Janne Flykt istui puuarkun kannella kirkon länsiristin
etelänpuoleisen kamiinin vieressä ja seurasi jumalanpalveluksen
menoa. Kirkossa oli paljon väkeä. Oli Mikkelinpäivä ja rippitoimitus.
Tuntui kotoiselta olla taas tuomiokirkossa ja kuulla pyhien
säveleiden soivan ympärillään. Urut soittivat Mikkelinpäivän virttä,
ja vaikka Janne Flykt kuulikin, että lukkari-urkuri oli vielä
kokematon, sai hän sentään urut melko hyvästi tottelemaan. Hän olisi
vain halunnut värittää enemmän eri värssyjä. Uruissa oli kyllä
mahdollisuuksia siihen.
"He aina meitä seuraavat
ja haluisesti holhovat
jo tänne tullessamme."
Janne Flyktin mielestä urkuri soitti liian kovasti. Hän olisi tehnyt
päinvastoin, antanut pikkolohuilun soida kuuluvammin ja hillinnyt
bassoja mahdollisimman paljon. Se olisi muistuttanut pienokaisten
kimeä-äänistä laulua. Nyt ei tuo voimakas, kosken lailla tulvehtiva
sävelvirta antanut aikaa sanojen tarkkaamiseen. Pauhulla syösten
eteenpäin se vaati tulemaan muassa mahdollisimman nopeasti. Tuntui,
ettei sävelillä ollut aikaa tarkata enkelien toimia ihmisen eri
ikäkausina. Ne panivat koko ihmiselämän menemään kuin putouksesta
alas. Nopeasti, nopeasti vain, sillä virralla oli kiire! Jo kuului
kosken pauhu, putous heitteli ilmaan vaahtoaan. Nyt ... nyt ... nyt
oltiin putouksessa! Hui! Sinne syöksyivät vesimassat hirvittävällä
voimalla, ja tuhansia pienempiä ja suurempia poreita nousi
vedenpinnalle, tuoden ylös lastunkappaleita, joita mahtava pyörre
kieputti ympäri.
Virsi päättyi. Urut olivat sen soittaneet alusta loppuun samalla
tapaa kuin niin monena Mikkelinä ennen. Sanat eivät jääneet
kuulijoiden mieleen nyt paremmin kuin ennenkään. Tuo lyhyt,
yksinkertainen tarina enkelien varjeluksesta ei heitä enää
liikuttanut. Sehän oli vain virsi, joka oli veisattava määrätyllä
kohtaa ja vielä sellainen virsi, jonka valitseminenkaan ei
tuottanut papille yhtään vaivaa, koska se oli virsikirjassa ainoa
Mikkelinpäivälle omistettu.
Janne Flykt lisäsi puita kamiiniin. Se ei tänään oikutellutkaan
niinkuin tavallisesti, ja hän oli siitä hyvillään. Kamiini piti omat
tapansa. Se koetteli jokaisen uuden lämmittäjän kärsivällisyyttä.
Varsinkin alussa, kun Janne Flykt oli ryhtynyt toimeensa, se oli
pakannut savuamaan. Oli kuin olisi se ollut kiukuissaan lämmittäjän
vaihtumisesta ja mieltään osoittaakseen savunnut. Mutta se johtui
lämmittäjän tottumattomuudesta. Pian se tasaantui sen verran, että
sen jotenkuten sai kurissa pidetyksi.
Kamiini humisi tyytyväisyyttään, säteillen lämpöä ympärilleen,
Janne Flykt teki saarnavirren aikana kierroksen ympäri kirkkoa
tullakseen vakuutetuksi, että hänen hoidokkinsa toimivat hyvin.
Yksi ja toinen seurakuntalainen katsahti veisuunsa lomassa hänen
jälkeensä. Heistä tuntui kummalta, että tuo kalpeakasvoinen mies
oli aikoinaan palvellut pappina tässä samassa kirkossa. Nuori,
vaaleatukkainen pappi oli noussut saarnatuoliin ja luki parhaillaan
päivän evankeliumia. Se oli pastori Aarno Kallio.
Teksti puhui enkeleistä. "Minun Isäni taivaassa näkee aina heidän
enkeliensä kasvot." Nuori pappi luki sanat kuuluvasti ja ryhtyi
aineensa käsittelyyn.
Janne Flykt oli palannut puuarkulleen länsiristin etelänpuoleisella
sivukäytävällä. Siihen kuului kaikkein parhaiten. Hän muisti sen
vanhasta kokemuksesta, -- siltä ajalta, jolloin hän oli seisonut
tuolla ylhäällä pastori Kallion paikalla.
Eikö se ollutkin vain kaunista unta kaikki tuo? Oliko hän todellakin
kerran seisonut tuolla, lukuisa kirkkokansa allansa, kasvot kasvojen
vieressä? Kyllä. Hän muisti saarnatuolin reunuksen aivan tarkkaan.
Tummanpunaiselle sametille oli valunut kynttiläntalia. Sitä oli
raapittu pois, mutta sittenkin näkyi vielä vaaleanharmaa läikkä
sametin tummalla pinnalla. Hän olisi halunnut tietää, oliko se vielä
jälellä.
Ja kirjalauta. Se oli liian ahdas. Siihen ei tahtonut oikein sopia
isokokoinen virsikirja. Sai olla varuillaan, ettei pudottanut sitä
mummojen päähän. Ensi alussa se oli kiusannut häntä, mutta lopuksi
hän oli siihen tottunut.
Kyllä, hän oli seisonut kerran tuolla, hänkin, ja hän muisti hyvin,
mikä kirkko sieltä katsottuna näytti. Se teki jonkin verran pienemmän
vaikutuksen kuin alttarilta. Penkkineliöt näyttivät kovin ahtailta.
Kirkko supistui, seinät siirtyivät lähemmäs toisiaan. Erotti melko
hyvin tutut kasvot, mestari Luukelan, pormestarin rouvan ja neidit,
kapellimestari Borellin ja neiti Såltinin ynnä monet muut. Meri-Kustu
istui puuarkun kannella, -- tässä hänen paikallaan, taikka kulki
varpaillaan käytäviä pitkin.
Hän muisti, kuinka somalta oli alussa tuntunut saarnatuolista
kuunnella oman äänensä kaikua. Sanat kirmaisivat kuin kilpaa
halki kirkon, vastakkaiseen seinään, ja sieltä äkkiä takaisin
lähtöpaikkaansa. Se muistutti pikkupoikien kilpajuoksua, jossa korvat
höröllä odotetaan lähtömerkkiä ja sitten pinkaistaan tulista vauhtia
maaliin. Niin juoksivat kaikki nuo juhlalliset sanat alkutervehdyksen
kolmosista "armo olkoon teille", loppu-ameneen saakka. -- Niin, niin,
siitä oli jo kuudetta vuotta, kun hän vielä oli noiden kilpajuoksujen
toimeenpanijana.
Mutta hyvin kaikki. Hän oli taistellut tuomiokirkon omistamisesta
ja valloittanut lopultakin paikan itselleen. Olihan ero entisen ja
nykyisen aseman välillä huomattava, mutta mitäpä siitä: hän sai
tuomiokirkon puhumaan. Ennen hän oli tulkinnut kuulijoilleen sen
salaperäistä kieltä. Nyt se puhui vain hänelle yksin. Mutta sitä
kokonaisempana jäi se nyt hänelle itselleen.
Ah! Olisivatpa ihmiset kuulleet sen vanhoja tarinoita. Se loihti
esiin entisajan, jolloin latinainen messu kaikui sen pääalttarilta ja
pappi tervehti tavantakaa seurakuntaa, laulaen: _"Dominus vobiscum!"_
[Herra olkoon teidän kanssanne!] Pyhä savu täytti tuoksullaan sen
holvit, ja kuoro lauloi hymnejään. Alttari oli kukkasin koristettu,
ja pappien ja kuoripoikain kaaput säteilit kynttiläin valossa. Se oli
tunteista rikasta, kodikasta aikaa, ja vanha temppeli huokasi sitä
muistellessaan.
Niin; tuomiokirkkoa kalvoi vanha suru, -- suru siitä, että tuo
entinen kodikkuus oli hävinnyt.
Janne Flykt oli vaipunut mietteisiinsä. Niin ... hän ymmärsi
tuomiokirkon kaipauksen hyvin. Se ikävöi lapsuutensa kultaisia
päiviä, jolloin sen elämä oli ollut valoisaa ja kirkasta --
paavinopista huolimatta. Katolinen kirkko oli osannut antaa
temppelille kodikkaan leiman Se koristi sitä juhlapäiviä varten, se
köynnösti alttarin ja saarnatuolin. Se piti sitä aina avoinna ihmisiä
varten jotka halusivat kantaa huolensa sen pyhien alttarien eteen.
Ja vielä kuoleman jälkeenikin se muisti heitä, pannessaan toimeen
sielumessuja vainajaan hyväksi.
Tuo kaikki oli jättänyt kaipauksen vanhan tuomiokirkon poveen. Se
ei kaivannut vanhoja menoja, sillä se oli tottunut uuteen oppiin
vuosisatojen kuluessa. Mutta se kaipasi entistä _kodikkuutta,_
lämpöä, joka siellä ennen oli vallinnut. Ja se kaipasi sitä sitä
suuremmalla syyllä, kun se nyt oli avoinna vain pari kertaa viikossa.
Tuomiokirkko suri sitä, ettei sillä enää ollut sellaista vaikutusta
ihmisiin kuin ennen. Sen nuoruuden aikana oli sen ehtoolliskalkki
ollut pyhä esine. Siihen ei ollut saanut koskea paljain käsin kukaan
muu kuin pappi. Jos kirkonpalvelija joutui sitä koskettelemaan,
täytyi hänen tehdä se pyyhinliina tai joku muu vaate kädessä. Se
ymmärsi nyt, että tuo oli ollut taika-uskoa, mutta siitä huolimatta
se kärsi nykyisten kunnioituksen puutteesta. Tuo tömisteleminen ja
penkkien ovien luskutus hermostutti sitä, ja kaikkein eniten pisti
sen vanhaan sydämeen, että ihmiset heti saarnan jälkeen lähtivät
joukottain pois, aikaansaaden sellaisen melun, että papinmessu aivan
hukkui siihen. Ihmisillä oli kiire koteihinsa, lämpimiin, mukaviin
koteihinsa. He eivät viihtyneet vanhassa temppelissä. Siihen oli
syynä lämmön ja kuikkaisuuden puute.
Kun uusi oppi ei suvainnut vanhoja menoja, olisi temppeli toivonut,
että sen sisustuksesta olisi pidetty enemmän huolta. Mutta alttari
oli alaston. Puolitusinaa kynttiläjalkoja ja vanha ristiinnaulitun
kuva koristivat sitä kyllä, mutta siitä huolimatta se valitti
köyhyyttään. Miksi ei saanut tuoda kukkia alttarille, kukkia,
elämää? Olihan se elämän paikka, symboli, esikuva iäisestä elämästä
Jumalan luona. Oliko siinä mitään johdonmukaisuutta, että alttaria
sai koristaa ristiinnaulitun kuva ja alttaritaulu, mutta kukat
olivat kielletyt? Kerran, kolmen vuoden aikana se oli saanut nähdä
eläviä kukkia alttaripöydällään. Kuinka ne olivatkaan virkistäneet
sen vanhaa sydäntä! Niistä olivat tuoksuneet kaikki entisten aikain
muistot. Mutta ne olivat hävinneet heti sen jälkeen kuin niiden
vaalijakin, nuori pappi, joka oli laulanut kesästä. Entinen kylmyys
oli anastanut valtansa takaisin.
Uuden opin mukaan oli henki pääasia. "Puustavi kuolettaa, mutta
henki tekee eläväksi." Mutta miksi oli henki niin kylmä ja saarnat
kuivettuneita? Miksi ei niistä uhkunut elämää värisevään temppeliin?
Nuo vanhat puheet armonjärjestyksestä tuntuivat liiaksi kuluneilta.
Elämää, lämpöä, valoa kaipasi tuomiokirkko ja siksi se yhä vieläkin
odotti pappia, joka sille kaiken tuon toisi.
Janne Flykt ei ollut kuunnellut saarnaa ollenkaan. Hän havahtui
siihen, että pappi lausui amenen.
Siellä täällä oli pää painunut penkkiin. Rukoilivatko nuo ihmiset?
Ei. Janne Flykt huomasi, kuinka vierustoveri tyrkki leipuri Luukelaa,
joka oli nukahtanut penkkinsä korvaan.
He _nukkuivat_ siis.
Urut rupesivat soimaan, ja Janne Flykt lähti auttamaan vahtimestaria
kolehdin kannossa.
Sakaristossa riisui pastori Kallio kappaa yltään. Hän Pyyhki hikeä
otsaltaan. -- Uhhuh, kun tuli lämmin! Minä taisin puhua liian kovasti?
Tuomiorovasti, täydessä messuasussa, seisoi pöydän takana ja seurasi
virsikirjasta virren kulkua.
-- Eikö mitä. Kyllä se oli paikallaan.
Pastori Kallio käveli edestakaisin. Hän oli sukkelaliikkeinen, vilkas
nuori mies.
-- Kylläpä siellä taas muutamat vetivät unta! nauroi hän. -- Eräskin
vanha, kaljupäinen mies nukkui melkein koko saarnan ajan. Hänen
klaninsa paistoi minulle kuin Joosualle kuu Aijalonin laaksossa. Ja
heti kun minä olin "vihollisen" voittanut, se laski: kaljupäinen --
heräsi!
-- Höh, höh! nauroi tuomiorovasti. -- Se oli varmaankin Luukela.
Häntä on ruvennut vanhemmuuden uni painamaan. Mutta jos olisit
puhunut jotakin leivästä, niin luulenpa, että hän olisi pysynyt
hereillä. Se on nimittäin hänen erikoisalansa.
Apulainen nauroi. Häntä huvitti tuomiorovastin viittaus Luukelan
ammattiin.
Janne Flykt otti toisen kolehtihaavin ja astui kirkkoon
Matti-vahtimestarin perässä. Hän kiersi pohjois-, ja vahtimestari
kirkon eteläpuolta. Janne Flyktin osastossa oli enimmäkseen naisia.
Saarnatuolin juurella istui jälleen uskovaisten vaimojen harmaa
joukko ja veisasi. Kolehtihaavi kulki penkistä penkkiin. Silmiä
nostamatta kirjasta pudotettiin uhrilahja haaviin. Mutta tuossa
äänettömässä esiintymisessä oli kuitenkin niin paljon oman arvon
tuntoa, että se loukkasi Janne Flyktiä. Hänestä tuntui, kuin olisi
hän kerännyt kolehtia itselleen.
Kun he palasivat sakaristoon, oli tuomiorovasti lähdössä alttarille.
Toinen käsi ehtoolliskalkissa hän seurasi virren kulkua. Pastori
Kallio nojasi kassakaappia vasten, tarkastellen kuvioita sakaristoin
katon rajassa. Hänestä ne muistuttivat vanhanaikaisia kahvikuppeja.
-- Jaha, onkos rippiväkeä paljon? kysäisi hän äkkiä.
-- Kyllä sitä on koko joukko.
-- Emme taida ehtiäkään kahville kirkkojen välissä? Pastori Kallio
silmäsi seinäkelloa.
-- Siinäpä on rajoilla. Eipä tekisi pahaa kuppi kuumaa, mutta täytyy
kestää. -- Jaa, nyt alkoi viimeinen...
Tuomiorovasti otti ehtoolliskalkin ja astui kirkkoon vahtimestarin
pitäessä ovea auki.
Janne Flykt oli laskenut kolehtihaavin pöydälle ja kohensi pesää.
Niin, niin. Sakaristokeskustelu oli samanlaista kuin ennenkin. Täällä
olivat papitkin ihmisiä. Kirkossa he monesti tekivät yliluonnollisen
vaikutuksen.
Hänen mieleensä sukelsi muuan kuva lapsuuden ajoilta. Hän oli
kerran ollut muutamissa ristiäisissä isoäidin kanssa. Suurella
jännityksellä hän oli odottanut tuota juhlatilaisuutta. Se, mikä
oli eniten kiehtonut hänen mieltään, oli pappi. Hän ei ollut vielä
koskaan nähnyt pappia läheltä. Vain saarnatuolissa ja alttarilla ja
joskus hautausmaalla. Mutta siellä hän ei ollut tuntunut ihmiseltä.
Pikemmin hän oli muistuttanut jotakin yliluonnollista olentoa, joka
eli aivan toisella tavoin kuin tavalliset kuolevaiset. Tulivat sitten
ristiäiset, ja hän oli saanut nähdä papin läheltä. Hän oli seisonut
aivan lapsenpitäjän vieressä ja seurannut jännityksellä toimituksen
kulkua. Mutta yhtäkkiä hän oli säpsähtänyt: papin kauhtana oli
ollut auki, ja liivinreunan alta oli pistänyt näkyviin -- tuppivyön
pää. Hän ei ollut tahtonut uskoa silmiään. Papilla tuppivyö, aivan
samanlainen kuin Leinosen Konstalla! Se oli tuntunut hänestä peräti
merkilliseltä. Sinä hetkenä oli papin pään ympärillä ollut sädekehä
koko lailla himmennyt: pappikin oli ihminen, niinkuin Leinosen Konsta
ja muut...
Janne Flykt kaasi kolehtirahat pöydälle. Tuomiorovastin messu yhtyi
mukavasti rahojen kilinään.
Pastori Kallio tuli pöydän ääreen.
-- Jaa, jaa, sinä se vain kolehtia kantelet, -- virkkoi hän
huolettomasti. -- On se kummaa. Hm! -- Katsohan vain, onhan siellä
jokin hilkkukin!
-- Huono kolehti, lausui Janne Flykt yksikantaan.
-- Minä olen huono pussisaarnanpitäjä. Kallio nauroi jälleen
huoletonta, poikamaista nauruaan.
-- Mutta silloin sitä tuli välistä kolehtia, kun tämä meidän pastori
saarnasi, virkkoi Matti-vahtimestari. -- Oli kymmenmarkkasiakin.
Janne Flyktin sormet vapisivat. Häntä kiusasi tuo kehuskeleva
huomautus, vaikka se lausuttiinkin vilpittömästi.
-- Jaa, jaa, sen minä uskon. Kallio käänteli hienoja viiksenalkujaan.
Janne Flykt silmäsi häntä äkäisesti. Millä oikeudella apulainen puhui
noin _huolettomasti?_ Hän ei ollut ilkeä sen hän kyllä tiesi, mutta
sittenkin häntä loukkasi tuo ylimielisyyteen vivahtava äänensävy.
-- Mitä? Joko siellä on "Herran rauha" menossa? Ai, ai, tässä täytyy
joutua!
Pastori Kallio korjasi kappansa nauhoja ja riensi kirkkoon.
-- Omituinen olio, virkahti vahtimestari palatessaan ovea
aukaisemasta.
-- Hänen on helppo olla pappina...
Matti-vahtimestari silmäsi toveriinsa kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti?
Se oli taas yksi noita Janne Flyktin omituisia sanoja. Hänestä olisi
pitänyt olla päinvastoin.
-- Neljätoista markkaa kaksikymmentäviisi penniä. Se oli minun
haavissani.
Hän lähti kirkkoon. Siellä jaettiin ehtoollista parasta aikaa.
Tuomiorovasti jakoi leipää ja pastori Kallio viiniä. Hän teki
alttarillakin niin huolettoman vaikutuksen, kuin olisi ajatuksissaan
ollut jossakin muualla. Kappansa vyötärysnauhaa korjaillen odotti
hän tilaa, päästäkseen kalkkia jakamaan. Hänessä oli jotakin
kyypparimaista.
Tuntui niin surulliselta olo taas. Tuomiokirkkokin näytti harmaalta.
Osa seurakuntaa seisoi, toinen osa istui. Perällä, muutaman penkin
korvassa jutteli kaksi miestä puoliääneen keskenään.
--... liian hyvän maksun se siitä sai, erotti hän ohikulkiessaan.
Mikähän heilläkin mahtoi olla sydämellä, kun piti siitä kesken
jumalanpalveluksen keskustella?
-- Lämpöä, lämpöä ... enemmän lämpöä, huokasi hän itsekseen
työntäessään puita kamiiniin.