaan, lohduttaen häntä sillä,

että kaikki suuret säveltäjät olivat saaneet taistella köyhyyden

ja puutteen kanssa. Se kruunasi heidät suuriksi ihmisinä ja antoi

samalla niin surkuteltavan selvän kuvan tästä matoisesta maailmasta,

jossa ihmislapset taistelivat.

Janne Flykt oli seisonut piispan lahjoittamassa takissa hämillään

ja neuvotonna. Kaikki tuli niin yllätyksen tavoin hänen osakseen,

ettei hän ehtinyt ollenkaan suhtautua tähän myötätunnon myrskyyn.

Hänen vastauksensa oli vain rajoittunut yksinkertaiseen kiitokseen

ansaitsemattomasta kunniasta. Hän oli vain iloinen saadessaan

palvella rakkaaksi käynyttä tuomiokirkkoa, sitäkin suuremmalla

syyllä, kun sävelten runotar, oli siellä ensi kerran hänen sydäntään

koskettanut.

Oli huudettu huikea "eläköön", ja kaupungin herrat olivat kantaneet

häntä juhlasaatossa ympäri huonetta torvisoittokunnan soittaessa ja

ihmisten taputtaessa käsiään.

Piispankaupunki oli ylpeä hänestä. Se olisi antanut hänelle vaikka

piispanviran, jos sen vallassa olisi ollut. Se tyytyi vain murheella

näkemään hänet nykyisessä toimessaan. Mutta se lupasi miettiä jotakin

sopivampaa. Sen kunnialle kävi kovasti, että mies, joka oli saattanut

vähäpätöisen syntymäkaupunkinsa nimen kaikkien huulille, hakkasi

puita kuin tavallinen työmies. Ja senvuoksi oli syntymäkaupunki

päättänyt antaa korvauksen, tuntuvan korvauksen.

* * * * *

Mutta se osa piispankaupunkia, jossa ei välitetty maailman puuhista,

kauhistui. Janne Flyktistähän tehtiin kerrassaan jumala. Se ei

merkinnyt hyvää, ja lankeemus oli seuraava nopeata nousua.

Ja se seurasikin.