Pienen syrjäkadun varrella, matalassa puurakennuksessa, jonka
laudoitus oli ikkunain alapuolelta pahasti pullistunut ulospäin, asui
portinpieleisessä huoneessa Johanna Flykt pienen poikansa kanssa.
Huone oli matala, seinäpaperit rikkinäiset ja katto mustunut, mutta
kuitenkin teki se kodikkaan vaikutuksen. Johanna oli saanut sen
hauskannäköiseksi, vaikka köyhyys oli painanutkin siihen leimansa.
Huonekalut olivat vaatimattomat: pari, kolme yksinkertaista
tuolia, vanha, huutokaupasta huudettu pöytä, pakkilaatikoista
kokoonpantu leposohva, jota värikkään ruudukaspäällisensä vuoksi
olisi luullut arvokkaammaksikin, jollei toisesta päästä olisi
näkynyt tavaramerkillä leimattu laatikon syrjä. Sen oli Janne Flykt
valmistanut vähää ennen matkalle lähtöään. -- Ainoana muistona
entisiltä ajoilta oli Johannan flyygeli. Se vei melkein puolet
huoneen pinta-alasta, mutta sen alla olikin pikku Pentillä hauska
leikkiä. Se teki vuoroin tavaramakasiinin, vuoroin veturitallin
virkaa. Sen tavaramakasiinina ollessa istui Pentti sen alla
leikkikalujensa takana, jotka hän oli kerännyt yhteen kasaan.
Ja sittenkös alkoi tavarain lajittelu! "Riisiryyniä yksi säkki,
B-merkkistä, mannaryyniä kaksi säkkiä, saippuaa kolme laatikkoa ja
köyttä viisi kimppua. Mutta missä se manilla nyt viipyy? Tämähän
on paljasta hamppua!" Ja hieman äkeissään kuin kauppias Blomin
makasiinimies, Paksu-Iisakki, heitti Pentti kerälle kierretyt
käärenuoranpätkät flyygelin takajalan juurelle.
Mutta kun soitto-koneen alusta muutettiin veturitalliksi, kävi
siellä kerrassaan toinen leikki! Äidin kaulauslauta jakoi sen
silloin kahteen osaan, ja vuoron perään lähti ja tuli vetureita.
"Satayksitoista ajaa sisään, pii-ii-i!" Pentti konttasi toiseen
pilttuuseen ja puhki siinä kuin ainakin höyryveturi, sihisten ja
suhisten. Hetkenkuluttua ajoi satayksitoista ulos. Se oli määrätty
postijunaa viemään. Mahtavasti puhkuen se kulki kääntöpöydälle.
Käännös suoritettiin -- säännöllisesti aina ovensuuta kohti,
koska sinnepäin oli enemmän tilaa,-- ja kimakasti kiljahtaen ajoi
satayksitoista asemalla odottavien vaunujen eteen. Muutaman hetken
päästä se palasi matkakaan hirveän raskaasti kolisten. Sitä olivat
kohdanneet monet vaikeudet, joista pahin oli ollut tavattoman ankara
lumimyrsky. Suuret kinokset törröttivät vieläkin sen keulalla.
Pentti oli ottanut hampaisiinsa sanomalehden puolikkaan. Se oli
olevinaan lunta.
-- Äiti, katsopas, tämä on lunta! huusi hän innostuneena ja konttasi
"talliin", takoen polvia lattiaan.
Johanna istui ompelukoneen ääressä ja neuloi. Lassilan Gideonin pojan
puvulla oli kiire, ja hän oli luvannut sen valmistaa täksi päiväksi.
Hän silmäsi hymähtäen: poikaa, joka seisoi nelin kontin pilttuussaan
ja heilutteli huultensa välissä sanomalehden kappaletta.
-- Täällä se sulaa, kun on lämmin, puheli Pentti itsekseen ja pudotti
sanomalehtikappaleen suustansa.
Johanna huokasi. Poika eli mielikuvitusmaailmassaan. Hän ei tuntenut
vielä kodin kovaa kohtaloa. Olihan se edes hauska. Vaikka isompana
hän sen luonnollisesti saisi sietää. Olihan nyt jo naapurin poika
kiusannut Penttiä pihalla "virkaheitoksi". Pentti oli tullut
hämillään sisään ja kysellyt, mitä se tarkoitti. Äidin oli ollut
sangen vaikeaa selittää, ettei se tarkoittanut mitään.
"Mutta Kalle nauroi!" oli poikanen vakuuttanut. "Niin ... Kalle kun
on sellainen iloinen poika."
Pentti saattoi välistä vajota mietteisiinsä. Oli kuin olisi hänen
mielikuvituksessaan häämöttänyt joku tuntematon, musta onnettomuus,
jota hän ei jaksanut käsittää.
"Äiti, miksi isä ei enää saarnaa?" oli Pentti kysynyt eräänä päivänä.
Siinä oli ollut uusi pulma. "Isällä on nyt muuta tekemistä." "Mutta
isähän on pappi!" Poika oli osoittanut seinällä riippuvaa valokuvaa,
joka kuvasi Jannea vastavihittynä pappina. "Niin, niin, mutta isällä
on nyt muuta tekemistä." Poika oli vaipunut mietteisiinsä. "Minusta
on paljon hauskempi saarnata kuin soittaa viulua", oli hän lausunut
vakavana.
Niin. Hauskempi kai se olisi Jannestakin, mutta kun täytyi...
Johannan kädet vaipuivat hetkeksi alas ja hän tuijotti alakuloisena
eteensä. Siellä vaelteli hänen rakas raukkansa ympäri kolkkoa
maailmaa, ainoana toverina isävainajan lahjoittama viulu. Hyvä
Jumala! Kyllä oli elämä sentään kummallista!
Hän ryhtyi jälleen neulomaan. Takissa oli vielä paljon työtä, ja
kello kävi jo kolmea. Lassilan Kustaava saattoi minä hetkenä hyvänsä
tulla pukua hakemaan.
Pentti oli kyllästynyt veturina-oloon. Hänellä oli toiset tuumat. Hän
halusi leikkiä pappia.
-- Äiti, isän liivit! Minä rupean papiksi taas.
Johannan piti kesken kiireensä hakea käsille Jannen kauhtanaliivit.
Ne olivat jääneet myymättä ja olivat yksin jälellä Jannen
papinpuvusta.
-- Tuossa on. Pidä kauniisti.
Mutta poika ei ollut vielä tyytyväinen. Hän halusi liperit myös.
Johannan täytyi hakea nekin.
-- Kas tässä! Tulehan nyt tänne, niin äiti sitoo kaulaan. -- Kas noin!
Pappi oli valmis, mutta vielä puuttui kirja. Johanna ojensi hänelle
almanakan pöydän syrjältä.
Ja nytkös kelpasi! Tuoli keskelle lattiaa ja pappi sille seisomaan.
Se oli sekä alttari että saarnatuoli.
-- Herra olkoon teidän kanssanne, messusi Pentti almanakka nurinpäin
kädessä.
Johannan täytyi nauraa. Poika oli niin vakavan näköinen kuin
pappi konsanaan. Mutta siitä ei "pastori" pitänyt. Hän keskeytti
toimituksen ja sanoi nuhtelevasti:
-- Ei saa nauraa kirkossa! Johanna hymyili.
-- No, ei, ei. Ei äiti naura.
-- Herra olkoon teidän kanssanne! Pentti pyörähti ympäri tuolilla ja
oli nyt saarnatuolissa.
-- Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on
luonut maan. Hän on luonut metsän eläimet ja kedon kukkaiset. Hän on
luonut meren kalaset, nuo pienet sirkkaset. Hän on luonut myöskin
ihmisen. Häntä kiittäkäämme! Amen.
Se oli Pentin saarna, jonka Janne oli hänelle opettanut. Sitä
saarnasi hän väsymättä monta monituista kertaa perätysten.
Ihmeellistä, kuinka Janne saattoikin olla niin iloinen, vaikka virka
oli mennyt. Leikki ja hassutteli Pentin kanssa kuin mies, jolle
juoksee säännöllinen palkka. Mutta se kai häntä yllä pitikin. Hän oli
kerta kaikkiaan sellainen ... ihmeellinen.
Johannan sydän lämpeni. Hän tunsi rakastavansa miestään paljon
enemmän kuin ennen. Janne oli niin suuri vastoinkäymisissä. Pyyhkäisi
ne menemään noin vain. "Älä huoli, Johanna! Vielä nousee päivä
meillekin!"
Jostakin toisesta olisi tällainen ehkä tuntunut
anteeksiantamattomalta huolettomuudelta. Mutta Johanna tiesi, mistä
se johtui. Se tuli Jannen rikkaasta, lämpöisestä sydämestä, jossa oli
niin paljon päivänpaistetta, ettei se synkimmänkään murheen aikana
kokonaan loppunut.
"Vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Minä säälin niitä, joilla ei
ole koskaan vastoinkäymisiä. Ne ovat köyhiä, säälittävän köyhiä! Ne
muistuttavat kauniiksi maalattuja laivoja, jotka palaavat tyhjinä
kotimaan satamaan. Vain vesi- taikka hiekkalastissa! Me purjehdimme
rikkinäisin purjein, mutta meillä on kallisarvoinen lasti: kaikki
eletyt vuodet muistoineen, kaikki vastoinkäymiset, suuret ja pienet.
Siellä ne ovat ... laivaruumassa suuren suojuspeitteen alla.
Tiedätkö, mikä se peite on?" Mistäpä hän sen olisi tiennyt. "Se on
toivo, Johanna, _toivo,_ aina päällimmäisenä!"
Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!
Parantumaton idealisti paikkahousuistaan huolimatta!
Ajatuksiinsa vaipuneena oli Johannalta jäänyt huomaamatta, että pikku
Pentin saarna oli äkkiä katkennut. Poika seisoi tuolilla ja silitteli
hämillään papinkaulustansa. Outo mies, jolla oli suuri nahkalaukku
kaulassa, katseli häntä hymyillen. Se oli posteljooni.
-- Hyvää päivää! Täällä olisi kirje.
Johanna hypähti ihastuneena ompelukoneen äärestä.
-- Se on Jannelta! Kiitos, kiitos! Ja se on kuitattava. Hän kuittasi
kirjeen vapisevin käsin. Hänen kalpeille poskilleen oli kohonnut
heleä puna.
-- Pappiko se tästä miehestä tulee? Posteljooni taputti Penttiä
päälaelle.
-- Niin ... saarnaa sinä vain, että pääset isän virkaan, jonka
ihmiset häneltä vääryydellä riistivät.
Posteljooni Kemppainen oli ollut Janne Flyktin kannattajia. Hän
oli entinen pataljoonan torvensoittaja ja nykyään palokunnantalon
vahtimestarina. Palokunnan vuosijuhlissa hän oli usein joutunut
tekemisiin pastori Flyktin kanssa, jolle hän musiikkimiehenä antoi
suuren arvon.
Johanna ojensi takaisin kuittauskirjan.
-- Ei taida Pentti rukasta koskaan pappia tulla. Milläpä isä nyt
häntä kouluttaa.
Mutta siitä ei Pentti pitänyt. Äiti puhui hänen mielestään ihan
typeriä. Hän silitteli yhä lipereitä rinnallaan Ja lausui hyvin
totisena:
-- Pappi minusta tulee. On paljon hauskempi saarnata kuin olla
Paksuna-Iisakkana.
Posteljooni nauroi sydämellisesti.
-- Onpa tietenkin! Ei se Paksu-Iisakka mitään papin rinnalla! Hahhah!
Se on sukkela poika.
Posteljooni Kemppainen lähti.
-- Hyvästi nyt, rouva! Hyvästi, pikku pastori!
Hän tarjosi kättä pojalle, mutta tämä työnsi sen luotaan.
-- Ei sitä saa saarnatuoliin tulla hyvästiä sanomaan.
-- Eipä vainkaan, hahhah! Poika on oikeassa.
Jäätyään yksin avasi Johanna kirjeen. Hänen hämmästyksensä oli suuri,
kun se sisälsi rahaa: kokonaista satakahdeksankymmentäviisi markkaa!
Hyvä Jumala! Sellainen apu ja niin soveliaaseen aikaan. Juuri kun
hänellä oli vuokran maksu ja puiden osto. Jumala siunatkoon Jannea ja
antakoon hänelle menestystä eteenkinpäin!
Hän oli niin iloinen, että teki mieli tanssia. Kyyneleet silmissä
syöksähti hän Pentin luo ja sulki pojan syliinsä.
-- Voi, pikku Pentti! Nyt meillä on hauskaa.
Hän painoi poikaa rajusti rintaansa vasten, mutta tämä oli jälleen
kirkonmenoissaan kiinni eikä pitänyt yhtään odottamattomasta
keskeytyksestä.
-- Äiti on tuhma! kivahti hän ja polkaisi pientä jalkaansa. -- Koko
seurakunta nauraa!
Johanna sieppasi potkivan pojan syliinsä ja nosti hänet korkealle
ilmaan.
-- Nyt saa seurakunta nauraakin! Meillä on niin hauskaa, niin hauskaa!
Pikku "pastori" unohti vakavat tehtävänsä ja katseli äitiään
hämillään. Mikä nyt tuli, kun äiti oli noin iloinen? Hän ei muistanut
pitkiin aikoihin nähneensä häntä tuollaisena.
-- Tuleeko isä kotiin? kysyi hän, kun Johanna oli laskenut hänet
lattialle.
-- Ei vielä, mutta kohta. -- Isä on lähettänyt meille rahaa!
Sen ymmärsi Penttikin. Hän oli tavallisesti saanut rahanpyyntöihinsä
surullisen vastauksen: "Ei äidillä nyt ole."
-- Nyt saa Penttikin viisi penniä! Ja Pentti menee seinärahalle
Kallen kanssa ja voittaa markan, koko markan, puheli hän ja tepasteli
toimessaan edestakaisin. Ovi kävi, ja ystävällinen vanhan miehen ääni
lausui:
-- Vai seinärahalle? Joko sinä olet niin pitkällä?
-- Voi, Meri-Kustu, päivää, päivää! Käykää istumaan! Tulittekin
oikeaan aikaan. Me olemme täällä Pentin kanssa niin iloisia, että
melkein lennämme.
Meri-Kustu pyyhki harmaata partaansa, ja hänen silmänsä säteilivät.
-- No mikäs ilo se nyt on, kun siivistä on suurin suru?
-- Janne on lähettänyt rahaa! Satakahdeksankymmentäviisi markkaa! Ja
kirjeen, kaksi arkkia pitkän kirjeen!
Johanna meni hellan luo ja asetti kahvipannun tulelle.
-- Nyt me pidämme pikku kekkerit, Meri-Kustu. Onhan meillä syytä, vai
mitä?
Meri-Kustu muhoili.
-- Kyllä näkee, ettei Roslundin patruunan tyttärestä ole kaikki
komeilemisen halu vielä loppunut.
-- Mitenkä niin?
-- No kun heti tuhlaamaan, rahoihin käsiksi päästyään.
-- Vai tuhlaamaan! Onpas tämäkin nyt tuhlausta! -- En ole kahteen
päivään raskinut kahvia keittää, kun on pitänyt puita säästää, mutta
nyt keitän.
Hän puuhaili onnellisena hellan ääressä.
Pentti istui Meri-Kustun polvella ja ratsasti "vanhaa ukkoa ja akkaa".
-- Kumppisi, kumppisi, kumppisi ... kas niin! Sillä tavalla ne vanhat
ukot ratsastavat. Ja vanhat akat: Hei Ptruu, hai ptruu, hei ptruu,
hai ptruu! Meri-Kustu heilutti säärtään edestakaisin, ja Pentti
kiljui riemusta.
-- Ja pikku tytöt ja pojat!
-- Kas näin: så nätt, o' tätt, så nätt, o' tätt! -- Polvi keinui
tasaisessa, joustavassa tahdissa. -- Ja pikku pojat, hop! hop! hop!
hop! Tahti muuttui terävämmäksi, ja poika keinui tukka liehuen.
-- Sisso, sillä lailla! Niin se menee. Jokainen vähän eri mallilla,
niinkuin sopiikin. Mutta kerropa nyt kummi-isälle, miten sinä olet
jaksanut.
Pentti hypisteli Meri-Kustun partaa.
-- Minä olen ollut pappina ja saarnannut, mutta äiti tuli
saarnatuoliin ja rupesi siinä hassuttelemaan.
-- Ohhoh, vai sillä lailla! No mitäs se äiti teki?
-- Otti syliin ja seurakunta nauroi.
-- Vai, vai, no ... hehheh ... vai nauroi seurakunta. Nauraahan se
semmoiselle. Kun tulee pappia hyväilemään keskellä saarnaa!
Meri-Kustu silitteli pojan päätä. Hän oli aina ollut epätietoinen,
kumpaanko tämä oikeastaan tuli, isäänkö vai äitiin. Mutta nyt hän sen
vasta ensi kerran huomasi: poika tuli ilmeisesti isäänsä. Tuollainen
omituinen, omassa maailmassaan elävä oli Jannekin poikasena ollut.
Meri-Kustu huokasi. Hän muisti niin hyvin sen ajan, jolloin Janne
oli auttanut häntä kirkonlämmityksessä. Siitä oli jo pitkä aika. Nyt
hän olisi paremminkin apua tarvinnut, sillä seitsemäskymmen oli jo
loppupuolessa.
-- Oli se sentään sekin ... hyvänen aika, puheli hän ja pudisteli
harmaata päätään, kun erottivat miehen ilman syytä ... ihan ilkoisen
ilman. Minä en ole voinut Skarpin pastorille leppyä sen jälkeen.
Sillä hänessä se suurin syy oli.
Johanna laitteli kahvikuppeja kuntoon.
-- Mitäpä niistä ... vanhoista, surullisista asioista, huokasi hän
hiljaa.
-- Niin vain, mutta minä en voi sille mitään, että sydäntäni vieläkin
kääntää, nähdessäni pastori Kallion hääräilevän Jannen virassa.
On se nyt tuurissa, mutta niin on minusta kuin pahanen priki
nelimastoisen fregatin rinnalla. -- Sydämellä se näkyy sentään olevan
tuomiorovastillakin. Kyselemään pakkaa, miten Janne nyt jaksaa.
Viime sunnuntainakin jumalanpalveluksen loputtua tiedusti, mitä hän
nyt puuhaa. "Soittelee maailmalla ja tienailee komeasti. Kyllä se
poika perheensä elättää virattakin, mutta ei taitaisi Skarpista olla
suutariksikaan, jos kappa naulaan ripustettaisiin."
-- Sanoitteko juuri niin?
-- Sanoin! Suututti vähän tuommoinen osaaottava kysely, joka on
paljasta poleerinkia alusta loppuun. -- Lättmatruuseja ne ovat kaikki
Jannen rinnalla, niin tuomiorovasti kuin Skarp ja Kalliokin.
-- Kyllä te olette...
-- Olen mitä olen ... mutta en minä ole turhaan kolmeakymmentä vuotta
saarnoja kuunnellut. Vanhaa laputusta kaikki tyynni. Ei mitään
uutta... Toista oli kun Janne saarnasi. Se oli kuin pasaatissa
purjehtimista, niin kirkasta ja selkeää, että tuli oikein hyvä olo.
Mutta nämä luovivat ja manöveeraavat ja tulevat kuitenkin ahteri
edellä satamaan.
Johannan täytyi nauraa. Meri-Kustu oli hupainen, kun pääsi puhumaan
merimieskieltä.
* * * * *
-- Kas nyt, Meri-Kustu, nyt me juomme kahvia! Johannalla oli kahvi
tarjottimella.
-- Juodaanpas vain. Jumala siunatkoon vain sitä poikaa ... siellä
maailmalla.
-- Kyllä kai Jumalan siunaus on sama ulkonaisista olosuhteista
huolimatta.
-- No niin täytyy uskoa, hohhoo!
Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe pikkukaupungin kuulumisiin.
-- Minä en ole joutunut missään pistäytymään, kun on ollut niin
paljon neulomista. -- Vai on Kandelin niin huonona. Taitaa olla
kuolinvuode jo hänelle.
-- Tiesi hänet, mutta kuukauteen ei häntä ole kirkossa näkynyt.
Opettaja Kuitunen on soittanut.
-- Minä en ole käynyt kirkossakaan pitkiin aikoihin. Kiusaa niin
ihmisten huomio, etten ole saanut lähdetyiksi.
-- Mitäs rouva siitä välittää. Katsokoot ja töllistelkööt! Sepähän
näkevät.
-- On se niin vaikeaa...
-- Mitä vielä! Jos rouva asettuu tuolle kannalle, niin elämä muuttuu
pian synkäksi.
-- Sitähän se Jannekin kirjoittaa, että käydä pitäisi.
-- No niin! Se on oikein. -- Janne ei kyllä välitä maailman
kohinoista.
Ystävykset keskustelivat ja kevensivät sydäntään. Johannasta oli aina
hauskaa, kun Meri-Kustu tuli käymään, Hän oli yksi niitä harvoja,
joka ei ollut heitä hylännyt. Monet entisistä tuttavista olivat
käyneet ventovieraiksi. Hädintuskin tervehtivät kadulla vastaan
tullessaan.
Meri-Kustu nousi.
-- Pitää lähteä. On paljon puunsahuuta. Pitäisi saada talveksi vähän
varastoon, ettei ottaisi niin lujille.
-- Joutuisipa tuo Pentti kummia auttamaan, niinkuin isä ennen
pikkupoikana.
-- Ei ole Pentistä vielä. Mutta parin kolmen vuoden päästä.
Pentti pullisti rintaansa ja oli oikein miehekäs.
-- Sitten minä kannan niin paljon puita, että tulee koko kirkko
täyteen!
-- Sillä lailla! Kyllä se silloin lämminnä pysyy. Joo, joo ...
kyllä me vielä Pentin kanssa... Kas niin ... no hyvästi nyt. Ole
nyt kilttinä, niin ratsastetaan taas ensi kerralla "vanhaa ukkoa ja
akkaa".
Meri-Kustu lähti.
-- Käykäähän nyt siellä minunkin kajuutassani, sanoi hän ovessa,
nyökäyttäen ystävällisesti päätään.
-- Kiitos, kiitos! Kyllä me, kun päästään pahimmista kiireistä.
Meri-Kustun lähdettyä otti Johanna Jannen kirjeen ja syventyi sitä
lukemaan. Hän ei malttanut olla varastamatta itselleen muutamaa
hetkeä vaikka töillä olikin kiire.
Janne kirjoitti niin rohkaisevasti:
"Minua on suosinut onni, niinkuin näet, ja se antaa minulle vahvan
uskon tulevaisuuteen. Maailmassa on sentään ystävällisiäkin
ihmisiä, jotka eivät työnnä pois luotaan kuljeksivaa soittajaakaan.
Niinkuin esim. pastorska Seger. Sellaisen henkilön muisto lämmittää
mieltä yksinäisinä iltoina, jolloin ainoana seurana on kolme
posetiivinsoittajaa punamekkoisine apinoineen ja maailman rantoja
kierrellyt, vähän viinaan menevä kuparisepänsälli. Mutta en minä
nuru. Carboni, Ferri ja Porra ovat kerrassaan kelpo tovereita, suuria
hyväsydämisiä lapsia, joiden viatonta ilonpitoa on hupainen katsella.
Ja marakatti, pikku Fidelio, on kerrassaan suloinen, viisaine,
vilkkaine silmineen. Sekin on joutunut niin kauas kotimaastaan,
omasta varsinaisesta elämästään, ja me kaksi kovan onnen lasta
ymmärrämme toisemme täydellisesti."
Kirjeensä lopussa ilmoitti Janne matkustavansa pian Helsinkiin. Hänen
entisyytensä ilmitulo kiusasi häntä ja hän oli varma, että muutaman
päivän perästä koko kaupunki sen tietäisi. Mutta hän ei halunnut
nähdä ihmisten sääliviä katseita paremmin kuin kuulla Leskisen
matamin ihmetteleviä huudahduksiakaan.
"Sääli on sentään yleensä niin halpahintaista tavaraa, että katsoisin
sen avulla ansaitsemani rahatkin varastetuiksi. Mitä soitollani saan,
sen otan ilolla vastaan, kiitollisella mielellä, mutta säälistä en.
Jollen olisi ollut niin vakuutettu pastorska Segerin vilpittömästä
ystävällisyydestä, olisin epäilemättä hylännyt hänen lahjansa, niin
tervetullut kuin se teille onkin, mutta näin hänen rehellisistä
kasvoistaan, että vaikka hän tunsikin sääliä kohtaloni johdosta, hän
ei tahtonut sitä minulle näyttää. Hienotunteisuudessaan hän pyysi
minua ottamaan lahjansa sinun ja pikku Pentin vuoksi. Se ilahdutti
minua suuresti, jonkavuoksi kiitollisena puristinkin hänen kättään."
"Mutta usein tunnen katkeruutta, kun minun täytyy Poimia maasta
ikkunoista viskattuja lantteja. Katkeruus kai johtuu entisten aikojen
muistoista. Minä saan kuitenkin niellä sen kiltisti alas, sillä siinä
on sentään lohdutuksena tieto, että nuo rahat eivät tule säälistä,
vaan maksuksi soitostani -- sillä säälivä ei tavallisesti anna vähää
-- ja silloinhan voin poimia ne ilolla siinä varmassa tietoisuudessa,
että soittoni on aina muutaman lantin arvoinen."
"Älä siis huolehdi, oma ystäväni! Minua ei maailma ole vielä päässyt
puremaan. Ja jos se joskus puraisisikin lupaan sen kestää kuin mies."
Johanna suuteli kirjettä. Hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Usein
hän oli miettinyt, kuinka Jannen hieno luonne mahtoi kärsiä noiden
kaikkien hänelle viskattujen lanttien vuoksi. Mutta nyt hän iloitsi,
että Janne osasikin tehdä jyrkän eron todellisen ansionsa ja säälin
perusteella saatujen rahojen välillä.
Hän ryhtyi jälleen työhönsä. Kuinka iloisesti ompelukone surrasikaan!
Sekin tuntui ottavan osaa haltijattarensa iloon. Se lauloi ja
riemuitsi. Ja Johannasta tuntui, kuin olisi suuri oksan sijakin sen
koivuisen pöydän pinnassa muhoillut ylen tyytyväisenä.
Puku valmistui parhaaksi Lassilan Kustaavan tuloon.
Hän oli iloinen ja toimekas, hyvästielävän koneenkäyttäjän vaimon
perikuva. Päällystakki oli rehellistä, mustaa tohvelia, ja
vastasilitetty hame tuoksui tuoreuttaan. Avonaiset, haalakat silmät
lensivät tutkien joka soppeen, ei arvostellen, vaan osaaottavasti
etsien, missä nurkassa köyhyys nyt kyyhöttäisi.
Kustaava tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka vaikeaa oli ollut
karkoittaa köyhyyden painajaista työmiehen ahtaasta asunnosta.
Vielä senkin jälkeen, kun Gideon oli ruvennut ansaitsemaan parempia
palkkoja, leijaili se näkymättömän pilven lailla huoneessa ja
kyyristyi johonkin nurkkaan sikin sokin viskattujen vaatteiden kanssa
kuin puolustamaan valtakuntaansa. Se ei säikähtänyt parantuneita
ruokiaan, vaan nautti lihapullien ja lettujen hajusta kuin ryysyinen
kerjäläinen. Vasta sitten, kun palvelustytön avulla pantiin
lattiaharja ja silitysrauta oikein heilumaan, se muutti tapojaan.
Se herrastui, heittäen kiusaamasta, ja lopuksi se kyllästyneenä
alituiseen siistimiseen ja lihapullien hajuun laputti tiehensä.
Kustaava oli tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin. Täällä asui
köyhyys, mutta Flyktin pastorska piti sen kutakuinkin hyvästi
puettuna. Leposohvan ruudukasta peitettä se vieroi, mutta vilkutti
peitteen reunan alta näkyvää tavaramerkkiä kuin ilkkuen: "Tämä on
Blomin pihalta, vanhasta pakkilaatikkokasasta!"
Ainoastaan tukeva flyygeli varjeli kodin rauhaa köyhyyden liian
nenäkkäiltä tunkeiluilta. Se oli kuin Leinosen Konstan uusi talo
Laidan mökkien keskellä. Sitä vastaan se rynnisti turhaan. Ja kun
Johanna joskus Kustaavan huviksi oli soittanut pienen kappaleen,
sai köyhyyskin samanlaisen lähdön kuin poikaviikarit neiti Hårdin
ryytimaasta.
-- Ja pastorskalla on puku jo valmiina. Sehän hauska! Pikku Kiite
saakin uuden puvun, sillä isä on luvannut ottaa hänet Luulajaan
"Vartijan" mukana ensi sunnuntaina.
Ja toimekas Kustaava rupesi juttelemaan Vartijasta. Tullilaiva tekisi
vain pienen huvimatkan. Pormestari, tullinhoitaja ja pakkahuoneen
inspehtori lähtisivät ensi sunnuntaina käymään Ruotsin puolella,
ja Vartijan kapteeni oli luvannut ottaa pikku Kiiten mukaan. Poika
oli niin toimessaan, ettei puhunutkaan muusta kuin Vartijasta ja
Luulajasta.
-- Sitä minä vain pelkään, etteivät vilustuttaisi poikaa, kun on
jo näin myöhäinen syksy ja ilma raakaa ja kylmää. Olen varoittanut
Gideonia, että pitää pojan konehuoneessa. Siellä on lämmin ja hyvä
olla.
Lassilan Kustaava oli hyvin tyytyinen elämäänsä.
-- Mikäs se nyt hätänä, kun Gideon pääsi Vartijaan. Kovin olikin
palkka pieni noissa pikkupaateissa. Pieni palkka ja pitkä päivä.
Onhan se nyt toista Vartijassa.
-- Onpa tietysti, myönteli Johanna, ja hänen sydäntään nipisti hieno
kateus Kustaavan hyvän toimeentulon vuoksi.
Mutta se ei saanut aikaa itämään. Hän häpesi, että oli saattanut
sellaista ajatellakaan.
Riiputtaen pukua sormissaan hän silmäili ystävällisenä Kustaavaa.
-- Nyt tämä on valmis.
Kustaava oli hyvin tyytyväinen pukuun. Hän kysyi tekopalkkaa.
-- Kyllähän siitä kuusi markkaa pitäisi saada. Johanna hymyili kuin
anteeksipyytäen.
-- Hyvänen aika! Sehän nyt ei ole paljoa. Hän kaivoi kukkarostaan
kymmenmarkkasen.
-- Pastorska on hyvä ja pitää sen kokonaan. Se on nyt kuusi markkaa
-- aivan pilamaksu.
Johanna empi.
-- En minä ota tätä. Miinusta kuusi markkaa on aivan kyllin.
-- No mutta hyvänen! ... Emme nyt rupea tässä riitelemään. Minä
tiedän, että te tarvitsette nyt kun pastorikin... Hän säpsähti
omituista ilmettä Johannan kasvoissa.
-- Se nyt ei riipu siitä...
-- Eipä vainkaan ... kyllähän minä... Mutta Gideonkin ansaitsee
nyt niin hyvin ... melkein parisataa kuussa ... että älkää nyt,
pastorska...
Johanna piti setelin, mutta tunsi mielensä masentuneeksi. Hän ymmärsi
niin hyvin Jannen. Säälistä annetulta rahoja oli vaikea vastaanottaa.
-- Kiitoksia vain! Minä pidän sen sitten. Lassilan Kustaava oli
vähän hämillään. Ne olivat niin omituisia nämä herrassukuiset. Muut
ompelijat ottivat loistavin silmin eivätkä tienneet, millä olisivat
kiitollisuuttaan osoittaneet.
Lassilan Kustaava lähti. Vastasilitetty hame kahisi komeasti. Ovessa
hän pysähtyi.
-- Hyvänen aika! Minä en muistanutkaan kysyä mitään pastorista.
Mitenkä hän nyt?...
-- Kiitoksia, kyllä hän hyvin jaksaa. Lähetti meille tänään rahaakin.
Johanna yritti sanoa summan, mutta hillitsi itsensä, muistaessaan
Lassilan Gideonin kuukausipalkan.
-- No sepä hauskaa! Gideon pyysi sanomaan hänelle terveisiä, kun
pastorska kirjoittaa. Hän on vieläkin suutuksissaan siitä pastorin
asiasta. Sanoi, että jos hänen vallassaan olisi, hän ajaisi kalkki
piispat ja Skarpit niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän silmäsi
sohvalla nukkuvaa poikaa ja lisäsi: -- Kummipoika nukkuu makeasti.
Hyvänen aika, pikku raukka!
Viimeinkin hän lähti, ja Johanna huokasi helpotuksesta. Niin
vilpitöntä kuin Lassilan Kustaavan käytös olikin, piinasi se häntä
toisinaan aivan tavattomasti. Hän ei voinut sille mitään. Kustaava
näytti säälinsä niin ujostelemattoman selvästi. Se häntä toisinaan
loukkasi. Mutta minkäpä Kustaavakaan sille voi. Oli päivän selvää,
että hän maailman silmissä oli hyvin säälittävä olento.
Päivä meni pilveen taas. Meri-Kustun käynti oli ollut
auringonpaistetta. Mutta nyt... Hämärä laskeutui hänen sieluunsa. --
Kyllä oli elämä sentään kovaa. Tuollaiset kuin Lassilan Kustaavakin
eivät siitä paljon tienneet.
Hän otti esille Jannen kirjeen ja rupesi sitä uudelleen lukemaan. Se
rauhoitti häntä. Pilvenraosta pilkisti jälleen päivänsäde. "Ja jos se
joskus puraisisikin, aion minä kestää sen kuin mies."
Janne, uskollinen, kestävä Janne!...
No niin. Se nyt oli heidän osansa kerran. He olivat määrätyt yhdessä
halkomaan elämän vastuksellista merta, rikkinäisin purjein, mutta
kallisarvoisella lastilla.
Oliko se lasti niin kallisarvoinen?
Ehkä?
Johannasta tuntui, että siinä usein oli kovin paljon karvasta ja
katkeraa ..