Muhkean kivimuurin ahtaalla pihalla soitti Janne Flykt hartaana,
antaumuksella, niinkuin soittaa ainoastaan tosi taiteilija. Hänen
suurten silmäinsä katse oli kääntynyt sisäänpäin tavalla, joka
muistutti mietteisiinsä vajonnutta tutkijaa. Itse asiassa Janne Flykt
tutkistelikin soittaessaan, tutkisteli omaa elämäänsä sellaisena kuin
hän sen näki takanaan ja edessäpäin. Sävelet kuljettivat häntä ympäri
sisäisen näkemyksen maailmassa. Ne auttoivat vaikeiden paikkojen yli,
sovittivat ristiriitoja, loivat aurinkoisen valon hänen elämänsä
autioon yksinäisyyteen. Ne saivat kukkia kasvamaan hiekka-aavikonkin,
johon kulkijan jalka upposi nilkkaa myöten, ja varjoisista lehdoista
ne loivat Eedenin puutarhoja, joissa rakkaat muistot viihtyivät.
Hän oli laihtunut. Nenä oli käynyt ohuemmaksi ja silmät vajonneet
syvempään. Hieno täysparta, joka leuan päässä jakautui somasti
kahtia, oli suuresti muuttanut hänen ulkomuotoaan. Mutta hänen
kasvonsa olivat papillisen vakavat. Ne antoivat ahtaalle täkille ja
vanhoille housuille melkein pyhäpuvun leiman. Ainoastaan kuluneet
puolikengät muistuttivat kiertelevää soittoniekkaa. Niiden kantoja
olivat liian monet epäystävälliset katukivet kuluttaneet.
Kiertävä saarnaaja, jonka saarnatuolin muodostivat talojen pihat.
Pappeudestaan ei Janne Flykt ollut luopunut, vaikka kappa ja kaulus
eivät enää palvelleetkaan sen ulkonaisina tunnusmerkkeinä. Omasta
mielestään hän oli edelleenkin pappi. Hän saarnasi viulullaan.
Ainoastaan kirkko vaihtui muutamia kymmeniä kertoja päivässä.
Laitakaupungin pienet, likaiset pihat olivat "kappeleita",
keskikaupungin asfalttipeitteiset taas "tuomiokirkkoja". Kuulijoista
riippui, kummatko muodostuivat hauskemmiksi, kappelitko vai
tuomiokirkot. Tavallisesti vallitsi hartaampi kirkkotunnelma
edellisissä. Niiden asukkaat olivat herkempiä, vastaanottavaisempia;
Heidän maailmankatsomuksensa oli usein valoisampi kuin kivimuurien
elämään kyllästyneiden ihmisten. Mutta oli poikkeuksiakin. Välistä
saattoi "tuomiokirkosta" muodostua kerrassaan suurenmoinen, jos talo
oli siisti ja ihmiset ymmärtäväisiä. Silloin oli kuulijoita melkein
joka ikkunassa, ja ystävällisten päännyökkäysten saattamina lenteli
rahoja hänen ympärilleen. Antajain hymyilevät kasvot sekoittivat
omituisesti sen kirvelevän tunteen, jonka rahojen poimiminen
kappaleen loputtua synnytti. Eihän hän voinut vaatia, että ihmiset
yläkerroksista olisivat vaivautuneet hänen luoksensa alas pihalle.
Hänen ohjelmistonsa oli läpeensä vakava. Tanssikappaleita hän ei
soittanut kuin pyynnöstä. Minkäpä vuoksi hän olisi niitä soittanut?
Hänen omassa elämässään oli surullisia muistoja liian runsaasti.
Hän ei saattanut teeskennellä turhanpäiväistä iloa. Hän tahtoi
päinvastoin opettaa kuulijansakin vakavasti ajattelemaan.
Senpä vuoksi hänen apostoleitaan olivatkin Händel, Bach ja Beethoven.
Tämän pyhän kolminaisuuden hän lähetti saarnamatkoille, ja se
täyttikin uskollisesti tehtävänsä.
Hän aloitti tavallisesti Händelin "Largolla". Se muodosti juhlallisen
alkusoiton, jonka aikana kuulijat saivat valmistautua varsinaiseen
jumalanpalvelukseen. Sen muodostivat Bachin sävellykset.
Janne Flykt soitteli sekaisin preluudeja ja fuugia, pisti väliin osan
jostakin kirkkokantaatista ja helähdytti ykskaks ilmoille kappaleen
itse pääsiäisjuhlaoratooriosta. Musiikintuntija saattoi kyllä
todeta, ettei viulu ollut paikallaan Bachin esittämisessä. Se olisi
vaatinut urkuja. Mutta soitossa oli sellainen sydämellinen tenho, se
suoritettiin sellaisella antaumuksella, että arvostelu unohtui. Ja
kun lopuksi kajahti ilmoille joku Beethovenin viulukonsertti, oli
"jumalanpalveluksen" yleisvaikutus kerrassaan suurenmoinen.
Janne Flykt soitti kappaleen loppuun. Se oli eräs Beethovenin
kauniimmista sonaateista. Hän silmäsi kolkannen kerroksen ikkunalla
istuvia koulutyttöjä, jotka ihastuksissaan taputtivat käsiään.
-- _Da capo, da capo!_ [Alusta!] huusivat he.
Janne Flykt soitti sonaatin loppuosan uudelleen. Tytöt kuuntelivat
henkeään pidätellen. Tämä ei ollut mikään tavallinen kulkurisoittaja,
vaan taiteilija Jumalan armosta.
Uudet, äskeistä innokkaammat kättentaputukset kajahtivat pihassa
Janne Flyktin lopetettua.
Keski-ikäinen, ystävällisennäköinen rouva oli ilmestynyt ikkunaan
soiton kestäessä. Tytöt supattivat hänelle jotakin innoissaan. He
näyttivät pyytelevän häneltä jotakin hartaasti ja innokkaasti.
Janne Flykt tunsi asemansa noloksi: tytöt pyytelivät äidiltään rahaa,
mutta tämä ei tahtonut antaa.
Hän rupesi soittamaan "Caro mio ben'iä". Se oli tavallisesti
koulutyttöjen lempilaulu. Hän soitti, pitäen silmällä ikkunalla
istuvia tyttöjä. Väittely oli loppunut, ja ystävällinen rouva
nyökäytti päätään.
-- Äiti pyytää teitä tulemaan sisään, huudettiin ikkunasta ruotsiksi.
Janne Flykt hämmästyi. Mitä nyt? Sisään? Mitä niillä nyt olisi?
Hän nosti kohteliaasti hattuaan ja lähti kiipeämään. Sydän jyskytti
kovasti. Tavallisesti hän oli saanut häiritsemättä poistua, saatuaan
jonkin roposen. Mutta nyt? -- Hän ei kuitenkaan saanut halveksia
ystävällistä kutsua.
Rouva seisoi ovella, tyttöset takanaan. Hän nyökäytti ystävällisesti
päätään ja lausui ruotsiksi:
-- Tyttäreni ovat niin ihastuneet teidän soittoonne, että halusivat
kutsua teidät juomaan kupin kahvia.
Janne Flykt tapaili sanoja, mutta ei saanut esiin muuta kuin
epäselvää mutinaa. Hän oli aivan ymmällä. Tällaista ystävällisyyttä
ei hänelle ollut osoittanut vielä kukaan.
Rouva piti ovea avoinna, ja Janne Flykt astui eteiseen.
-- Puhutteko ruotsia?
Rouva tarkkasi tutkivasti hänen kasvojaan.
-- Kyllä.
-- Sepä hauskaa. Tyttäreni arvelivat teidän osaavan vain saksaa.
Janne Flykt hymyili. Häntä pidettiin tavallisesti ulkomaalaisena.
Niiden joukostahan löytyivät useimmat hänen ammattiveljensä.
Ystävällinen rouva johdatti hänet mukavasti sisustettuun ruokasaliin.
Tyttäret seurasivat uteliaina perässä.
-- Teillä onkin kylmä. Kätenne ovat aivan siniset. Rouva pyysi häntä
istumaan, ja Janne Flykt istahti ovensuuhun.
Peräseinällä oli kaksi suurennettua valokuvaa: talon rouva nuorempana
ja hienopiirteinen pappi, jolla oli tuuhea tukka ja avonainen, vakava
katse. Kuva näytti Janne Flyktistä tutulta, mutta hän ei muistanut,
missä oli ennen miehen nähnyt.
Hän päätti tunnustella maaperää. Ilmitulemisen pelko kiusasi häntä
alinomaa.
-- Saanko luvan kysyä, onko tuo rouvan mies?
-- Kyllä. Se on minun miesvainajani. Hän oli pappina Helsingissä,
mutta on nyt jo ollut kuolleena kolme vuotta.
Janne Flyktille valkeni. Hänhän oli nähnyt nuo kasvot monta kertaa
Vanhan kirkon saarnatuolissa.
-- Minä tunnenkin, -- pääsi häneltä tahtomattaan -- pastori Seger.
Rouva, joka parhaillaan järjesteli kahvitarjotinta, oli pudottaa
kerma-astian lattialle.
-- Mitä? huudahti hän hämmästyneenä. -- Te tunnette miesvainajani?
Janne Flykt oli karahtanut tulipunaiseksi. Hän oli ollut peräti
varomaton. Rouva laski kerma-astian pöydälle ja katseli häntä
omituisen tutkivasti.
-- Oletteko te suomalainen? Janne Flykt myönsi.
-- Missä olette miesvainajaani tutustunut? Janne Flykt huomasi
perääntymisen myöhäiseksi.
-- Olen kuullut hänen saarnaavan Helsingin Vanhassa kirkossa.
-- Niin oikein ... luonnollisesti.
Rouva Seger rauhoittui. Hän oli ollut kovin hämmästynyt.
-- Helsingissähän me asuimme monta vuotta ... siihen saakka kunnes
mieheni kuoli. Silloin muutimme tänne.
Hän pyysi Janne Flyktiä ottamaan kahvia. Tämä nousi. Hän tunsi
kätensä vapisevan. Hän pelkäsi vain, että rouva Seger kysyisi hänen
nimeään.
-- Vanhin tyttäreni soittaa viulua. Hän on innokas
musiikinharrastaja. Hän piti teidän soittoanne aivan erinomaisena.
Tyttö, arviolta noin neljäntoistavuotias, hymyili hiukan ujona. Hän
oli isänsä näköinen. Ainoastaan somat hymykuopat poskissa olivat
äidin perintöä.
-- Ehkä tyttäreni saa katsoa teidän viuluanne? -- Anteeksi, minä en
kysynyt teidän nimeänne.
Janne Flykt istui kuin tulisilla hiilillä. Hän katui, että oli
ottanut vastaan rouva Segerin ystävällisen kutsun.
-- Flykt.
Se tuli hiljaa, kuin arastellen.
-- Flykt? Minusta tuntuu nimi tutulta. Muistelen lukeneeni jonkin
asian yhteydessä. Niin -- hän levitti auki silmänsä -- sehän oli eräs
senniminen pappi, joka erotettiin virasta.
Janne Flykt olisi halunnut mennä. Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhin
tytär näppäili hänen viuluaan ja näytti syventyneen siihen kokonaan.
-- Äiti! Tämä on cremonalainen! Minä tunnen sen. Opettajalla on
samanlainen.
-- Niin, Janne Flykt, pastori Janne Flykt, jatkoi rouva Seger
kuulematta tyttärensä sanoja. -- Hän oli pappina jossakin siellä
pohjoisessa, mutta menetti virkansa ... raukka. -- Ehkä herra Flykt
tuntee hänet?
-- Kyllä. Me olemme kotoisin samasta kaupungista.
-- No sitten! -- Anteeksi, minä olen ehkä kovin tunkeilevainen, mutta
te olette ehkä samaa sukua, kun on sama nimi?
-- Kyllä.
-- No sitten te tiedätte selittää syyn hänen eroonsa. Se herätti niin
suurta huomiota meidän pienissä oloissamme.
Janne Flyktillä oli paha olo. Häntä ei tuomiokapitulin tutkintokaan
ollut näin piinannut.
-- Ne sanovat hänen kieltäneen Kristuksen jumaluuden, vastasi hän
niin rauhallisesti kuin saattoi.
-- Sanovat ... niin. Mutta kieltääkö hän sen sitten?
-- Mikäli minä häntä tunnen, niin ei. Hän ymmärtää sen vain hiukan
toisin kuin kirkko.
Rouva Segerillä oli toinen kuppi tarjottimella.
-- Herra Flykt on hyvä! -- Niin, pastori raukka! Maailma on niin
täynnä väärinkäsityksiä... Millä hän nyt tulee toimeen?
Janne Flykt olisi toivonut, että tyttö olisi luovuttanut hänelle
viulun, jotta hän olisi päässyt menemään.
-- Niin ... en tiedä oikein... Minä luulen, että hän ... soittelee
viulua...
Rouva Segeriltä jäi kahvinjuonti kesken. Tytär näppäili viulua
hiljaa, ja sisaret olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.
-- Soittelee viulua --? No mutta ... hyvä Jumala ... suokaa anteeksi,
herra Flykt ... minusta tuntuu...
Rouva Seger oli aivan hätääntynyt. Hän katseli Janne Flyktiä silmät
mielenliikutuksesta kosteina.
--... minusta tuntuu, että ... te olette pastori Flykt? Suuret
hikikarpalot kihoilivat Janne Flyktin otsalla.
-- Ky-kyllä...
-- Hyvä Jumala! Ann-Sofi, pane viulu pois! ... Hyvä Jumala! Älkää nyt
pitäkö pahana, pastori! Se tuli vain yht'äkkiä mieleeni.
Rouva Seger pyyhki silmiään. Tyttäret katselivat säikähtyneinä
vuoroin äitiään, vuoroin tuolilla ovensuussa istuvaa soittajaa.
Janne Flykt sai kertoa surullisen elämäntarinansa. Se oli pian
kerrottu, mutta siitä huolimatta virtasivat rouva Segerin silmistä
vuolaat vedet.
-- Kyllä on ihmiselämä kirjava, puheli hän pyyhkien silmiään. -- Sitä
ei uskoisi näin tavallisissa oloissa elävä. Hyvä Jumala!
Hänet vakasi äidillinen hellyys kova-osaista soittoniekkaa kohtaan.
Pääkaupungissa asuessaan hän oli ollut tunnettu kaikkien köyhien
ystävänä.
Janne Flykt nousi lähteäkseen. Vanhin tytär ojensi hänelle hämillään
viulun. Hän tunsi ujoutta, melkein pelkoa tuota huonostipuettua
vierasta kohtaan, jolla oli ollut sama virka kuin isälläkin. Hän
niiasi kunnioittavan arasti.
-- Nytkö te jo lähdette? Tuota ... minä olisin niin mielelläni
pidättänyt päivälliselle. Minä, uskon, että Jumala johti teidät
minun tielleni... Mutta minä ymmärrän, teillä on kiire. -- Hän etsi
jotakin piirongin laatikosta. -- Jos ette pidä pahana, niin ... minä
niin mielelläni ... niin sydämestäni ... teidän vaimonne ja pikku
poikanne vuoksi! Älkää kiittäkö ... älkää ... minä pyydän! ... Te
vain lisäätte mielipahaani...
-- -- -- Seuraavana hetkenä seisoi Janne Flykt eteisessä. Hän avasi
kouransa: sadan markan seteli!
Hänen päätänsä pyörrytti. Ensimmäinen selvä ajatus, joka nousi
tajuntaan, sanoi, että hänen oli vietävä raha takaisin. Hänellä ei
ollut oikeutta ottaa sitä köyhältä papinleskeltä. -- Mutta se oli
annettu lämpimästä sydämestä, pyytämällä pyydetty vastaanottamaan ...
Johannan vuoksi... Niin, hänen vuoksensa ... Johannan vuoksi, joka
valvoi ja neuloi kotona ja rukoili hänen puolestaan.
Janne Flykt hoippui portaita alas siunaten ystävällistä antajaa.
Kadulle tultuaan hän pysähtyi. Kohtaus oli ollut niin merkillinen,
että hänen piti saada aikaa tointuakseen.
Hän käveli puistoon ja istahti penkille. Ihmisiä riensi ohitse,
herrasmiehiä salkku kainalossa, hienosti puettuja rouvia ja neitosia.
Palvelustytöt työnsivät vaunuissa herrasväkiensä lapsia. Mutta
yksikään ei kiinnittänyt huomiotaan huonosti puettuun soittajaan.
Eikä Janne Flykt heidän huomiotaan kaivannutkaan. Hän oli vaipunut
ajatuksiinsa ja eli uudelleen tuon harvinaisen hetken ystävällisen
papinlesken kodissa. Hänen mielensä heltyi. Jumala, joka ruokki
taivaan linnutkin, oli ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta hänestä.
Kuinka iloiseksi Johanna tulisi! Sata markkaa! Se kasvaisi hänen
säästöjensä kanssa sadaksikahdeksaksikymmeneksiviideksi markaksi.
Sitä paitsi hänellä oli jo matkaraha varattuna naapurikaupunkiin.
Tuolla summalla Johanna eläisi pari kuukautta aivan huolettomana.
Hänen apulaisen palkkansakaan ei ollut tehnyt kuin sata markkaa
kuussa ja silloin hän oli elänyt komeasti kuin kreivi. Tosin hänellä
oli ollut vapaa asunto, mutta -- yhtä kaikki: hän tuli toimeen nytkin.
Hän tunsi olonsa keveäksi ja onnelliseksi. Melkein olisi tehnyt mieli
mennä puhuttelemaan tuota pientä pojan tenavaa noissa keltaisissa
vaunuissa. Ottaa se syliinsä ja suudella. Pikku Pentti! Niin, hänen
pikku poikansa oli kotona ja kerran hänestä kasvaisi mies, jolla
olisi parempi menestys maailmassa kuin isällään.
Hän nousi, lähtien astumaan kaupungin laidalla olevaan
majapaikkaansa. Tänään hän ei enää soittaisi. Hänelläkin oli kerran
juhlapäivä ja hän tahtoi nauttia siitä majatalon vaatimattomassa
sopessa.
Kadulla kävi vilkas liike. Kuormahevosia meni ja tuli. Ihmiset
riensivät toistensa ohitse katsahtamattakaan vastaantulijaa.
Mutta Janne Flyktiä se ei nyt häirinnyt. Hänen ajatuksensa olivat
kotona, pienen piispankaupungin syrjäkadun varrella. Siellä istui
Johanna ja neuloi. Kuinka iloiseksi hän tulisi!
Majatalon emäntä, tukeva puusepänleski, joka piti "matkustavaisia"
-- niinkuin hän itse sanoi -- oli pihalla mattoja piiskaamassa
palvelustyttönsä kanssa.
-- Aikaisinpa se Plykti tulee tänään. Eikö ole luonnistanut?
-- Kyllä. Päätin vain vähän pitää lomaa -- minäkin, Ehkäpä Leskisen
matami keittäisi kahvia.
-- Ohoh! Kovinpa nyt herroiksi! On tainnut olla hyväkin päivä.
Janne Flykt ei vastannut, vaan puitti huoneeseen. Leskisen matami oli
tuttavallisissa väleissä kaikkien matkustavaisten kanssa. Tälläkin
kertaa hänellä oli kolme posetiivaria, yksi kuparisepänsälli ja
viuluniekka.
Mutta Plykti oli niistä kaikista siivoin.
Kuparisepänsälli Kuhlberg tinaili kattilaa uunin edessä. Hän virnisti
hyväntuulisesti asuintoverilleen.
-- Morjens, morjens! Aikaisinpa tulet. Taisit käydä "Tiikerissä"?
"Tiikeri" oli muuan laitakaupungin kivijalkakapakka, jossa Leskisen
matamin matkustavaiset pistäytyivät silloin tällöin ottamassa pienen
ryypyn.
-- Enpä käynyt. Sen kun vain muuten lopetin ... vähän aikaisemmin.
Leskisen matamin matkustavaiset olivat kaikki lähemmin tuttuja
keskenään, ja Janne Flykt oli helposti mukautunut tähän toveruuteen.
Kuhlbergilla oli jalkainsa juuressa kasa erilaatuisia kattiloita
ja kahvipannuja. Hän keräili niitä kaupungilta, ja "vierastuvassa"
tinattiin kattiloita posetiivin säestyksellä, varsinkin silloin kun
"Verri" sattui hyvälle päälle.
Ferri, italialainen, oli vielä kaupungilla samoin kuin toisetkin
posetiivinsoittajat. Hänen päivänpolttama päällystakkiinsa riippui
seinällä ovensuussa.
-- Peevelin huonoiksi ne herraskaiset pitävät kattilansa! Tuossa on
papin kattila, mutta paljaalle kuparille paistaa pohja kauttaaltaan!
Kumma, ettei ole myrkyttänyt itseään.
Kuhlberg oli vannoutunut pappien vihaaja. Hän väitti nuorena
syöneensä muutamassa Etelä-Suomen pappilassa vain paljaita
silakanpäitä.
-- Eivät ne taida niin vähästä kuolla. Ovat sitkeähenkisempiä kuin
muut.
-- Verenimijät! mutisi Kuhlberg sylkien hyppysiinsä.
Leskisen matami toi kahvia.
-- Kas tässä! Plykti on tainnut pitää hyvät päiväpalkat, kun oikein
kahvia tilaa.
-- Mikäs siinä. Herroja sitä olemme mekin, vastasi Kuhlberg Janne
Flyktin puolesta.
-- Herroja! Pyh kaikkia! Sinä nyt et ole herran näköinenkään! Plyktiä
saattaisi paremminkin luulla herrasmieheksi.
-- Eikö mitä?
Janne Flykt hörppi kahvia ja hymyili emännälleen.
-- Minä olen monta kertaa sanonut Liinulle, että tuota Plyktiä voisi
luulla herrasmieheksi, jos sillä vain olisi paremmat vaatteet,
saarnasi Leskisen matami. -- Kukaties teillä on ollutkin jokin virka?
-- On sillä, mutta on juonut virkansa.
-- Ole sinä vaiti! En minä nyt puhu sinulle! Tinaahan sinä vain
päniköitäsi!
-- Sitähän minä juuri teen, niin että kynnet ovat karrella.
Leskisen matami kääntyi Janne Flyktin puoleen ja jatkoi:
-- Vaikka on meillä ollut sisällä -- hän käytti aina sanaa "sisällä"
puhuessaan matkustavaisistaan -- sellaisiakin, jotka ennen ovat
eläneet herraspäiviä, mutta ovat kulkeneet paljaissa kalosseissa.
Niinkuin se Röömannikin, joka oli ennen ollut koulumaisterina ja
kauppaili nappeja. Oli silläkin ollut kirjavat päivät!
-- Mitenkä siitä nappikauppias tuli?
-- No joi ja erotettiin...
-- No sitähän minäkin tarkoitin. -- Ole vaiti! Plyktistä näkee jo
päältäpäinkin, ettei hän ole lasia kallistellut.
Vai ei ole! Äsken juuri tuli "Tiikeristä". -- Valehtelet, pakana!
"Tiikerissä" eivät istu muut kuin sinä ja Verri. Ja minä sanon,
että jos te istutte siellä liian usein, niin saatte hakea huonomman
kortteerin.
Se oli Leskisen matamin tavallinen loppuponsi. Hän otti tarjottimen
ja purjehti pois, suu uhkaavissa rypyissä.
-- Älä sinä kujeile matamin kanssa, varoitti Janne Flykt.
-- Ei haittaa! Viimeksi hän minut pois ajaa. Se on rahantunteva muori.
Eteisestä kuului laulun hyräilyä. Ovi aukeni, ja ruskeapintainen
posetiivinsoittaja kompuroi huoneeseen. Hän oli hienossa hiprakassa
ja hyräili "Santa Luciaa".
-- Aften! tervehti hän ja asetti soittokoneensa nurkkaan. -- Flykt
hemma redan?
-- Niin on.
-- _Venite all'agile
Barchetta mia
Santa Lucia_...
[Tulkaa joutuisaan venheeseeni.]
hyräili Ferri ja istahti penkille, pyyhkien hikeä kuparinväriseltä
otsaltaan.
-- Kuhlberg ... han fliti'... [hän on ahkera.] Ferri nauroi niin,
että valkoiset hampaat loistivat. -- Inte sitta "Tiger" [ei istu
"Tiger"], hahhah!
-- Älähän huoli! Kyllä sinne vielä ehditään.
Kuhlberg vaihtoi rättiä ja käänteli kupari-kattilaa uunissa.
-- Ekti ... ja ... fru Tiger stänger [rouva Tiger sulkee], hahhah!
-- Eikö mitä. Kellohan on vasta neljä.
Italialainen kaivoi laukustaan leivänpuolikkaan ja rupesi syömään.
-- Hungri'! Inte äta hela dan! [Ei syödä koko päivänä!] Hän näytti
valkeita hampaitaan ja lisäsi pudistaen päätään:
-- Dåli', dåli' dag ... [Huono, huono päivä.] vehe...
-- Ja nekin juot.
-- Mite? Jaa ... super! Ja' alla dag super lite'! [Juon? Minä kaikki
päivä juon vähän!] Kallt ... Finland... [Kylmä ... Suomi...]
Hän nauroi, iskien silmää Janne Flyktille.
Vähitellen saapuivat muutkin matami Leskisen "matkustavaiset",
posetiivinsoittajat Carboni ja Porra. Viimeksimainitulla oli
punaiseen mekkoon puettu marakatti, joka sisälle päästyään hyppäsi
uuninreunustalle. Eläinparalla oli kylmä.
-- Fidelio ... kallt, kallt [kylmä, kylmä], puheli Ferri ja ojensi
elukalle leipäpalasen, jota se ahnaasti ryhtyi syömään.
Maamiehet juttelivat äidinkielellään. He olivat kaikki kotoisin
Napolista. Porra ja Ferri olivat lapsuuden tovereita ja olivat
sattumalta kohdanneet toisensa tässä kaukaisessa Pohjolan
kaupungissa. Heidän poikamainen naurunsa kaikui rattoisana.
-- Flycht, selitti Ferri, me yhdessä varastama klosteri' buutarha ...
_le arancie_ ... appelsin... Porra ... bra varastama' ... _piccolo_
poika... Abbot otta' kii', mutt' Porra pakenes ... jalga veli.
Ferri nauroi, näyttäen kädellään, miten pako oli tapahtunut.
-- _Santa Maria! L'occasione fa il ladro!_ [Tilaisuus tekee
varkaaksi.]
Ja Ferri nauroi kyyneleet silmissä.
-- Ja, ja, de' trevli' tid! [Se hauska aika!]
Porrakin haki eväänsä esille ja ryhtyi syömään.
-- Kuhlberg, lopeta jo ... nelge ... puheli Ferri kisällille, joka
hääri papin kattilan kimpussa.
-- Kyllä vain, kun saan tämän tinatuksi. Kiire kuului olevan... Pthyi
saakeli! Kyllä tässä kynnet ovat leikissä! Ei ollut pihtejäkään.
Ja Kuhlberg käänteli kuparikattilaa, levitellen tinaa sen laitoja
pitkin.
Tuokion kuluttua oli kattila valmis. Kuhlberg nosti sen ulos
jäähtymään.
-- Kelpaa sillä papin taas keittää, murisi hän ja istui penkille
tupakoimaan.
-- Aa ... _il prete_ ... pappi ... baha ... _molto_ [hyvin]. Ajama
pois soittaja.
Ja Ferri rupesi kertomaan hauskalla siansaksallaan kuinka kaupungin
kirkkoherra oli ajanut hänet päivällä pois pihaltaan.
-- Minä soitta "Santa Lucia" ja laula ... mutta se pappi kieltä:
bois, bois!
Ferri huokasi surullisesti ja otti apinan syliinsä.
-- Fidelio ... _caro, caro_ [rakas], puheli hän lempeästi ja hyväili
eläintä, joka kyyristyi häntä vasten, räpytellen kirkkaita, pyöreitä
silmiään. -- Suomi ... kylmä, kallt... Italia ... lemmin ... varmt,
_molto calida_ [hyvin lämmin].
Hän laski eläimen lattialle. Se hyppeli ympäriinsä, nuuskien
Kuhlbergin kattiloita. Pahasti irvistäen juoksi se isäntänsä laukulle
ja rupesi kaivelemaan sen sisältöä.
Porra antoi sille leipää. Tyytyväisenä hyppäsi eläin uunin
reunustalle ja rupesi syömään.
Ilta kului haastellessa ja tupakoidessa. Kuhlberg pistäysi Carbonin
kanssa "Tiikerissä" iltaryypyillä. Takaisin tullessaan he olivat
hyvällä tuulella molemmat, ja Kuhlberg kehui paikan jaloutta.
-- On se hyvä, että työmiehelläkin on hotelli, mihin pistäytyä
ottamaan pikku tuikun silloin tällöin. Samanmielistä seuraa ... ei
herroja eikä narreja ... rehellisiä työläisiä ja ... taiteilijoita.
Hän irvisti veitikkamaisesti.
-- Ei se Karponi tykkää Suomen viinasta! Hienommat pitäisi olla
sortit.
Italialainen äimisti.
-- Pthui! Vekeve ... _molto_... Aa viini ... _buono_, hyvä! puheli
hän, sukien tuuheita viiksiään.
-- Saisit sinäkin, Flykti, kerran käydä katsomassa "Tiikeriä". Siellä
on hyvää tavaraa.
Janne Flykt oli istunut mietteissään. Hän muisteli Johannaa ja pientä
kotiaan kaukaisessa piispankaupungissa. Kuhlbergin huomautus veti
hänet vastenmielisellä tavalla todellisuuteen.
-- En minä välitä.
Kuhlberg jätti hänet rauhaan ja rupesi kujeilemaan marakatin kanssa.
-- Vitelio, päivää! ... Anna tassu! Ka ... sano setälle päivää!
Mutta apina ei välittänyt "sedästä", vaan käänsi vähemmän kohteliaan
ruumiinosansa Kuhlbergille ja irvisti.
-- Fidelio, fy! Porra kavahti apinan kimppuun ja tukisti sitä korvan
takaa.
Niin naurettava kuin sen temppu olikin, ei Porra sitä suvainnut,
sillä Fidelio saattoi sen tehdä kaupungillakin, herrasväkien
hienoissa pihoissa. Niinkuin oli kerran tapahtunutkin: posetiivin
päällä seisten se oli tehnyt tuon saman tempun muutamalle vanhalle
neidille, joka pihaltaan oli karkoittanut hänen isäntänsä.
Kuhlberg nauraa röhötti Porran kertomukselle.
-- Se oli oikein sille vanhalle mankolle! Mitäs ajoi sinut pois ...
kunniallisen miehen.
-- Ei passa'! Fidelio olla kohtelias ... kaikille. Porra suhtautui
marakattinsa kasvatukseen sangen vakavasti.
Tuli maatapanon aika. Italialaiset tekivät vuoteensa lattialle,
hakien päänsä alle minkä mitäkin. Fideliolta riisuttiin sen punainen
virkapuku ja tyytyväisenä pujahti se isäntänsä poveen.
* * * * *
Mutta ennen maatamenoa veti Carboni takin povitaskusta likaisen
rukouskirjan ja tankkasi siitä iltarukouksen toverien hartaina
kuunnellessa ja tehdessä ristinmerkkejä. Carboni pisti kirjan
taskuun, risti silmänsä ja heittäytyi lattialle pitkäkseen.
-- _Bona notte!_ toivotti hän tovereilleen. -- Go' natt!
-- God natt! vastasi Janne Flykt. Hän oli paneutunut pitkälleen
ikkunan alla olevalle penkille käärittyään takin päänsä alle.
Kuhlberg oli oikaissut uunin kupeelle ja veti jo unia niin että huone
tärisi.
Pian olivat posetiivinsoittajatkin unen helmoissa. Ainoastaan Janne
Flykt valvoi. Hän ei saanut unta. Päivällinen tapahtuma ei mennyt
hänen mielestään. Ystävällisen papinlesken kuva väikkyi ajatuksissa.
Hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin kerjäläinen, joka on saanut
kurkistaa sisälle kuninkaan saliin. Niin valoisaa ja puhdasta kaikki
... ja niin lämmintä ja ystävällistä. Hän oli näiden kahden vuoden
kuluessa saanut kokea niin paljon kylmyyttä ja kovuutta ihmisten
puolelta, että yksi ainoakin ystävällinen sana valoi hänen sydämensä
täyteen onnea ja tyytyväisyyttä. Hän oli kuin pikkuinen poika,
jolle joulupukki on tuonut lahjaksi juuri sen puukon, jota tämä
kauppapuodin ikkunassa on päiväkaudet ihaillut. Kova penkki hänen
allaan tuntui pehmeältä kuin höyhenpatja. Ja takin povitaskussa hänen
korvansa alla olivat rahat, jotka Johanna pian saisi...
Hän seurasi mietteidensä kulkua. Niin ... Siinä nukkuivat hänen
"taiteilijatoverinsa" makeasti kuin lapset. Tämän matalan katon
alla, kaupungin laidalla, uneksittiin etelästä ja pohjolasta,
valoisan kesäyökaupungin ruohopeitteisistä laitakaduista ja Napolin
suihkukaivotoreista, joilla makarooninkauppiaat huutelivat tavaraansa
ja ihmiset kulkivat nauraen ja laulaen. Poukama ja Vesuvius, entinen
pappi ja kolme koditonta maailmankiertäjää, kaikki mahtuivat
sopuisasti saman katon alle. Sellaista oli elämän kiertokulku.
Ihmiselämä, mikä kirjava moninaisuus, täynnä vastakohtia! Häikäisevä
loisto ja alaston kurjuus, häikäilemätön petos ja hurskas viattomuus,
omanvoitonpyynti ja altis uhrautuvaisuus, kaikki rinnatusten ...
pimeys ja valo.
Mutta tällä hetkellä näki Janne Flykt ainoastaan valon elämän
kirkkaan, auringonpaisteisen puolen. Kaikki muu tuntui väistyneen
kauas pois, jonnekin epämääräisen välimatkan päähän.
Valo lähti hänestä, joka kerran oli sanonut: "Minä olen maailman
valo", -- hänestä, jonka elämä oli ollut niin seesteisen kirkasta
kauttaaltaan...
Eikö tuon miehen, Vapahtajan, olento ollut äskettäin valaissut
likaista huoneenlattiaa Carbonin lukiessa rukouskirjaansa ja Ferrin
ja Porran tehdessä hartaina ristinmerkkejään...
Ja eikö tuo sama Vapahtaja istunut nyt hänen penkkinsä päässä
lohduttamassa häntä, yksinäistä kulkuria, jota maailma oli niin kovin
kourin pidellyt.
Niin ... Vapahtaja oli kaikkialla, missä hänen nimeään vilpittömästi
mainittiin. _Gesù_ -- Jeesus... Sama millä kielellä ... hän
tuli, sillä hän ei katsonut ihmisten muotoa ... eikä sitä, mihin
kirkkokuntaan tämä kuului. Hän siunasi kodittomat maailmankiertäjät
punamekkoisine apinoineen. Hän tuli palvelijansa, entisen papin luo,
huolimatta siitä, ettei tällä enää ollut ulkonaisia virkamerkkejä,
kappaa ja kaulusta. Hän ei työntänyt luotaan, niinkuin kirkko oli
tehnyt. Vapahtaja katseli elämää syvemmälti ... iankaikkisuuden
valossa.
Niin. Elämän arvo ja sisällyshän riippuivat siitä, millä mielellä
ihminen sen eli. Ei siinä merkinnyt ulkonainen asema yhtään mitään,
Mutta ihmiset eivät lyhytnäköisyydessään nähneet pintaa syvemmälle.
Heistä oli pääasia olla huomattu, hyvässä yhteiskunnallisessa
asemassa, suurten tulojen omistajana. Elämän sisältö, sen henkinen
puoli jäi sivuasiaksi. Ihmiset tekivät jyrkän eron esimerkiksi
pastori Skarpin ja viulunsoittaja Janne Flyktin välillä. Minkä
vuoksi? Sen vuoksi, että edellinen oli pappi, kantoi kappaa ja
kaulusta, jälkimmäinen vain kuljeksiva soittoniekka, jonka takki
oli liian ahdas, housut liian lyhyet ja kengänkannat arveluttavasti
kuluneet. Ihmiset katsoivat yksinomaan ulkokuorta. Yksin niinkin
harvinainen ihminen kuin pastorska Seger oli tässä suhteessa
ympäristönsä kaltainen. Hänen käytöksensä oli muuttunut, kun hän oli
saanut kuulla köyhän soittoniekan olleen kerran pappina. Mitä se
itse pääasiaan kuului? Hänellä oli yhtä suuri arvo ihmisenä nyt kuin
ennen pappinakin. Niin, vielä suurempikin, sillä nyt hän oli päässyt
Vapahtajaa lähemmäs kuin koskaan ennen.
Tässä juuri muodosti Vapahtaja niin suuren poikkeuksen kaikista
muista. Tässä hän kohosi niin paljon korkeammalle muita ihmisiä.
Tämän vuoksi hän oli keskushenkilö, sillä hän ei tarkistanut
mielipiteitään sen mukaan seisoiko hänen edessään yleistä
kunnioitusta nauttiva fariseus, vai halveksittu publikaani. Hän
oli yläpuolella ns. "yleisen mielipiteen". "Tämä meni kotiansa
hurskaampana kuin se toinen." Sillä arvostelulla hän ilmaisi henkisen
ylevämmyytensä. Jo senkin vuoksi hän oli enempi kuin ihminen,
jumalallinen, Jumala.
Sillä sellainen mies, joka ei sekunniksikaan taipunut yleisen
mielipiteen hallittavaksi, vaan kulki omaa ylhäistä tietänsä, oli
yläpuolella kaikkien muiden. Hän oli Jumala ihmisten keskellä.
Marakatti pisti päänsä isäntänsä povesta. Huoneen hämärässä
erotti Janne Flykt, että se katseli häntä. Se valvoi ja sillä oli
vaistomainen tunne, että joku toinenkin valvoi. Se tunsi halua mennä
tuon toisen luo, sillä sitä peloitti tuo omituinen, jyrisevä ääni,
joka kuului toiselta puolen huonetta. Se kaipasi turvaa. Nukkuva ei
voinut sitä sille tarjota.
-- Fidelio! kuiskasi Janne Flykt, ja yhdellä hyppäyksellä oli apina
hänen luonaan. Se kietoi karvaiset kätensä hänen kaulaansa ja
painoi pienen päänsä hänen rinnalleen. Se oli niin onnellinen ja
tyytyväinen. Sen ei tarvinnut enää pelätä. Sen seurana oli valvova
ihminen.
Janne Flykt silitti selkää ja hyväili sen pientä, pyöreää päätä.
Karvaiset kädet puristautuivat lujemmin hänen kaulaansa. Pikku
eläinparka ihan värisi onnesta. Pikku raukka! Porra oli kyllä hyvä
isäntä, mutta hän aina muistanut, että hänen pieni suojattinsa
kaipasi enemmän osanottoa ja hyväilyjä.
Hetken kuluttua irtaantuivat karvaiset kädet Janne Flyktin kaulasta
ja Fidelio nukkui tyytyväisenä hänen käsivarrellaan.