Tuomiokirkko! Pieni piispankaupunki! Ne vilkuttivat hänelle jälleen
kilpaa, kilpaa.
Tule, tule pois! Sinulle on täällä sittenkin sijaa.
Uskalsiko hän siihen luottaa?
Se oli kerran hylännyt hänet suurena epätoivon hetkenä. Eikö se voisi
tehdä sitä vielä toisenkin kerran?
"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan."
Niin, hän oli saanut tuon sanan kokea -- ja katkerasti.
Mutta oliko tuomiokirkon lämmittäjä mikään profeetta? Eikö hän
päinvastoin kuulunut temppelin halvimpiin palvelijoihin?
"Kirkonlämmittäjä"...
Niin -- se oli kerran ollut hänen ihanteensa. Mutta hän ei ollut
saanut ihannettaan toteuttaa.
Nyt tarjottiin hänelle kirkonlämmittäjän tointa sanan
kirjaimellisessa merkityksessä.
Ottaisiko hän sen vastaan?
Hän oli sitä miettinyt monta pitkää päivää ja tullut aina kielteiseen
tulokseen. Mutta jälkeenpäin oli muuan vanha sana jäänyt soimaan
hänen korvissaan kuin rakkaaksi käynyt sävel:
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin
asuisin jumalattomain majoissa."
Se oli totta, sillä ylen raskaaksi oli kiertävän soittoniekan ammatti
käynyt.
Nähdä ihmiselämän varjopuolia, alennusta, mätää, niinkuin hän oli
saanut nähdä! Huh! Selkäpiitä karmi sitä kaikkea ajatellessa.
Köyhänä, välistä melkein keppikerjäläisenä, oli hän ollut pakotettu
etsimään kaikkein halvimpia majapaikkoja. Mutta minkälainen oli
niiden asujamisto? Pelaajia, kortinlyöjiä, kiroilijoita, varkaita ja
renttuja. Nähdä kaikkea tuota illasta toiseen, kun ihan väsyneenä
palasi päivän kierroltaan, oli raskasta, niin toivottoman raskasta.
Hampaaton, vanha eukko, jota takanapäin sanottiin "enkelintekijäksi",
pitämässä salakapakkaa kaiken maailman roskaväelle, joiden joukossa
huonot naiset näyttelivät huomattavaa osaa. Kuinka monta kertaa hänen
oli täytynyt kesken yötä hiipiä tiehensä, säästyäkseen näkemästä
kaikkea sitä riettautta, jota majapaikoissa harjoitettiin, ja
viettää loput yöstä jonkin halkovajan nurkassa kylmästä väristen tai
kävelemällä autioita teitä karkoittaa väsymyksen tunne ruumiistaan.
Ei, Leskisen matamin matkustajakoti oli ollut paratiisi hänen
viimeaikaisten majapaikkojenpa rinnalla. Siellä ei ollut tullut
kysymykseenkään rivo elämä. Leskisen matami ei olisi ikinä sellaista
sietänyt.
Ainoan pelastuksen olivat tarjonneet kauppiasten pirtit maalla ja
talonmiesten asunnot suuremmissa kaupungeissa. Edellisissä hän oli
saanut asua puunpilkkomista vastaan ja jälkimmäisissä oli isännän
auttaminen kadun puhtaanapidossa riittänyt korvaamaan vuokran
sellaisina aikoina, jolloin hän oli kärsinyt rahanpuutetta.
Kuinka monesti hän oli lakaissut Kaivopuiston katuja, samoja
katuja, joita hän ennen nuorena ylioppilaana oli toivorikkaana
astunut! -- Kesäisin oli toimeentulo ollut helpompaa. Silloin
ei ollut niin suurta väliä, jos rahattomuuden sattuessa nukahti
johonkin heinälatoon. Vähän merkitsi myös, jos talonrenki aamulla
haukkui "laiskoja vetelehtijöitä", jotka sotkivat ihmisten heinät.
Hän oli hymyillyt ja pyytänyt kohteliaasti anteeksi. Hän oli
nukkunut nurkassa, yhdessä nurkassa, hyvin siivosti ja kauniisti.
Ja sitäpaitsi hän oli tuollaisille renkipojille ennen takonut
katekismusta päähän rippikoulussa. Ja ne olivat olleet vähän
hienompia miehiä vielä: kaupunkilaisrenkejä ja juoksupoikia, jotka
pyhäisin kulkivat kauluksissa! Tästä hän ei kuitenkaan ollut
huomauttanut, sillä hän oli halunnut pysyä tuntemattomana. Mutta
häntä oli huvittanut ajatellessaan, minkälaisiksi rengin silmät
olisivat revenneet, jos tämä olisi saanut kuulla, mikä mies "laiska
vetelehtijä" oli ennen ollut.
Niin, niin. Monenlaista hän oli saanut kokea, sekä hauskaa että
murheellista, mutta nyt tuntui elämiä taas raskaalta, kerrassaan
raskaalta.
Ei ollut siis kumma, että vanhan tuomiokirkon kutsu soi jälleen
houkuttelevana hänen korvissaan.
Meri-Kustu oli kuollut, vanha, uskollinen Meri-Kustu, yksi niitä
harvoja, joka ei ollut jättänyt häntä hädän hetkenäkään. Ja nyt oli
kirkonlämmittäjän paikka hänen jälkeensä avoimena.
Johanna oli kirjoittanut hänelle asiasta. Olihan siinä taas pieni
pelastuksen mahdollisuus. Johanna oli tavannut tuomiorovastia, ja
tämä oli ollut hyvin suopea. "Jos Jannen kunnia siihen taipuu", oli
Dalin vastannut.
Kunnia! Hän oli saanut viime vuosina arvioida sen käsitteen
uudelleen. Hänen oli ollut pakko niellä tuo vanha porvarillinen
kunnia kokonaan sekä muodostaa uusi. Vanhalla "kunnialla" hän
ei olisi pitkälle päässyt. Se olisi näännyttänyt hänet nälkään
hiljakseen, mutta varmasti. Se oli saanut siis mennä samaa tietä
kuin papinvirkakin. Soittotaiteilija Janne Flyktillä oli uusi
kunniakäsite, ja sen pääsisältö kuului: "Älä koskaan myy sisäistä
ihmistäsi, siveellistä ylevämmyyttäsi, omaa maailmaasi, kenellekään,
sillä niin kauan kuin se on tallella, olet kerjäläisenäkin kuningas."
Kunnia ei siis estänyt. Hän oli jo päässyt sille tasolle, jolloin
ulkonainen asema merkitsi niin herttaisen vähän, tai ei ollenkaan.
Vain elämänkäsitys, sisäiset arvot, määräsivät kaiken. Kunnian
vuoksi hän saattaisi siis ihmeen hyvin hakkailla puita ja lämmitellä
tuomiokirkon kamiineja. Hän vain ei halunnut pettyä toistamiseen.
Sillä se olisi ollut liian katkeraa.
Tarjous oli houkutteleva. Hän ei voinut sitä kieltää. Päästä jälleen
tuomiokirkkoon, rakkaaksi käyneeseen temppeliin. Saada uudelleen
elää kaikki vanhat muistot ja tuntea pyhän ilmapiirin väräjävän
ympärillään. Kuulla joka sunnuntai urkujen sävelet ja antautua
niiden tuuditeltavaksi elämän harhasta pois, -- sinne, missä kaikki
maallinenkin nähdään uudessa valossa. Ah, hän kaipasi tuota kaikkea
niin sanomattomasti! Hän kurotti sitä kohden käsiään kuin sairas,
jolle näytetään parantavaa lääkettä. Hänen olentonsa oli sittenkin
niin rikkinäinen, yhtä kulunut kuin takki hänen yllään, Hän kaipasi
päästä takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan.
Tuomiokirkko oli hänelle henkisen viihtymyksen ehto. Nyt hän sen
käsitti selvemmin kuin koskaan ennen. Rikkinäisyydestään hän ei
tulisi koskaan pääsemään maailman rantoja kiertelemällä. Ei, hänen
katseensa tulisivat aina suuntautumaan sinne, missä vanhan temppelin
torni kohosi juhlallisena ja korkeana Jumalan taivasta kohti.
Ehkä oli sittenkin ollut onnellinen sattuma, että hän oli matkustanut
pääkaupungista tekemättä lopullista sitoumusta kapellimestari Svahnin
kanssa Kaupunginkellarin orkesterin ensiviulun soittajan paikasta.
Ehkä hän ei olisi tullutkaan onnelliseksi siinä toimessa. Hänen
sydämensä pohjalla olisi aina asustanut hiljainen kaipaus pyhyyteen.
Sitä tuskin olisi Kaupunginkellari voinut tarjota.
"Mutta surullisinta kaikesta on se, että siitä, johon koko
,sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme." Kuka oli
niin sanonut? Oh, hän muisti: kapellimestari Borell kerran, muutama
vuosi sitten. Eikö se ollut käynyt toteen? Kyllä tavallaan ...
kaksikin kertaa... Ja surullista se oli ollut. Mutta se oli tietysti
niin määrätty hänen kohdalleen. Nyt näytti kohtalo lientyneen:
tuomiokirkko tarjosi jonkinlaista korvausta katkerain pettymysten
jälkeen.
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin
asuisin jumalattomain majoissa."
Niin, se pyhän kirjan sana oli totta.
Janne Flykt kirjoitti vaimolleen. Hän oli silloin muutamassa pienessä
merenrantakaupungissa. Jos tuomiorovasti pysyisi sanassaan, oli hän
valmis ottamaan toimen vastaan.
Puolentoista viikon päästä saapui Johannan vastaus. Kirkonlämmittäjän
tointa oli hakenut kymmenkunta henkilöä, niiden joukossa
kuparisepänsälli Esaias Kamula. Kirkonisännöitsijä, mahtava ja
vaikutusvaltainen Höök kannatti kyllä Kamulaa, mutta tuomiorovasti
oli luvannut paikan entiselle apulaiselleen. Kirkkoneuvosto odotti
nyt hänen hakemuspapereitaan, saadakseen asian päätökseen.
Janne Flykt pani pienen omaisuutensa nyyttiin, otti viulunsa ja
matkusti.
Hänestä tuntui, että hänen tiensä lähti taas nousemaan.