VI

Mitä varten tuo palvelustyttö niin kummasti katsoi pihan yli

kulkiessaan?

Totta kai täällä soittaa sai...?

Sen katse ei merkinnyt poiskäskyä. Siinä oli jotakin muuta, kuin

sääliä ja osanottoa. Niin tietysti. Sen kanssa hän sai uudelleen

tehdä tuttavuutta. "Frau Mitleiden" -- rouva Sääli -- eikö se ollut

hyvin rouva Blomin näköinen, -- rouva Blomin, joka jouluaattona

jakeli puuroannoksia pihalleen 'kerääntyneille kerjäläisille. Ei, hän

ei tahtonut saada puuroannostaan sillä tavalla. Hän _ansaitsi_ sen

soitollaan.

Peipponen viserteli puutarhan puissa. Aurinko valoi lämpöään

huvilan pihaan. Täällä oli kaikki hauskan näköistä. Tuo viheriäksi

maalattu penkki verannalla sopi hyvin kukkia kasvavan ikkunan alle.

Ja samanvärinen parikeinu. Aivan kuin kahta vanhusta varten, jotka

olivat vetäytyneet tänne nuoruutensa aikoja muistelemaan.

Tuo palvelustyttö vain oli kovin kummallinen. Nyt se kulki taas pihan

yli kaivolle. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko tuo säälivä katse

tulkittava niin, ettei isäntäväki ollut kotona, jonka vuoksi "turhaan

vingutat viuluasi, äijä-riepu!"?

Olkoonpa miten hyvänsä. Joka tapauksessa oli huvilassa joku

kotonakin, sillä uudinten raosta tirkisteli joku parastaikaa pihalle,

tarkastellen häntä.

No niin, katsokoon vain! Entinen pastori Janne Flykt soittaa osan

Beethovenin sankarisinfoniasta!

Janne Flykt oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei huomannut, kuinka

vanha harmaapäinen herra tuli verannalle ja hymyili surunvoittoisesti.

-- Vai sinä se olet, poika parka. Tulehan nyt sisään. Janne Flykt

oli kuin pilvistä pudonnut. Soitto katkesi kirahtaen. Kuka puhutteli

häntä?

Vanha herra verannalla hymyili surunvoittoista hymyään.

-- Tulehan vain ... arastelematta.

No mutta! Ei, se ei voinut olla mahdollista! Taivas sentään! Näkikö

hän unta --?

Piispa!

Hän nosti hätääntyneenä lakkiaan. Hän oli soittanut piispan huvilassa

aavistamatta mitään!

Nyt selvisi palvelustytönkin kummastusta herättävä katse: hän oli

tuntenut hänet kaupungista.

-- Suokaa anteeksi, sopersi hän hämillään. -- Minä vakuutan, että

olin kerrassaan tietämätön talon asukkaista.

-- No älähän nyt huoli... Oli hauskaa, että tulit. Minä olen sinua

monesti muistanut, poika riepu.

Piispan ääni väreili lämpimänä. Oli kuin olisi Janne Flyktin

äkillinen ilmestyminen riisunut häneltä tuon hänelle niin ominaisen

jäykkyyden, joka sopi kyllä hyvin tuomiokapituliin. Täällä hän oli

kuin joku maalaisukko, luonnollinen ja vaatimaton.

Piispa johdatti Janne Flyktin sisään. Huone oli valoisa ja hauskasti

kalustettu. Tummanpunainen moketti verhosi sohvaa ja tuoleja.

Paperoimattomat seinät olivat täynnä tauluja. Ja tilava kirjahylly

peräseinällä, upeine kirjoineen, tervehti sisääntulijaa jo heti

ovessa. Paljaat seinät veiston jäleltä olivat solmineet hyvin

siedettävän välirauhan hienojen huonekalujen kanssa.

-- Täällä hän nyt on, Henriette, tämä meidän surunlapsemme, lausui

piispa viereiseen huoneeseen.

Piispatar, harmaassa yksinkertaisessa puvussa, astui sisään. Hänen

suuret, ruskeat silmänsä loistivat kosteina, mutta huulia valaisi

ystävällinen hymy.

-- Hyvää päivää! Tervetuloa! Sepä nyt oli harvinainen sattuma.

Janne Flykt kumarsi. Piispattaren ystävällinen käytös puhalsi

lopunkin levottomuuden tunteesta tiehensä.

-- Istu, istu, veli, ja pane tupakaksi. Minä muistelen, että sinä

poltat.

Piispa siirsi tupakkapöydän vähän lähemmäs. Janne Flykt sytytti

savukkeen.

-- Enhän minä tavallisesti, mutta voinhan näin harvinaisessa

tapauksessa ottaa.

Niin ... tässä he nyt istuivat piispa ja entinen pappi. Eikä

kummallakaan näyttänyt olevan mitään yhteyttä virkansa kanssa.

Piispa poltteli hiukan hajamielisenä. Hänen päänsä vavahteli. Näki,

että hän mietti, millä tavalla pääsisi soveliaasti keskustelun alkuun.

-- Jaa. Oli se nyt hauskaa, että tavattiin. Minä olen sinua muistanut

hyvin usein.

Viime tapaamisemme sattui niin kovan surullisissa olosuhteissa.

Tuo puhetapa "niin kovan" muistutti piispaa, sitä miestä, joka istui

tuomiokapitulin korkeaselkäisessä nojatuolissa kultainen risti

rinnalla ja johti istuntoa. Mutta täällä se ei häirinnyt. Päinvastoin

se teki omituisen surullisen vaikutuksen. Siinä oli jotakin

huokauksen tapaista, joka johtui viran painosta.

Janne Flykt ei vastannut. Mitäpä hänellä olisi ollut siihen

sanottavaa.

-- Niin ... katsos, meistä oli tuo istunto vaikein, mitä meillä

koskaan on ollut.

Janne Flykt ymmärsi sen hyvästi. Se oli ollut vaikea hänellekin.

-- Me saatoimme silloin varmaankin tuntua sinusta julmilta,

tyrannimaisilta, mutta ... katsos ... meidän yläpuolellamme oli

kirkko ja sitä oli meidän toteltava, niin vaikeata kuin se olikin.

Kun ei Janne Flykt nytkään vastannut, jatkoi piispa kohottautuen

tuolissaan:

-- Sillä ... katsos ... minä en ole sen jälkeen enää tuntenut

_pastori_ Janne Flyktiä, mutta Janne Flyktiä, _ihmistä,_ olen

ajatellut suurella myötätunnolla, vieläpä hänen uskonnollisia

mielipiteitäänkin.

Kumpiko nyt puhui, piispako vai ihminen? Sitä ei Janne Flykt saanut

selväksi itselleen.

Hän istui ja siirteli rauhattomana jalkojaan. Piispa huomasi sen ja

lausui:

-- Niin ... ne ovat surullisia muistoja ... meille molemmille.

Minä ymmärrän sen hyvin. Mutta sitä olen monta kertaa halunnut

sinulta tiedustaa, kuinka oikeastaan jouduit noihin mielipiteisiin.

Esimerkiksi Kristuksen kieltämiseen?

Nyt saattoi Janne Flyktkin ruveta puhumaan.

-- Minä en ole sitä koskaan kieltänyt, en silloin paremmin kuin

nytkään, vastasi hän hiljaa.

Piispa nousi seisomaan. Hän oli hämmästynyt. -- No, mutta kuinka...?

Ei! Toisen meistä täytyy nyt olla väärässä!

-- Niin ... mahdollisesti. Minä olen sen vain ymmärtänyt hiukan eri

tavalla kuin kirkko.

-- Jaa, jaa. Siinä se on. Tuossa juuri piilee sairaus. Minä muistan,

että sinä toit sen esille istunnossakin.

Piispa sytytti uuden savukkeen ja istui.

-- Niin ... muistaakseni. Mutta minulle luettiin silloin synniksi

myös se, etten ollut selvillä muistakaan kristinuskon dogmeista.

-- Niinkuin...?

-- Niinkuin esimerkiksi yliluonnollisesta syntymästä.

-- Niin ... kuinka selität sen?

-- Minun on vaikea sitä selittää. Minä en sitä yksinkertaisesti

_ymmärrä._ Se on minun järjelleni mahdoton ajatus. Minulla ei

ole siitä mitään vakaumusta. Voi olla mahdollista -- yhtä hyvin

päinvastoin. Minä olen agnostikko siihen kysymykseen nähden.

-- Tavallaan, tavallaan, puheli piispa. -- Ei minunkaan järkeni sitä

käsitä, mutta minä en ole kuitenkaan agnostikko siihen paremmin kuin

muihinkaan kirkonoppeihin nähden. Minä _uskon_ yksinkertaisesti,

koska Raamattu niin sanoo, ja kirkko niin opettaa.

-- Mutta eikö ihmisen pidä koettaa ymmärtää kaikkea?

-- Kyllä, mutta sittenkään emme kaikkea ymmärrä. On paljon asioita

järkemme yläpuolella eli -- niinkuin Shakespeare sanoo, että "taivaan

ja maan välillä on tuhannen asiaa, joista filosofialla ei ole

aavistustakaan."

-- Niin kyllä, mutta kun ei nyt kerran ymmärrä eikä voi uskoa, niin...

--... silloin on uskoton taikka kieltäjä, jatkoi piispa.

-- Mahdollisesti ... taikka on kysymykseen nähden epämääräisellä

kannalla. Janne Flykt katsoi piispaa vakavasti silmiin. -- Se

minusta juuri on kaikkein surullisinta, että kirkko vaatii valmiit

mielipiteet, ennen kuin voi hyväksyä jonkun palvelukseensa.

-- Ei. Kirkko vaatii uskoa.

-- Sokeaa uskoa.

-- Tavallaan ... nöyrää alistumista siihen, mitä se parituhatta

vuotta on pitänyt oikeana.

-- Silloin minusta ei ollut kirkon palvelukseen. Janne Flykt pudisti

surullisena päätään. -- Minä toivon sellaista aikaa, jolloin kirkon

helmaan mahtuu sellainenkin pappi, joka ei ole kaikesta vielä

selvillä, taikka ymmärtää asiat hiukan toisin kuin kirkko, mutta joka

siitä huolimatta pyytää rehellisesti täyttää virkansa.

Janne Flykt laski savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Hänen poskensa

hehkuivat.

-- Ikävä, ettei meillä vielä ole sellaista kirkkoa.

-- Niin, minä sanon samaa. Moni vilpitön sielu jää ulkopuolelle.

Piispatar tuli käskemään päivälliselle.

-- Lähdepäs, veli, haukkaamaan vähän. Sinulla on nälkä ... tietysti?

-- Eihän se ruoka pahaa tee.

Päivällispöytä oli upeasti katettu. Lampaanpaisti höyrysi suurella

paistinvadilla, ja perunat muhoilivat kutsuvina. Janne Flyktin nenää

hiveli suloisesti.

Piispan nuorin poika, ylioppilas, nousi tervehtimään.

-- Meillä on muu väki kaupungissa käymässä, sanoi piispatar. -- Tässä

ollaan vain kolmisin kotona.

Aterian kestäessä puhe kääntyi Janne Flyktin nykyiseen toimeen.

-- Eihän se helppoa ole, mutta ihminen tottuu kaikkeen. Aluksi tahtoi

selkä olla liian kankea lantteja noukkimaan, mutta se notkistuu

vähitellen.

Hän hymyili surullisesti.

-- Kuinka teidän rouvanne jaksaa?

-- Kiitos, kyllä hän voi hyvin.

-- Eikö toimeentulo ole sentään kovin vaikea?

Janne Flykt katsahti piispattareen. Merkillistä, kuinka kaikki

ihmiset voivat säälistä kysyä mitä tahansa. "Frau Mitleiden" hävitti

hienotunteisuuden.

-- Kiitos, eihän se luonnollisesti helppoa ole, mutta se menee

sittenkin. Elämä on rikas, vaikka ihminen on köyhä. Ja jos missään,

niin minun toimessani oppii tuntemaan elämän. Minä olen oikeastaan

hyvin tyytyväinen, niinhän mielelläni palvellut kotikaupungin

tuomiokirkossa, mutta en kelvannut. Hän sanoi sen iloisesti

naurahtaen.

-- Jaa, kyllä minusta seurakunta luvalla sanoen teki skandaalin,

ettei ottanut sinua urkuriksi.

Piispa möyhensi suuren perunan kuin merkiksi, että hänen arvostelunsa

oli peruuttamaton.

-- Minä nuhtelin Dalinia sen johdosta. Hän olisi voinut antaa

virkaäänensä sinulle.

Janne Flyktin täytyi ihmetellä. Piispa oli mielipiteiltään

ahdasmielinen, mutta käytännöllisessä suhtautumisessaan häneen

herttaisen vapaa. Hän oli valmis erottamaan hänet papinvirasta,

koska laki sitä _vaati_, mutta heti sen jälkeen valmis ottamaan

hänet lukkariksi, koska laki ei ollut sitä _vastaan_. Ja molemmista

katsantokannoista huolimatta hän tarjosi hänelle päivällisen, koska

hänen _sydämensä_ niin käski.

Hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa piispalle, että hän käytännössä

protesteerasi kirkkoaan vastaan: hänen ei olisi pitänyt antaa

päivällistäkään harhaoppiselle papille.

Mutta siinä seurasi piispa vaistomaisesti korkeampaa elämänkäsitystä,

jonka mukaan ei katsottu entisen papin mielipiteitä, vaan

yksinkertaisesti sitä tosiasiaa, että eräällä kiertävällä

soittoniekalla oli nälkä.

Minkä vuoksi ei kirkko voinut suhtautua johonkin pappiinsa samalla

tavalla, -- katsoa vain sitä, että hänellä oli nälkä, ts. että

hänellä oli _vilpitön halu_ palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen

suurta rakkauttaan?

Janne Flykt mietti ja söi. Tämä piispan päivällinen opetti hänelle

paljon. Se vahvisti sitä totuutta, ettei Jumalakaan pannut autuutta

riippumaan mielipiteistä, vaan yksinomaan siitä, oliko jollakin

_nälkä,_ ts. oliko jollakin rehellinen halu ottaa Vapahtaja vastaan.

Jumala ei kiinnittänyt niin suurta huomiota siihen, pitikö joku

Kristusta Jumalana taikka jumalallisena ihmisenä. Yksinomaan vain

siihen, tarvitsiko ihminen Jumalaa lähestyessään tätä Ihmisen Poikaa

vai ei.

-- Minä luulen, että jos peruuttaisit mielipiteesi, voisit saada

virkasi takaisin, lausui piispa.

Janne Flykt hämmästyi. Tarkoittiko piispa totta?

Tuomiokirkko välähti hänen mielessään kuin kirkkaan auringonpaisteen

valaisemana. Nurmikenttä sen ympärillä vihersi, ja kirkossa soivat

urut.

Mutta tuohon kuvaan kuului hänen Kristuksensa, tuo valoisa,

ihmisystävällinen Vapahtaja, joka katseli alttaritaulusta ja puhui:

"Te olette kalliisti ostetut, älkäät ihmisten orjat olko."

-- Mitä oikeastaan voisin peruuttaa? Ja jos muodon vuoksi

peruuttaisinkin, niin luulen, että julistaisin Kristuksen

ihmisyyttä edelleenkin. En voisi sille mitään, ja ... silloin minut

erotettaisiin toisen kerran.

Janne Flykt katseli piispatarta. Hän oli jälleen saanut kiinni tuon

entisen hymynsä, jolla hän vangitsi kaikki. Piispattaren mielestä hän

oli hieno kuluneesta takista huolimatta.

-- Niin tietysti. Suunnan täytyisi muuttua, veliseni, puheli piispa.

-- Mitä sinulla oikeastaan on vanhaa suuntaa vastaan?

-- Se on kuiva, kuollut kuin maantie, jossa ei kasva mitään.

-- Ohoh! Kylläpä sinä olet radikaali!

-- Ehkä, mutta sellaiselta se minusta tuntuu. Minun mielestäni vanhan

suunnan papit muistuttavat paimenta, joka ajaa lehmänsä maantielle.

Hakekoot sieltä! Siellä on helpompi paimentaa. Vieressä oleva

apilaniitty vetää lehmiä puoleensa, mutta paimen ei laske. Hän ei

viitsi avata veräjää.

-- Mutta jos se on toisen niitty?

-- Niin ... minä myönnän, että vertaukseni ontuu, mutta ajatelkaamme

että hänellä olisi lupa. Hän on laiska. Niityllä on ehkä hetteitä,

joihin lehmä voisi vajota. Hän ei viitsi vaivautua _sellaiseen_

silmälläpitoon. Maantiellä on helpompi.

-- Minun täytyy myöntää, etten oikein käsitä, mihin pyrit.

-- Yksinkertaisesti vain siihen, että papin on paljon helpompi

saarnata totuttuun tapaan kuin valmistaa joka kerraksi jotakin uutta,

erikoista, mielenkiintoista, josta kuulijakin pääsisi tositeolla

kiinni. Nyt tuntuu siltä kuin olisi kaivo ammennettu tyhjäksi. Aina

yhtä ja samaa! Syntiinlankeemus ... lunastus ... Golgata ... ja piste.

-- Mutta sinunkin kai täytyy myöntää, että ne ovat juuri niitä

ydinkohtia, kristinuskon kaikkein keskeisimpiä?

-- Kyllä, mutta eikö niistäkin voitaisi pusertaa uutta mehua uudella

tavalla? Vanha julistus menee yli päiden. Se ei tapaa sydämeen.

-- Jaa, jaa ... hm! Sinä olet ehkä oikeassakin, mutta eikö tuolla

tavoin jouduta kovin oudoille vesille?

-- Ehkä aluksi, mutta oudot vedetkin tulevat tutuiksi, kun niitä

jokin kerta purjehditaan.

-- Jaa ... no olkoon, mutta vissit rajat ovat sittenkin

säilytettävät: Kristuksen jumaluus, yliluonnollinen syntymä,

ylösnousemus, taivaaseen astuminen...

-- Miksi ei ... mutta eikö niihinkin voitaisi panna uutta sisältöä,

ainakin mitä Kristuksen jumaluuteen tulee? _Kristuksen jumalallinen

ihmisyys ..._ siinähän on pohjaton lähde, josta voitaisiin ammentaa.

Yliluonnollisesta syntymästä minä en osaa sanoa mitään. Mutta eikö

ylösnousemusta ja taivaaseen astumistakin voitaisi hiukan enemmän

_selittää,_ niin että niistä järki-ihminenkin jotakin saisi? Nyt

sanoo pappi vain, että niin on tapahtunut ... usko jos tahdot ...

mutta meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi noin vain uskoa

kaikkea, mitä pappi ... ja vielä Raamattukin ... sanoo.

Janne Flykt kohautti olkapäitään.

-- Katsopas, sanoi piispa, joka ajatuksiinsa vaipuneena ei ollut

kiinnittänyt huomiota Janne Flyktin puheeseen, -- sinä olet kuin

siipirikko lintu. Muutamat kristinopin totuudet sinä sulatat, toisia

et. Sinä lennät vain toisella, siivellä.

Janne Flykt laski ruokaliinan kokoon taitettuna pöydälle.

-- Niin, se on mahdollista, mutta siipirikko lintukin voi iloita

koko sydämestään saadessaan vain hypähdellä auringonvalossa kylpevän

joen rannalla. Se ei jaksa, eikä uskallakaan pimeihin metsiin. Se on

tyytyväinen kohtaloonsa. Ja minulle on Vapahtajan ihmisyys tuollainen

valoisa, vehmas joenranta, päilyvine suvantoineen. Siinä tahdon asua.

Ikävä vain, etten omalta osaltani saanut johdattaa ihmisiä tuohon

minulle niin rakkaaksi käyneeseen paikkaan. Siinä olisi ehkä joku

kovan onnen lapsi hetkeksi unohtanut surunsa.

Noustiin pöydästä. Janne Flykt kiitti nöyrästi. Hänelle tulisivat

nämä piispanpäivälllset jäämään sangen mieluisaan muistiin.

-- Onhan se vähän tavatonta, että piispa kutsuu kiertävän

viulunvinguttajan pöytäänsä.

Hän tunsi itsensä nyt ihmeen rohkeaksi. Vaikuttiko sen piispan

maalaisasu vai tunto siitä, että oli kerran syönyt hyvin.

-- Älähän nyt... Sinä annoit meille taidetta pienissä, mutta

miellyttävissä doosiksissa. Olethan toki yhden päivällisen ansainnut.

-- Niin, me kuuntelimme papan kanssa ikkunaverhon takana. Te soititte

erinomaisen hienosti.

Piispatar sai jälleen silmiinsä tuon kostean kiillon, joka vaikutti

niin lämmittävästi.

Janne Flykt kumarsi. Hänestä oli kiitos ystävällisyyden liioittelema.

Piispa johdatti hänet huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa, He

keskustelivat vilkkaasti ja tuttavallisesti.

Äkkiä virkkoi piispa:

-- Kuulehan, veli, jos et pidä pahana niin ... minulla on melkein

uusi takki, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Et haluaisi ehkä...?

Hän ei jatkanut, huomatessaan varjon Janne Flyktin Rasvoilla.

-- Niin ... suo anteeksi ... minä en tyrkytä, mutta jos ... olisit

halunnut ottaa, niin...

-- Piispa suo anteeksi, jos lausun ajatukseni julki. Tunnustan,

että olen mielipahakseni pakotettu ottamaan vastaan ystävällisen

tarjouksen. Tämähän on kyllä jo niin vaivainen. Janne Flykt katseli

takkiaan.

-- Jaa, jaa. Sinä olet aina laisesi ... vähän ylpeä ... vähän ylpeä

... mutta eihän se paha ole.

Piispa nouti takin. Se oli hienoa verkaa ja sopi Janne Flyktille kuin

tehty.

-- Annetaan vanhan takin olla päällä. Pannaan tämä kääryyn.

Janne Flykt oli liikutettu piispan hienotunteisuudesta. Tämä tahtoi

säästää hänet piispattaren ihastuneilta huudahduksilta.

Hän kiitti ja jätti hyvästit. Hänestä tuntui, että hänen piti nyt

lähteä. Muutoin saisi hän lopun iltaa haastella "Frau Mitleidenin"

kanssa.

Piispa rouvineen saatteli häntä portille.

-- Missä sinä olet sisällä? kysyi piispa.

-- Kauppias Ahosen pirtissä.

-- Voi, voi, sanoi piispatar ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

Janne Flykt nosti hattuaan ja lähti astumaan. Hänen mieltään velloi

kummallinen tunteiden sekoitus.

Merkillinen sattuma! Hän oli saanut soittaa entiselle piispalleen!

Jos hän olisi sen tiennyt! Mutta mistäpä hän sen tiesi. Hän oli

vain kuullut, että piispa oli myynyt entisen huvilansa Hämeessä ja

muuttanut Uudellemaalle. Mutta sitä hän ei kuolemakseenkaan ollut

aavistanut, että hän asuisi juuri täällä.

Hänen täytyi taas muuttaa paikkaa. Se oli kiusallisinta. Sillä

piispan palvelijatar ei malttaisi pitää suutansa kiinni. Jo

huomispäivänä olisi koko huvilayhteiskunnan tiedossa, että kuljeksiva

viulunsoittaja, joka soitti niin "erinomaisesti", oli -- viraltapantu

pappismies Janne Flykt.

"Frau Mitleiden" -- rouva Sääli. Tietysti!

Ja hän kun oli katkaissut kaikki välit tämän surullisesti hymyilevän,

hyvinvoivan rouvashenkilön kanssa...