IV

Kivijalkakahvilassa Erottajan kulmassa istui Janne Flykt ja

ryypiskeli kahvia.

Kumma, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut.

Hän katsoi kelloa. Jo puoli viisi, ja neljän aikana oli hänen ollut

puhe tulla. Silloin olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös hänen

liittymisestään Kaupunginkellarin orkesteriin.

Hän oli jo kohta kolmisen kuukautta kierrellyt pääkaupunkia. Ja

verraten hyvillä tuloksilla. Täällä osattiin antaa musiikille arvoa.

Sen hän oli kokenut. Hän oli muutamassa viikossa lyönyt laudalta

kaikki säkkipillin- ja posetiivinsoittajat. Kiertelevä viuluniekka

oli täälläkin vielä harvinaisuus. Kulkihan yksi ja toinen saksalainen

soittaja silloin tällöin kaupungissa, mutta se tapahtui verraten

harvoin. Ja tavallisesti he olivat hyvin keskinkertaisia kykyjä.

Paremmat soittajat hankkivat itsellensä vakinaisen paikan. Hän oli

siis saanut hallita alaansa aivan yksin, sillä italialaiset eivät

tehneet kiusaa, heidän vahvin puolensa kun oli posetiivi.

Omituiselta oli tuntunut tämä pääkaupungissa olo. Niin paljon

vanhoja muistoja joka askeleella! Hytkähdytti kummasti nähdä

vanhan professori Ekelundin tulevan yliopistosta täsmälleen kello

yhdentoista lyönnillä ja sytyttävän sikarinsa heti ulkoportaille

päästyään. Samannäköinen vanha ukko, laihoine, pitkulaisine

kasvoineen. Olisi tehnyt melkein mieli kysäistä, kävivätkö pojat

säännöllisesti katekisatsiooniharjoituksissa. Kerran hän oli jo ollut

hattua nostamaisillaan, kun professori oli odotellut ajuria hänen

siitä sivukulkiessaan viuluineen, mutta se olisi varmaankin johtanut

kiusalliseen tapaamiseen, jolloin hän olisi uudelleen saanut kuulla

tuon vanhan esityksen "luterilaisen modernismin vaaroista". Sillä

sellaista muistia ei ollut monella kuin professori Ekelundilla, joka

tunsi entiset oppilaansa vielä vuosien perästäkin. -- Hän oli siis

painanut päänsä alas ja marssinut ohitse.

Entä Aleksanterinkadun pää ja Katajanokalle johtava silta. Se oli

ollut hänelle "via dolorosa", tuskien tie. Hän muisti, kuinka

hän kahdeksan vuotta takaperin oli kulkenut tuota katua, ohi

Ritarihuoneen ja niin yli sillan, ohi rakenteilla olevan venäläisen

katedraalin Katajanokalle, yksinäiseen vinttikammariinsa. Siihen

katuun liittyi paljon muistoja, huolimatta siitä, että se tekikin

hieman kolkon vaikutuksen. Sen varrella oli nimittäin vanhanaikuinen,

yksikerroksinen kivirakennus, jossa oli vanhojen vaatteiden

kauppa keskellä ja nurkassa antikvariaatti. Ne sopivat hyvin

tuohon vanhanaikaiseen rakennukseen. Yliopistosta palatessaan hän

tavallisesti oli seisahtunut katselemaan molempien näyteikkunoita.

Antikvariaatin vanhat kirjat olivat herättäneet hänen mielenkiintoaan

yhtä suuressa määrässä kuin viereisessä ikkunassa riippunut

käytetty housupari tai melkein käyttämätön hännystakki. Varsinkin

viimeksimainittua katsellessa oli sielun silmien editse kulkenut

kuvasarja toisensa jälkeen.

...Kaunis toukokuinen päivä kesälämpimine aurinkoineen,

valoisakatseinen nuorukainen maisteriseppeleineen, valkopukuinen,

hymyilevä tyttö ja vanha köyhä äiti, joka juhlatilaisuutta varten

oli ottanut esiin vuosikausia säästämänsä mustan silkkihuivin...

Ja sitten: yksinkertainen, koruton hautajaissaatto, nuori tyttö

surupukuisena vanhan, murheen murtaman äidin rinnalla, pappi,

ja joitakin entisiä tovereita, jotka lauloivat "Tiet kaikki

yhtyy täällä", papin heitettyä kolme lapiollista multaa ja

lausuttua muutamia ylimalkaisia sanoja "nuoresta, toivorikkaasta,

nuorukaisesta, joka tähtäsi korkealle, mutta jonka tähti sammui

kirkkaimmin loistaessaan"... Ja sitten: tunkeileva juutalaismuija,

jonka tehtävänä kauppojen väliajoilla oli viikon aikana

kuolleiden osoitteiden muistiin merkitseminen, laulamassa vanhaa

variksensäveltään: "Finns de' gamla kläder ti' salu?" Ja sitten:

melkein käyttämätön hännystakki vanhojen vaatteiden myymälän

ikkunassa riippumassa, tökerösti leikattu hintalippu rinnassa,

juuri samalla kohtaa, mihin hermostuneet tyttösormet kerran

kiinnittivät uhkean punaisen ruusun, -- mykkänä arvoituksena kaikille

ohikulkijoille... Pitkä, surullinen elämäntarina, jota oli saattanut

ajatella ihan loppumattomiin, kunnes kellonlyönti Nikolainkirkon

tornista oli herättänyt hänet todellisuuteen.

Ja sitten: vinhaa vauhtia Katajanokalle, mielessä kaikki pienen

piispankaupungin muistot ja nuoren, kiharatukkaisen kauppiaantytön

kuva, joka herätti omituisen läikkyvän tunteen iloa ja kaipausta,

-- kunnes kuva kolkossa vinttikamarissa sai ruumiin ja sielun

viulunsävelissä. Sellaisina iltoina hän oli loihtinut ympärilleen

kauppiaan salin upeine joulukuusineen, pikku tyttösen pianon ääreen,

säikähtyneenä katselemaan mustaksi noettua kuningas Herodesta

... taikka luistinradan, missä varjoisan kuusen siimeksessä ujo

koulupoika sai auttaa ylös pitkäpalmikkoista koulutyttöä, katsoa

hänen pimeässäkin loistaviin silmiinsä ja kuulla nauravasta

tytönsuusta: "Kiitos, Janne!" ... taikka pienen piispankaupungin

aseman ylioppilaskokelaiden lähtiessä, jolloin soi laulu

synnyinseudulle, ja asemasillalla seisoi solakka impi liikutuksen

kyyneleet silmissä...

"Via dolorosa", tuskien tie. Sellainen oli hänelle ollut tuo katu

ja silta, missä jokainen kivi ja rakennuksen pääty muistutti

entistä onnellista aikaa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, jos hänen

papinkauhtanansa olisi riippunut myymälän ikkunassa tökerötekoinen

hintalippu rinnassa. Ehkäpä olisi joku haaveileva ylioppilas

runoillut siitä samanlaisen surullisen tarinan kuin hän itse

ennen hännystakista: viralta pantu pappi ... lahjakas ... täynnä

tulevaisuuden toiveita ... mutta liian moderni ... uudenaikainen,

saarnasi kirkon tyhjäksi kristushaaveillaan, jotka harmaiden mummojen

mielestä muistuttivat enemmän satukirjan kertomuksia kuin pyhän

Raamatun selvää totuutta... Tuomiokapitulin istunto juhlallisine

kynttilöineen ... sielua raateleva odotus ovensuutuolilla, ja vihdoin

kaksoisovien kautta kulkeva saattue kuin Isä-Jumalan luota palaava

lähetystö, kuolonvakavana, kädessä taivaassa kirjoitettu erotuomio,

mistä muste ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Ja sitten: tuskaa ja

epätoivoa ... alituista kamppailua köyhyyden kanssa ... soittotunteja

ja tuloksettomia lentoyrityksiä puoleen ja toiseen niinkuin

siipisatohanhella, jota metsästäjän koira ajaa. Kunnes viimein tuli

pelastus: vieraan kaupungin kiehuva pyörre, johon vainottu sukelsi,

hengityspaikkana joku "matkustajakoti" taikka kivijalkakahvilan

puolipimeä soppi. Ja Raamatun asemasta viulu ... tietysti ... taikka

posetiivi ... ja kauhtanan sijasta vähän liian ahdas, kulunut

takki... Niin -- se olisi ollut jokseenkin oikeaan osattu!

Janne Flykt hymyili katkerasti. Sellaiseksi oli elämä hänen

kohdalleen muodostunut. Mutta mitäpä siitä: siipisatohanhi sai luvan

uida ja sukeltaa, kun ei kerran päässyt lentämään.

Hän silmäsi kelloaan: viisi jo, eikä kapellimestari Svahnia kuulunut.

Mikäpäs muu kuin entinen kurssi eteen: pihalta toiselle, vanhaan,

tuttuun tapaan lantteja noukkimaan.

Oli kiusallista, että hän oli jo tuudittautunut noihin

orkesteriunelmiin. Mielessä oli jo väikkynyt parempi toimeentulo ja

valoisampi tulevaisuus.

Hän tilasi toisen kupin kahvia. Mihinkäpä tässä enää lähti, kun oli

jo iltakin käsissä.

Hän silmäsi hämärälle kadulle, jossa kaasuvalot syttyivät, yksi

toisensa jälkeen. Tuossa meni tutunnäköinen mies ohitse. Ketä se

muistutti? Nyt se pysähtyi lyhtytolpan juurelle ja rupesi juttelemaan

vastaantulijan kanssa. Mitä? Näkikö hän oikein? Eikö se ollut

tuomiorovasti? Ihan varmaan!...

Janne Flyktin valtasi äkkiä halu lähteä ulos ja mennä noiden

keskustelevien herrojen luo ... pyytämään viittäkymmentä penniä...

Sehän häneltä nyt ainakin oli mennyt Svahnia odotellessa. Ehkäpä

tuomiorovasti antaisi, entiselle apulaiselleen...

Hän naurahti ääneensä ja havahtui siitä, että kaksi viereisessä

pöydässä istua nuorta miestä katseli häntä virnistellen. Ne luulivat

häntä varmaankin mielipuoleksi.

Miehet katselivat häntä ja kuiskivat keskenään. Toinen naputti

sormella merkitsevästi otsaansa ja molemmat purskahtivat nauramaan.

Janne Flyktiä suututti. Mokomatkin kauppa-apulaiset luulivat kai

mielestään olevansa suuriakin herroja!

Hän heitti tuimia silmäyksiä viereiseen pöytään. Toinen nuorista

miehistä joutui hetkeksi hämilleen ja sytytti paperossin kuin

päästäkseen helpommin näyttelemään välinpitämättömän osaa. Toinen otti

sanomalehden ja syventyi siitä tutkimaan.

Merkillistä, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut! Ja hän oli niin

varmasti luvannut tulla.

Meni siis sekin mahdollisuus. Siitä olisi ehkä tullut jotakin.

Olisihan ollut toista soittaa vakinaisessa orkesterissa kuin

kierrellä ihmisten pihoja.

Kädetkin siinä kohmettuivat, ja kappaleet juoksivat paksuina kuin

kylmettynyt terva.

Mitähän Johanna puuhasi? Viime kirjeessä hän oli kertonut Kandelinin

kuolemasta. Vanhus oli sairastanut pitkän aikaa, kunnes lopuksi

oli tullut kuolema. Kansakoulunopettaja Kuitunen kuului olevan

virkaatoimittavana lukkari-urkurina. "Etkö sinä, Janne, voisi hakea

Kandelinin virkaa?" oli Johanna kysynyt kirjeessään. "Meri-Kustu

siitä ensiksi huomautti, mutta sen jälkeen on siitä puhunut yksi ja

toinen, viimeksi kapellimestari Borell."

Niin, kumma, ettei hän ollut ajatellut asiaa sen enempi. Todellakin!

Hän voisi ehkä päästä Kandelin-vainajan tilalle. Hän saisi silloin

taas olla yhdessä rakkaaksi käyneen tuomiokirkon kanssa. Elämä

alkaisi uudestaan, entinen ihana elämä.

Tuomiokirkko kupoolienkeleineen!

Hän vaipui muistoihinsa. Niin, niin. Eikö hänen kaipauksensa

sisimpänä esineenä ollut näiden vuosien aikana ollutkin tuo vanha,

harmaasta kivestä rakennettu temppeli pienen piispankaupungin

matalain taloryhmäin keskellä. Eikö hänen elämänsä poikavuosista

alkaen ollut juuri kasvanut vanhan tuomiokirkon varjossa. Siellä

hän oli istunut isoäidin kanssa niin kauan kuin muisti taaksepäin,

siellä auttanut Meri-Kustua tämän puuhissa. Se oli tavallaan ollut

hänen omaisuuttansa, tuo vanha temppeli, jonka salaisuudet ja muistot

hän yksin ymmärsi. Mitä Pietarin kirkko Roomassa oli hurskaalle

katolilaiselle, sitä oli hänelle kotikaupungin temppeli. Niin --

pikku poikana hän oli kuvitellutkin Pyhän Pietarin kirkkoa vanhan

tuomiokirkon kaltaiseksi, sillä erotuksella vain, että edellisessä

messusi paavi pappeineen. Ja kun hän sitten oli nähnyt Pietarin

kirkon kuvan kirkkohistoriasta, oli se tuntunut hänestä kokonaan

vieraalta. Hän oli tutkinut kuvaa hyvin epäluuloisesti ja oli yhä

edelleenkin ollut valmis vaikka vannomaan, että sen kupoolissa täytyi

löytyä samanlainen piiriä pyörivä enkeliparvi kuin tuomiokirkonkin.

Entä ylioppilasaikana? Hän oli käynyt kaikki pääkaupungin kirkot,

mutta yksikään niistä ei ollut vetänyt vertoja kotikaupungin

temppelille. Niissä ei saanut kiinni samanlaisesta tunnelmasta.

Häntä oli häirinnyt Nikolainkirkossa Agricolan patsas. Se oli niin

kuiva ja yksinkertainen ja muistutti melkein liian kovakouraisesti

uskonpuhdistuksesta. Oli tuntunut aivan siltä, kuin ei sillä olisi

ollut muuta sanottavaa kuin: "Näin on kaikki muuttunut. Ei mitään

paavia, ei mitään sielumessuja, ei mitään salaperäisiä vigilioita.

Vain suora, yksinkertainen luterilaisuus, yhtä yksinkertainen

kuin minun kauhtanani." -- Sitä ei kotikaupungin tuomiokirkko

olisi kärsinyt. Se olisi pitänyt tuollaisia puheita epähienoina,

sivistyksen puutteesta johtuvina. Sillä oli takanansa loistava

menneisyys eikä se olisi suvainnut nuoruudenmuistojansa halveksuen

kohdeltavan. Ainoastaan nuo kaksitoista apostolia Nikolainkirkon

katolla puhuivat toista kieltä: "Kirkko on vanha. Kunnioittakaa

sen vanhuutta! Älkää suhtautuko halveksuen sen entisiin aikoihin.

Me emme seiso yksinomaan täällä, joissa joku voisi luulla meitä

nokikolareiksi -- tässä kylmässä Pohjolan kaupungissa, missä

itämainen viitta on liian ohut pakkasta ja tuulta vastaan, -- vaan

me katselemme myös Reinin rantoja ja ikuisen kaupungin seitsemää

kukkulaa. Ja meistä tuntuu, että ihmiset siellä ymmärtävät meitä

yhtä paljon, ainakin kunnioittavat meitä enemmän kuin nämä jäykät

pohjoismaalaiset."

Niin, nuo apostolit olisivat varmaankin pitäneet hauskempana, jos ne

olisi siirretty pienen piispankaupungin tuomiokirkon katolle.

Ei, Johanna oli oikeassa: tuomiokirkko kaipasi häntä. Ehkäpä

hänen tehtävänsä oli tulla sulostuttamaan kylmästä värjöttävien

kupoolienkelien elämää. Varmaankin tuomiorovasti ja vanha Skarp

olivat ruoskineet niitä kelpo lailla niiden "hattaramaisuuden" vuoksi.

Janne Flykt havahtui. Huonosti puettu posetiivinsoittaja kompuroi

kahvilaan, Naapukkareuhka lepäsi toisella korvallisella, ja miehen

povesta kurkisteli viluinen apina.

Porra! Vanha tuttu!

Janne Flykt nousi ja yritti huutaa Porralle, kun samassa apina lensi

yhdellä hyppäyksellä hänen luokseen. Se oli tuntenut ystävänsä

Leskisen matamin "matkustajakodista".

-- Fidelio! _Caro, caro_... Onko sinulla kylmä, hui, hui!... Vai

tunsit sinä ... veitikka.

Porra oli kummissaan apinansa karkaamisesta. Hän laski posetiivin

tiskin viereen ja lähestyi hämillään vierasta, jota apina rajusti

hyväili.

-- No mite mine näkke! Se olema Flycht ... juh! Go' dad, go' dag!

puheli hän hyvillään ja tervehti iloisesti toveriaan.

-- Ja Fidelio! Tuntema, tuntema ... ai, ai! ... Fidelio! _Buona

sera!_ [Hyvää iltaa!]

Marakatti hyppäsi Janne Flyktin sylistä pöydälle, ojensi karvaisen

kätensä ja tervehti. Sitten se heitti isäntäänsä kysyvän katseen. Se

ei halunnut pitempiin temppuihin. Se oli löytänyt ystävän.

-- Fidelio olemas kohtelias... Aina muista' sano' hyvä iltta, puheli

Porra ja istahti pöydän ääreen.

Apina hyppäsi jälleen Janne Flyktin syliin ja hieroi päätänsä tämän

rintaa vasten.

-- Fidelio rakastama Flycht enempi ku' minu'.

-- Me olemme niin hyviä ystäviä, ai, ai! ... Kas niin, istupa nyt

kauniisti.

Kahvilayleisön huomio oli hetkeksi kiintynyt noihin kahteen mieheen.

Toinen oli ilmeisesti suomalainen puheesta päättäen.

Janne Flykt tilasi lisää kahvia.

-- Sinulla on kylmä, Porra?

-- Ja', ja'... _La Finlandia fredda, molto!_ [Suomi kylmä, hyvin!]

Porra pudisti päätään, puhallellen kohmettuneihin kouriinsa. --

Fidelio kärsimä paljon. Ei ole tottu'.

Apina katseli vuoroin isäntäänsä, vuoroin Janne Flyktiä. Näytti kuin

se olisi ymmärtänyt mistä puhe oli, sillä se ryömi Janne Flyktin

poveen ja katseli sieltä silmiään räpyttäen huoneessa istuvia ihmisiä.

Tarjoilijaneiti toi kahvin.

-- Oliko se kahdelle?

-- Kyllä ... kas tässä. Janne Flykt maksoi, iloinen Porran

tapaamisesta.

-- No missä Carboni ja Ferri ovat?

-- Aa ... Ferri teele... Carboni, mine ei tiedä ... _a settentrione

..._ pohjoinen.

Porra selitti vilkkaasti, kuinka hämmästyneitä he olivat olleet Janne

Flyktin äkillisestä katoamisesta.

-- Kuhlberg sano': "A, Flycht hakema hieno kortteri ... _l'albergo_

... hotelli. Ei pide signora Leskinen hyvä."

Janne Flykt nauroi. Kuhlberg se kyllä keksi!

-- Mihin hän on joutunut?

-- Jei ... ei läktemä pois... Sano': paljo tinata kastrulli ...

kaffebannu. Hyve palkka ... tule' rikas ... _ricco!_

Porra hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat. Hän ei tuntunut

oikein luottavan Kuhlbergin rikastumiseen.

Hän ei ollut tyytyväinen Helsinkiin. Ihmiset olivat kovin

vaativaisia. Heillä oli paljon parempaa musiikkia tarjolla kuin

köyhän italialaisen posetiivinsoitto.

-- Mine takto' Ferri pohjoinen ... _a settentrione_. Parempi

ihminen...

Hän pudisti surullisena päätään ja ryyppi kahvia.

Ovi kävi, ja pitkä, vaalea herrasmies astui kahvilaan. Hän pyyhki

silmälasejaan ja tirkisteli ympärilleen. Saatuaan lasit paikoilleen

suuntasi hän kulkunsa Janne Flyktin pöytään.

Se oli kapellimestari Svahn.

-- Anteeksi, herra Flykt, että olen antanut odottaa näin tavattoman

kauan. Oli ylimääräinen harjoitus muuatta juhlaa varten. Luulin jo

teidän menneen pois, mutta oli hyvä, että tapasin. Saatte ensiviulun

soittajan paikan.

Janne Flykt nousi tervehtimään. Porrakin oli noussut tuoliltaan ja

katseli hämillään outoa, pitkänhuiskeaa herraa. Signor Flychtillä oli

hienoja tuttavuuksia.

Fidelio oli kiivennyt Janne Flyktin olalle. Se ei näyttänyt yhtään

pitävän tuosta silmälasipäisestä herrasmiehestä. Se murisi ja irvisti

rumasti.

-- Kas, mikäs otus teillä siellä on? Onpas se äkäisen näköinen!

Janne Flykt selitti lyhyeen, että apina kuului Porralle, hänen

toverilleen.

Porra nosti kohteliaasti lakkikuluaan, ja kapellimestari Svahn

kumarsi kylmähkösti. Eipä ollut herra Flyktin tuttavapiiri kehuttavaa!

-- Tulette huomenna asuntooni kello yhdeksän, niin kirjoitamme

sopimuksen. Kapellimestari ilmoitti osoitteensa, tervehti ja lähti.

-- Istu, Porra, äläkä ole milläsikään. Se oli vain muuan tuttava,

joka tarjoaa minulle paikkaa orkesterissa.

Porran silmät repesivät suuriksi. Orkesterissa? Hän olikin aina

pitänyt signor Flychtiä suurena taiteilijana.

-- Aa! huudahti hän iloisesti. -- Flycht saama hyve paikka

_Congratulo!_ [Onnittelen.]

-- Kiitos, kiitos! Saa nyt nähdä, millaiseksi se muodostuu. Luulenpa

melkein, että tulen kaipaamaan tätä kulkurielämää!

-- Aa! ... Porra pudisti surullisena päätään. Hetken kuluttua hän

teki lähtöä. Mutta Fideliota ei ollutkaan helppo saada matkaan. Se

piteli kiinni Janne Flyktin rintapielistä ja tappeli vastaan. Porran

piti väkisten temmata se syliinsä ja pistää poveen.

-- Fidelio rakastama signor Flycht niin kovin! Ei tahto seurama vanha

isende.

Hänen piti painaa rimpuilevaa marakattia poveansa vastaan. Se äänteli

kiihkeästi ja halusi pois.

-- Hyvesti, hyvesti! _A rivederci!_ [Näkemiin!] Porra kompuroi

kadulle posetiiveineen.

Janne Flykt jäi vielä istumaan ja miettimään kapellimestari Svahnin

tarjousta.

Olihan se hyvä tarjous. Nyt alkaisi hänen elämänsä paremmin

vakiintua, kun oli vakituinen paikka. Hän voisi kutsua perheensä

Helsinkiin vaikka heti.

Viereisestä pöydästä olivat nuoret miehet poistuneet. Janne Flykt

otti heidän jättämänsä sanomalehden ja rupesi sitä tutkimaan.

Hänen huomionsa kiintyi melkein heti muutamaan kuulutukseen.

Siinä julistettiin N:n tuomiokirkkoseurakunnan lukkariurkurin virka

haettavaksi. Palkka oli kaksituhatta markkaa vuodessa. Sitä paitsi

ruumiinveisuusta eri maksu. Takaussumman suuruus viisituhatta.

Niin. Siinä oli jälleen tuo houkutteleva virka.

Hän laski lehden syrjään. Merkillistä, kuinka kotikaupunki veti

puoleensa. Ei hän sitä ennemmin ollut niin havainnutkaan.

Oliko se jälleen tuomiokirkko?

Epäilemättä.

Lukkari-urkurina hän pääsisi takaisin tuohon pyhään ilmapiiriin.

Käsitellä urkuja, olihan se sentään toista kuin soittaa ensiviulua

jossakin Kaupunginkellarin orkesterissa. Hänen sielunsa kaipasi

pyhiä säveleitä, virsien alkusoittoja, koraaleja ja hymnejä.

Varsinkin ensiksimainitut tarjosivat mielikuvitukselle runsaasti

liikkumistilaa. Ei tarvinnut olla nuotteihin sidottu, sai antaa

mielikuvituksensa lentää ja urkujen tulkita kaiken, mitä tunsi...

Tuomiokirkko! Se kutsui 'häntä taas voimakkaasti. Eikö herra

Svahnista ollut huokunutkin sellainen kapakkamusiikin tuoksu? Mitäpä

hän sellaisella. Vaikka olihan paikka hyvä ... sekin.

Hän otti viulunsa ja astui mietteissään kadulle.

V

Janne Flykt oli hakenut lukkari-urkurin virkaa Kandelinin jälkeen ja

saanut toisen ehdokassijan.

Pieni piispankaupunki oli ollut hämmästynyt: pappi lukkariksi! No

miksi ei, varsinkin kun otti huomioon, että pappi jne.

Janne Flyktin nimi kierteli jälleen kaikkien huulilla. Vaikkei

kukaan ollut juurin välittänyt mitään hänestä silloin, kun hän kulki

kiertelevänä soittajana ympäri maata, puhuivat nyt kaikki hänen

suuresta köyhyydestään. "Hyvä Jumala! Ajatelkaa, rouvalla ei ole

hametta, mitä päällensä panna ja pastori itse (kaikki kutsuivat häntä

taas 'pastoriksi') kulkee kuin halonhakkaaja!" puuttui vain kirves ja

saha. Entä poika, pikku Pentti! Niin ryysyinen ja _likainen,_ että...

Niin, niin köyhyys teki ihmisen huolimattomaksi. Kuka olisi uskonut,

että Roslundin Johanna, hienon, rikkaan Roslundin ainoa tytär...

Itse asiassa kulki Johanna siististi, vaikka yksinkertaisesti

puettuna, ja pikku Pentillä oli polvihousut ja kudottu merimiespaita.

Mutta se ei iestänyt kaupungin eteläpään eli Niittytullin asukkaita

puhumasta edellämainittuun tapaan.

Ja niinkuin ennen ristiretkien aikana huuto: "Jumala sen tahtoo!"

kajahti nyt Niittytullista Tervatulliin saakka halki pienen

piispankaupungin: "Janne Flykt lukkariksi!"

Alku näytti siis lupaavalta.

Ensimmäinen vaaliveisaaja, vaikka esiintyikin hännystakissa, ei

saanut yhtään kannatusta. Kaupunkilaiset, jotka muutoin olivat

niin tarkkoja ulkonaisesta esiintymisestä, että olivat aikoinaan

Meri-Kustullekin pääsyehdoksi kirkonlämmittäjän toimeen asettaneet

kauluksen ja simusetin, (joita tämä ei kuitenkaan ollut käyttänyt

kuin parina ensi kuukautena) eivät nyt vähääkään välittäneet

ensimmäisen vaaliveisaajan hienosta ulko-asusta. Vai sillä lailla!

Että oikein hännystakissa. Mikä hän luuli olevansa? Ehei, paremmin

hän olisi sopinut teatterilavalle kuin kirkkoon!

Innostusta ei siis voitu moittia, mikäli se kuohui Janne Flyktin

eduksi.

Mutta yhtä seikkaa eivät kaupunkilaiset olleet ottaneet lukuun:

kuparisepänsälli Esaias Kamulaa ja hänen harmaata kuulijakuntaansa.

Sillä he nostivat nyt päätään, kurottivat moniöisestä valvomisesta

kuihtuneita kasvojaan johtajaa kohti ja odottivat merkkiä.

Mitä sanoisi hän, jolle Jumala oli antanut profetian lahjan? Johtaja

tuijotti synkkänä kuulijoihinsa. Oli kuin olisi hän kuunnellut

Jumalan ääntä. Sitten kohotti hän tuuheita kulmakarvojaan ja iski

palavat silmänsä seurakuntaan.

-- Ei Antikristusta tuomiokirkkoon! lausui hän haudanomaisella

äänellään. -- Me olemme valitut vartioimaan, ettei kirkosta tehdä

Paapelin porttoa!

Ja se vaikutti. Kuin kulovalkea levisi se ympäri kaupunkia. Ja

jälleen kuului huuto kuin erotuomiota edeltäneenä aikana: "Ei

Antikristusta tuomiokirkkoon!"

Siunaa ja varjele! Antikristusta! Janne Flyktin kannattajat

ihan tuupertuivat. Se nyt oli hävyttömintä, mitä voitiin sanoa!

Moni, joka Janne Flyktin virastaerottamisen aikana oli yhtynyt

tuohon antikristus-huutoon, ei nyt muistanut sitä ollenkaan. Vai

Antikristus! Saisi hävetä Kamula joukkoineen!

Mutta Esaias Kamula ei ollut niitä miehiä, joka olisi hävennyt. Pois

se! Silloinkuin Jumalan asioilla kuljettiin, ei tuollainen vaatimus

saanut tulla kysymykseenkään.

Ja enemmistö Janne Flyktin kannattajista laski aseensa. Kuka viitsi

ruveta riehumaan yhden lukkarinvaalin vuoksi! He, Jumalan kiitos,

eivät olleet vielä joutuneet Kamulan asteelle!

Ainoastaan pieni joukko piti Janne Flyktistä edelleenkin kiinni. Sen

joukon etunenässä puuhasivat kapellimestari Henrik Borell ja neiti

Såltin.

Meri-Kustusta he saivat kiitollisen agitaattorin. Hän oli valmis

menemään vaikka tuleen Janne Flyktin vuoksi.

Ja Meri-Kustu meni: kulki ympäri kaupunkia ja jakoi valtakirjoja,

joihin oli painettu Janne Flyktin nimi.

"Oman kaupungin kasvatti", puheli hän taloissa. "Jopa nyt jotakin,

että me hänet hylkäisimme! Jonka me jokainen tunnemme pienestä

poikaressusta alkaen. Ja pappi, ajatelkaa, hyvät ystävät, _pappi_

vielä! Ei niitä joka kaupungin kirkkoon riitä pappeja lukkareiksi."

Mutta kuulijat pudistivat päätään. Heihin oli jo tarttunut

epäuskon siemen. Oman kaupungin kasvatti. Se ei tuntunut juuri

houkuttelevalta, varsinkin kun siihen liittyi kuva seinärahaa

lyövästä, paljasjalkaisesta Laidan pojasta. Ja mitä pappeuteen tuli,

niin siitä voitiin olla eri mieltä. _Entinen_ pappi. Meri-Kustu

ei tuntunut innoissaan muistavan, että Janne Flykt oli _erotettu_

virasta.

Kaikesta tästä menosta ei asianomainen paljoakaan kuullut. Hän oli

ryhtynyt jälleen soittotunteja antamaan vaalintulosta odotellessaan.

Hänen korviinsa ei siis tullut Meri-Kustun innokas lähetystoimi,

paremmin kuin uskovaisten vaimojen käynnit tuomiorovastin luona.

Tuli vaalipäivä.

Tuomiokirkossa lainehti väkeä tungokseen saakka. Syrjästä katsojaan

teki kirkko sen vaikutuksen, kuin olisi siellä käyty kauppaa kuten

Jerusalemin temppelissä muinoin.

Varsinkin sakaristossa oli liike suurin. Siellä istui postimestari

Lentz, jaellen valmiiksi allekirjoitettuja valtakirjoja, joihin

tarvitsi vain lisätä valtuutetun nimi, niin paperi oli valmis.

Ja halukkaita löytyi. Valtakirjoja täytettiin tulisella kiireellä ja

tyytyväisinä purjehtivat "valtuutetut" kirkkoon, missä tuomiorovasti

huuteli seurakuntalaisten nimiä ja merkitsi ääniä vaaliluetteloon.

-- Kenen hyväksi nämä valtakirjat ovat? kysyi Laukkasen Karoliina

tunkeutuen pöydän ääreen.

-- Kanttori Roosin, kolmannen vaaliveisaajan, vastasi Lentz ja otti

pinkasta esille valtakirjan.

-- Mikäs teidän nimenne on?

Laukkasen Karoliina hätääntyi. Eikös täällä Flyktin pastorin asiaa

ajettukaan? Ja hän kun oli tullut juuri sitä varten.

-- Mikäs teidän nimenne on? uudisti Lentz kysymyksensä.

-- Tuota ... eikös täällä olekaan niitä Flyktin pastorin papereita?

kysyi Karoliina hämillään.

-- Vai pastori Flyktiä te äänestätte. Vai niin! Lentzin ääni oli

terävä, ja se sai Karoliinan yhä enemmän hämilleen.

-- Vai pastori Flyktiä! jatkoi Lentz ja hänen silmänsä kiiluivat

aivan kuin olisi hän saanut Karoliinan kiinni leimatun postimerkin

käyttämisestä. -- Te haluaisitte harhaoppisen jälleen tähän

huoneeseen, joka on pyhitetty vanhurskaalle Jumalalle. Katsokaapa

noita entisiä Herran palvelijoita. Ne ovat kaikki olleet oikean opin

puolustajia.

Postimestari viittasi sakariston seinällä riippuviin entisten

tuomiorovastien kuviin, ja Laukkasen Karoliinan täytyi myöntää, että

ne olivat juhlallisia miehiä.

Mutta hänkään ei tahtonut antaa perään. Huonoilla jaloillaan hän oli

vaeltanut tänne kotoaan Laidalta Janne Flyktin vuoksi. Hän olisi

halunnut äänellään auttaa miesvainajansa entistä onkitoveria.

-- Tuleeko se oppikin kysymykseen lukkarinvirassa? sanoi hän, ja

hänen laihoille poskilleen kohosi heikko puna. -- Juoppohan tuo oli

Mantelin-vainajakin, joka oli ennen Kandelinia.

-- Vai te rupeatte hävyttömäksi! Menkää ulos! Ei täällä saa joka akka

suutansa soittaa!

Postimestari osoitti ulko-ovea, mutta Laukkasen Karoliina ei

seurannut viittausta. Hän meni kirkkoon ja sekaantui väkijoukkoon.

Pastori Skarp tuli sakaristoon. Hän oli ollut kirkossa kuuntelemassa

vaalin menoa ja näytti huolestuneelta, kovasti huolestuneelta.

-- Flyktin puolue on vahvasti edustettu. Minä vähän pelkään, miten

käy. Täältä on poissa melkein koko Niittytullin puoli, ja se tekee

asian arveluttavaksi.

-- Mutta Tervatulli on sitä mieslukuisempana. Se vetää aina vertoja

Laidalle.

-- Kyllä kai muuten, mutta sielläkin on Flyktillä kannattajia. Borell

on haalinut kokoon koko orkesterinsa.

Vanha Skarp nauroi. Hänestä oli sanaleikki onnistunut.

-- Tuomiorovastin täytyy antaa virka-äänensä.

Postimestari katsoi vakavasti Skarpiin.

-- On se nyt vähän ... hm ... vähän liian julkista. Luulen, että

Dalin pysyisi mieluummin syrjässä.

-- Valmistautukoon sitten kuulemaan Janne Flyktin veisuuta!

Pastori Skarp mietti. Hänestä oli asia sangen pulmallinen. Hän siveli

harvaa partaansa ja pudisteli päätään.

-- Siitä ei tule mitään ... ei kerrassaan mitään. Hän lähti kirkkoon,

ja postimestarikin, jonka pöydän ympäriltä liike oli loppunut,

seurasi häntä.

Siellä seisoi kapellimestari Borell neiti Såltinin kanssa aivan

vaalipöydän ääressä. Heidän ympärillään lainehti tiheä väkijoukko,

joka kuiski ja supatteli hiljaa. Leipuri Luukela seisoi etupenkin

korvassa keskustellen Blomin lesken kanssa.

Mitä? Olivatko hekin pastori Flyktin kannattajia?

Tuomiorovasti huuteli nimiä:

-- Numero viisitoista, Pekka Korhonen. Eikö ole? Numero viisitoista

Korhonen. Poissa. Vuokralainen Antti Liimatta ... Poissa. Ajuri Kalle

Kåhlman... Ei ole?

-- Täällä! huusi pieni, tukeva mies kurottaen päätään keskikäytävältä.

-- Ketä Kåhlman äänestää?

-- Ruusia! hihkaisi tukeva ajuri ja nyökkäsi nauraen naapureilleen.

Eteläpuoli kaupunkia oli harvalukuisesti edustettuna. Niittytullin

puoli oli aina osoittanutkin vierovansa kaupungin parasta.

Postimestari oli asunut siellä kaksi vuotta ja joutunut heti

ensimmäisenä päivänä riitaan talonomistajan kanssa, joka antoi

lehmänsä kuleksia pitkin nurmipeitteisiä katuja ja sotkea

jalkakäytävät pahanpäiväisiksi, siitä huolimatta, että maistraatti

oli sen sakonuhalla kieltänyt. "Minkäpä minä lehmilleni voin. Eivät

ne ole oppineet vielä lukemaan maistraatin asetuksia."

Semmoisia ne olivat, niittytullilaiset. Aivan kuin eri yhteiskuntaa.

Nyt siirryttiin Tervatullin puolelle.

-- Numero yksi, Höglund, Anna Stiina Höglund.

-- Roos, kanttori Roos.

Aha, jopa taisi muuttua! Vaalipöydän ympärillä syntyi tungosta.

Valtakirjoilla varustetut pyrkivät esille.

Ja nyt sai Roos ääniä ... aivan, aivan järjestään. Mutta nyt ... nyt

tuli kummat!

Luukela äänesti pastori Flyktiä! Ja hän lausui sen vielä niin

kirkkaasti.

-- Numero seitsemän, kauppiaanleski Therese Blom.

-- Flykt! huudahti rouva Blom punastuen korviaan myöten. -- Ei kuin

tuota Roos, kanttori Roos, korjasi hän hämillään.

Kuului naurua. Kapellimestari Borell hymyili pilkallisesti.

Tuomiorovastinkin vakavilla kasvoilla värehti hyväntuulisuus.

-- No kumpi se nyt on?

-- Roos, lausui rouva Blom ja kumarsi kuin anteeksipyytäen.

Vaalitoimitus jatkui. Janne Flyktkin rupesi saamaan runsaasti ääniä.

-- Minä luulen, että tämä seurakunta on jo kyllästynyt pastori

Flyktin ääneen, lausui muuan keski-ikäinen neiti toverilleen

postimestarin edessä.

Postimestari yhtyi siihen koko sydämestään. Pureva huomautus tuotti

hetkeksi huojennusta hänen kiusaantuneelle mielelleen. Kyllästynyt!

Niin todellakin! Sattuvasti sanottu! Ainakin hän ja hänen rouvansa

olivat perinpohjin kyllästyneet.

Janne Flykt sai ääniä toisen toisensa jälkeen. Ihme ja kumma, että

Tervatullissakin häntä nyt kannatettiin.

Mutta tulipa vastapainoakin. Tehtailija Karsten äänesti Roosia.

Ikävä kyllä: hänelläkään ei ollut kuin yksi ääni, eikä se siis

merkinnyt paljoa.

Laitalaiset olivat kuin yhteisestä sopimuksesta saapuneet oman nurkan

poikaa puolustamaan.

Postimestari Lentzin valtasi epätoivo. Jos tuota menoa jatkui, jäi

Roos auttamattomasti jälkeen.

Hän ei saattanut enää kuunnella, vaan palasi sakaristoon. Siellä oli

hiljaista ja rauhallista. Entisten tuomiorovastien kuvat katselivat

häntä totisina kehyksistään.

"Harhaoppinen." Niin hän oli sanonut ja oli sitä mieltä

edelleenkin. Mutta eikö hänkin ollut harhaoppinen näiden vakavien

kirkkoruhtinaiden edessä?

Tuossa oli tuomiorovasti Bång, lihava, tukeva mies, jonka sileäksi

ajellut kasvot uhkuivat tervettä ja sitkeää tarmoa. Pietisti

kiireestä kantapäähän.

Nuo kasvot eivät hyväksyneet hernhutilaisuutta. Sen näki jo leveästä

otsasta, johon oli kuin kirjoitettu kaikki Sinain vuoren käskyt.

"Hillitse lihaasi!" Eikö hän ollut kerran huudahtanut niin

saarnassaan, kun eräs nainen oli ruvennut ääneen valittamaan

Vapahtajan verikuolemaa katsellessaan.

Postimestari muisti sen. Siitä oli kulunut pian kolmekymmentä

vuotta. Mutta siitä alkaen hän oli pitänyt kirkon pappeja sokeina ja

heräämättöminä. Eivät ymmärtäneet evankeliumin ydintä.

Missä oli ero paavilaisuuden ja oikean evankelisen uskon välillä?

Sitä ei ainakaan voinut päättää noista toistensa vieressä olevista

kirkonmiehistä, joista kolme oli katoliselta ajalta. Vain puku oli

erilainen, mutta kasvonpiirteet ... niitä tummensi Mooseksen varjo.

Niin... Näiden miesten edessä hänkin oli harhaoppinen, kannattaessaan

hernhutismia. Ne olisivat jokikinen tuominneet sen vääränä,

epäraamatullisena.

Postimestari Lentziä hermostutti. Oli ollut joutavaa, että hän yhtään

oli antautunut koko lukkarinvaalihommaan.

Kirkosta kuului tuomiorovastin ääni. Hän puhui jotakin. Postimestari

kiiruhti sakariston ovelle. Aivan oikein: tuomiorovasti kehoitti

seurakuntalaisia siirtymään penkkeihin siksi aikaa, kuin hän notarion

kanssa laskisi äänet.

Seurakuntalaiset seurasivat kehoitusta. Tuli niin hiljaista, aivan

kuin jumalanpalveluksen edellä.

Äänten laskemista kesti runsaan tunnin. Seurakuntalaiset olivat

odottaneet kärsivällisesti. Vihdoin nousi tuomiorovasti.

-- Nyt päättyneessä tuomiokirkkoseurakunnan lukkari-urkurin vaalissa

ovat vaalissa olleet saaneet ääniä seuraavalla tavalla: Ensi sijalla

ollut kanttori-urkuri Aaron Koskenkorva kaksitoista ääntä; toisella

sijalla ollut entinen tuomiokirkkoseurakunnan virallinen apulainen,

virastaerotettu pappismies Janne Flykt tuhatsataseitsemän ääntä...

Kirkossa kuului kohahdus. Roosin kannattajat kalpenivat, ja

kapellimestari Borell hymyili tyytyväisenä. Mutta mielialat

vaihtuivat tuomiorovastin jatkaessa:

-- ... ja kolmannella sijalla ollut kanttori Bartholomeus Roos

tuhatsatayhdeksän ääntä.

Borellin muoto synkkeni. Ainoastaan kahden äänen erotus! Hänen olisi

tehnyt mieli kirota ääneen.

Ja nytkös syntyi hälinä! Roosin äänestäjät loistivat ihastuksesta.

Oli jo pelätty pahaa. Ainoastaan kahden äänen enemmistö, mutta

sittenkin enemmistö joka tapauksessa. Voitto oli heidän!

Kuului sellainen puheensorina, että tuomiorovastin julistama

valitusosoitus meni täydellisesti kuuroille korville. Ainoastaan kun

kapellimestari Borell pyysi puheenvuoroa, palasi hiljaisuus.

-- Minä pyydän pöytäkirjaani vastalauseeni sen innoittavan

vaaliagitatsioonin johdosta, jota pitkin aikaa on kaupungilla

harjoitettu ja vielä täällä kirkossakin vaalin kestäessä jatkettu

tavalla, joka on ennen kuulumatonta. Täällä on julkisesti tarjottu

valtakirjoja henkilöille, joista valtakirjain antajilla ei ole

ollut aavistustakaan. Se on synti ja häpeä, että kristillisessä

seurakunnassa, yksinpä sen kirkossa, moinen häpeällinen kaupittelu

saa vallan. Ilmoitan tyytymättömyyteni vaalin tulokseen.

Tuomiorovasti merkitsi pöytäkirjaan vastalauseen.

-- Jos kapellimestari Borell tahtoo väitteensä toteennäyttää ja

valitustaan jatkaa, on hänellä siihen tilaisuus säädetyn ajan

kuluessa.

Vaalitoimitus oli loppunut, ja seurakunta hajaantui.

Janne Flykt oli lähtenyt kävelemään. Meri-Kustu oli juoksuttanut

hänelle tuontuostakin sanoja vaalitoimituksen kulusta. Hän oli ollut

aivan varma lopullisesta tuloksesta: kanttori Roosilla ei ollut

toiveitakaan.

Hän oli iloinen, niin tavattoman iloinen. Hän ei tuntenut yhtään

kalossien puutetta, vaan asteli reippaasti katua rantaan päin, vaikka

katukäytävät olivat täynnä vastasatanutta lunta.

Pappilan nurkassa hän oli törmätä vastakkain tuomiorovastin kanssa,

joka palasi vaalitoimituksesta.

-- Kas setä! Hyvää iltaa! No sedältähän minä saankin varmat tiedot.

Tuomiorovastin oli vaikea olla. Hän katsahti arasti entiseen

apulaiseensa.

-- Mieleni on paha ... sillä huonosti sinun kävi.

-- Huonosti? Janne Flykt ei tahtonut uskoa korviaan. Hän oli ollut

niin varma.

-- Niin ... kanttori Roos tuli valituksi. Nähdessään tuon toivottoman

ilmeen Janne Flyktin kasvoilla rupesi tuomiorovastia kaduttamaan,

ettei ollut antanut virka-ääniään entiselle apulaiselleen. Mitäpä

hänen olisi tarvinnut välittää piispasta ja tuomiokapitulista

paremmin kuin seurakuntalaisten painostuksestakaan. Mutta kun me

olivat käyneet valittelemassa hänen luonaan ja puhumassa sielunsa

vaarasta, jos Kristuksen kieltäjä otettaisiin kirkon palvelukseen,

oli hän päättänyt pysyä puolueettomana. Olihan hän mielestään

seurakuntalaisille osoittanut, ettei hän ruvennut sortamaan ketään.

Puolueettomana ... ei kummallekaan puolelle ... se oli vakaantunut

hänen mielipiteekseen. Mutta nyt hän huomasi tehneensä väärin,

kovin väärin. Kanttori Roosilla oli leipä entuudestaan, mutta Janne

Flyktillä ei ollut enempää kuin taivaan linnulla.

Omatunto soimasi häntä. Hän, tuomiokapitulin varapuheenjohtaja ja

tähdistön jäsen, seisoi kuin syytetty entisen apulaisensa edessä.

-- Kuinka suurella enemmistöllä kanttori Roos tuli valituksi.

-- Ei se ollut iso ... ainoastaan kaksi ääntä ... kaksi ääntä vain...

-- Antoiko setä virkaäänensä?

Se oli kuin tuomarin viimeinen kysymys, joka ratkaisee syytetyn

kohtalon.

-- En ... tuota ... en. Minä olin puolueeton, jyrkästi puolueeton...

-- Niin, setä tekee tietysti niinkuin itse tahtoo. -- Mutta -- Janne

Flyktin ääni värisi liikutuksesta -- tässä tapauksessa olisivat sedän

äänet avanneet kolmelle köyhälle ihmiselle ... paratiisin.

Viimeinen sana lausuttiin sellaisella syvällä, väreilevällä

tunteella, että se repi tuomiorovastin sydäntä.

-- Niin, niin ... minä säälin sinua. Mutta -- hän tarttui kuin

hukkuva viimeiseen oljenkorteen -- onhan meillä vielä ... tuota...

Jumala sentään, joka ... hm ... niin, Jumala...

Oli hyvä, ettei Janne Flykt lisääntyvän pimeyden vuoksi nähnyt hänen

kasvojaan.

-- On kyllä! Sen minäkin uskon! No hyvästi sitten, setä!

Janne Flykt lähti astumaan katua eteenpäin. Tuomiorovastista

tuntui, kuin olisi Jumala lähtenyt hänen mukanaan, jättäen hänet,

tuomiokapitulin varapuheenjohtajan ja tähdistön jäsenen autioon

tyhjyyteen. Tuntui kuin olisi Jumalakin nyökäyttänyt päätään ja

katsonut häneen vakavan nuhtelevasti sekä lausunut: "No hyvästi

sitten, Joosua Dalin!"

Tänne Flyktin rinnassa katkeili katkeilemistaan. Silta, jota

myöten hän tähän saakka oli kulkenut köyhyyden ja epätoivon

autiolta saarelta uskon valoisalle mantereelle, meni poikki pala

palalta. Synkkä, musta virta, jossa harmajat jäämöhkäleet raskaina

uiskentelivat, törmäsivät sitä vastaan ja se huojui ja ... taittui.

Kratsh! kratsh! ... Niin se oli selvä! Sellaista painoa se ei

kestänyt. Ja hän, niin, hän juoksenteli kuin hullu pitkin saaren

rantoja huutaen venettä. Mutta kaikki veneet soutivat pois. Niillä

oli kiire päästä mantereelle ennen pimeän tuloa.

Tuomiokirkko -- suljettu paratiisi! "Et saa enää koskaan astua sinne

siinä tunnossa, että kuulut sen _asukkaisiin._ Armosta kuin köyhä

kerjäläinen saat hiipiä sen tukevien pilarien suojaan poimimaan

muruja ovensuusta, -- jos niitä sattuisi sinne lentämään. Sinä et

kuulu sinne! Sinä et kuulu sinne!"

Eikö tuomiokirkko ollut levittänyt syliään ja sanonut: "Tule!"?

Ja hän oli tullut -- kuin tuhlaajapoika isänsä luo.

_Mutta isä ei ottanut vastaan!_