I
Pienen piispankaupungin asemalta lähti juna nytkyttelemään etelää
kohti.
Kolmannen luokan vaunun portailla seisoi nuori, kalpea mies,
kainalossa harmaja hurstipussi, josta pisti esiin viulunkaula ja
jousi. Kulunut takki oli lyhyt ja ahdas, Hädintuskin sopi se kiinni
rinnan kohdalta. Housut olivat vähän liian lyhyet, paljastaen
parsittujen sukkien peittämät ohuet nilkat. Hän pudisti kättään
asemasillalla seisovalle nuorelle naiselle, joka piteli kädestä
pientä, viisivuotiasta poikaa. Vapaalla kädellä tämä heilautti
tuontuostakin nenäliinaa, vieden sen välillä kasvoilleen kuivatakseen
kyyneleitään.
-- Hyvästi!
Nuori, kalpea mies lausui sen hiljaa. Junan jyskytyksestäkään
huolimatta se ei olisi enää kuulunut.
Nyt hävisi asemarakennus, ja juna huristi tavaramakasiinien ohi.
Jauhoisia työmiehiä hääri makasiinin laiturilla jauhovaunuja purkaen.
Janne Flykt puristi viulua kainaloonsa ja katseli ohitsekiitäviä
taloja.
Laita!
Pienten talojen edustalla löivät poikaset seinärahaa. Kallion
Pikku-Matin talon seinustalla niitä kihisi kuin muurahaisia. Siinähän
olivatkin kimmoisimmat hirret. Hän tiesi sen kokemuksesta... Mutta
Leinosen Konstan rakennuttama kaksikerroksinen uusi talo, jossa
alakerros oli tiilistä, vaikutti kuin ilmestys Laidan matalain
mökkien keskellä. Konsta oli varoittunut viime vuosina. Hänestä oli
tullut työnjohtaja ja ensimmäiseksi merkiksi muuttuneesta asemastaan
hän oli rakennuttanut uuden talon vanhan ränstyneen tilalle.
Tuolla jäi isoäidin talo! Hän erotti vielä ikkunan, jonka alla oli
turvepenkki...
Nyt asui siinä toinen, sillä isoäiti oli kuollut viime talvena.
Tuomiokirkon valkoinen torni näkyi kauas. Se kohosi korkeana ja
majesteetillisena matalain taloryhmäin keskeltä. Se viittoi hänelle
jäähyväisiä, hänelle, entiselle papilleen...
Nyt jäi sekin. Viimeinen merkki pienestä piispankaupungista hävisi.
Janne Flykt painoi hatun syvemmälle ja astui vaunuun. Se oli täynnä
tupakansavua ja kaupungista palailevia lähiseudun maalaisia.
Hän nosti viulun hyllylle ja istahti kapealle ovisuupenkille.
Maalaiset juttelivat isolla äänellä. Eräs heistä oli avannut
eväslaukkunsa ja ruvennut syömään.
-- Mistä ostit lankoja? kysyi leveäharteinen, punakkakasvoinen
isäntä, osoittaen naapurin eväslaukusta näkyviä lankavyyhtiä.
-- Lummilta... Meni se Ruusluntikin konkurssiin... Siellä oli ennen
hyvät langat.
Janne Flykt teroitti kuuloaan. Ukot juttelivat hänen apestaan.
-- Ei sitä olisi uskonut, -- virkkoi aterioiva, suu täynnä ruokaa --
että sellaiset kauppahuoneet kaatuisivat. Mutta näkyvät kaatuvan...
-- Joo. Ei niiden kaupungin porvarien varallisuutta tiedä. Isoisesti
elävät ... komeasti ja ylellisesti, kunnes tulevat vasaramarkkinat ja
tekevät lopun kaikesta.
-- Joo, niinhän se...
-- Senkö vävypojan ne erottivat papinvirasta? yhtyi puheeseen kolmas,
Janne Flyktiin selin istuva mies.
-- Sen... Kuului olleen hyvä pappi, mutta maailmaan liiaksi
taipuvainen.
-- Mitenkä se niin ... pappi?
-- Tiesi hänet... Tansseissa kuuluu soitelleen ... pelimannina ... ja
sitä ei konsistoriumi hyväksynyt.
-- Eihän se sellaista...
Janne Flykt ei halunnut kuulla enempää. Häntä hävetti ja suututti.
Hän painautui nurkkaukseensa ja oli nukkuvinaan.
Punakkakasvoinen isäntä katseli häntä, muitta ei näyttänyt tuntevan.
Mistäpä hän kaikki kuljeksivat soittoniekat tuntisi...
Niin ... hän oli nyt matkalla maailmalle, kierrelläkseen siellä
ympäri kuljeksivana soittoniekkana ja ansaitakseen edes siten jonkin
suupalan kotiin jääneille rakkaille raukoilleen.
Kaksi vuotta oli kulunut hänen virasta erottamisestaan. Ja kirjavaa
oli elämä ollut tuona aikana. Muutettuaan pappilasta hän oli aluksi
koettanut elättää perhettään soittotuntien antamisella. Mutta siitä
oli ollut luovuttava. Se vei vain aikaa, tuottamatta silti riittävää
toimeentuloa. Huonekaluja oli jo täytynyt ruveta myymään.
Sitäkään ei ollut sentään saattanut loppumattomiin tehdä. Hän
näki, että koti hävisi hiljalleen mutta varmasti. Silloin -- juuri
mustimman epätoivon aikana -- oli tullut pelastus: hän oli saanut
paikan Veljekset Karstenin konttorissa. Työ siellä oli ensin
luonnistanut hyvin, vaikk'ei hänellä alussa ollut kirjanpidosta
aavistustakaan. Nopeasti hän oli siihen kuitenkin perehtynyt, ja
tulevaisuus oli hymyillyt jälleen.
Mutta sitten oli tapahtunut onnettomuus. Muutamana päivänä, jolloin
oli suoritettu tilinpäätöstä ja koko konttorihenkilökunta tehnyt
kuumeentapaista työtä, se oli sattunut. Hänellä oli ollut suuri
tilikirja avoinna edessään ja siinä laskiessaan olivat ajatukset
lähteneet omille retkilleen. Eräs sävel, jota hän koko aamupäivän
oli koettanut vangita, oli yht'äkkiä sukeltanut ilmielävänä
mieleen. Se oli ollut nuorisoseura "Taimen" vuosijuhlaan tilattu
sekakuorosävellys, jota hän koko aamupäivän oli miettinyt kiireisen
työn lomassa. Hän ei halunnut päästää säveltä karkuun, vaan
päätti siepata sen suoraan lennosta. Ajatuksissaan ja iloisena
onnistumisesta hän ei ollut yhtään muistanut edessäolevaa työtänsä,
vaan oli piirtänyt nuottiasteikon tilikirjan reunaan ja merkinnyt
sävelen siihen. Onnettomuudeksi oli konttoripäällikkö sattunut juuri
sillä hetkellä kurkistamaan hänen olkapäänsä yli ja kohtaus oli
ollut valmis. "Mitä te teette? Sotkette tilikirjan tuolla tavoin!"
-- Hän oli ollut kuin pilvistä pudonnut ja huomannut liian myöhään
ajattelemattomuutensa. "Semmoisia konttoristeja me emme tarvitse!"
Seuraavana päivänä hänet oli sanottu irti, ja paikka oli mennyt.
Silloin hänen oli täytynyt polttaa kaikki sillat takanaan. Mitäpä hän
enää olisi ruvennut tapailemaan käytännöllisestä elämästä kiinni, kun
se ei kuitenkaan pysynyt hänen otteessaan. Ei, hänen oli täytynyt
heittää irti, sillä hän oli huomannut tulleensa siihen kokonaan
mahdottomaksi. Hän oli ollut kuin autiolle saarelle jätetty mies,
joka katselee, kuinka viimeinen laiva poistuu hänen luotansa. Ja
hänet oli vallannut synkkä epätoivo.
Mutta hänelle oli käynyt kuin Vapahtajalle Getsemanessa: kun tuska
oli suurin ja epätoivo mustin, tuli enkeli taivaasta ja lohdutti
häntä: "Mitä suret ja makaat tuskissasi? Katso sydämeesi! Siellä soi
sävelten maailma! Nouse ja lähde, sillä sinulla on monta veljeä,
jotka kaipaavat lohdutusta."
Silloin oli hänelle kirkastunut elämä uudessa valossa. Hän oli saanut
voimaa arvioida uudelleen kaikki sen arvot. Kaikki ei ollut vielä
menetetty, kun oli jälellä musiikki. Ja ihmislasten joukossa oli
monta, jotka kaipasivat lohdutusta.
Hän oli nähnyt tien avoimena edessään: kuljeksivan soittoniekan
kutsumuksen. Siinä oli hänen mielestään jotakin apostolista ja pyhää.
Hänen ihanteekseen oli tullut pappi, joka saarnasi viulullaan...
Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut omituiseksi. Mutta mitäpä
siitä. Hän oli vain iloinen, nähdessään uuden salaperäisen maan
kaukaa häämöittävän. Hän tunsi sydämessään väkevän halun lähteä sinne
-- purjehtia yli suuren, myrskyäväni meren. Kerran hän saisi laskea
jalkansa uuden maan rantaan ja herätä näkemään ympärillään oudon,
ihmeellisen maailman, jolle ihmisrinnassa asuva luova voima oli
sanonut: "Tulkoon valkeus!"...
Janne Flyktin kalpeita kasvoja valaisi hymy. Häntä ei häirinnyt junan
synnyttämä jyrinä eikä matkatovereiden korkeaääninen puhelu.
Säveltäjä! Niin, se hänestä piti tulla! Ja hän tunsi, että hänestä
se tulisi. Hänen sielunsa oli kirkastettu kärsimysten ahjossa. Nyt
hän panisi sen soimaan heleänä, kirkkaana, vapauttavana... Ja maailma
kuuntelisi...
Hänellä oli jo pitemmän aikaa väikkynyt mielessä suurenmoinen
sinfonia-aihe. Hän tahtoi pukea tuomiokirkon kaipauksen säveliin. Hän
tahtoi paljastaa maailmalle vanhan temppelin sydämen, joka kaipasi
lämpöä ja elämää...
Mutta toistaiseksi hän ei ollut vielä pystynyt siihen. Hänen tarvitsi
koota voimiaan. Hänen piti itse saada kokea eron katkeruutta ja
kaipauksen epätoivoista tuskaa. Sitten ... sitten hän virittäisi
harppunsa ja laulaisi! Ja maailma kuuntelisi...
Vain pari kertaa konttoristinpaikan menettämisen jälkeen hän oli
vielä hairahtunut hakemaan jotakin tointa. Hän oli ajatellut
kansakoulunopettajan virkaa. "Tottakai nyt papilla pitää olla
mahdollisuuksia elättää itsensä ja perheensä muullakin alalla kuin
pappina!" oli eräs rouva kerran lausunut Johannalle. "Onhan niitä
kansakoulunopettajan virkoja ja sen semmoisia!"
Hän oli mennyt johtokunnan puheenjohtajan, postimestari Lentzin
luo. "Kuinka te voitte toimia kansakoulunopettajana, te, jonka
tuomiokapituli on erottanut virasta harhaoppisuuden vuoksi? Eikä
meillä ole tuntiopettajan paikkoja."
Se oli selvää. Hän oli katunut, että oli antanut ystävällisen rouvan
huomautuksen liiaksi vaikuttaa itseensä. Saamattomuutta! ... Se oli
niin helppo sanoa...
Toisen kerran hän oli astellut lääninhallitukseen, maaherran puheille.
"Onko pastorilla ehkä jokin juriidinen tutkinto?" "Ei, ikävä
kyllä." "No sitten te ette voi saada nimismiehenvirkoja. Meillä
on kameraalitutkinnon suorittaneita enemmän kuin tarpeeksi?" "No,
mutta kirjanpitäjän apulaiseksi?" "Tjaah!" Maaherra von Toll
oli kohautellut hartioitaan. Hänen epäonnistumisensa Veljekset
Karstenilla oli yleisesti tunnettu.
"Ei Kirkko-Jannesta ole muuksi kuin papiksi, mutta sitäkään virkaa
hän ei osannut pitää!"
Näin kuului pienen piispankaupungin kylmä tuomio.
Mutta -- hänpä näyttäisi maailmalle ja ennenkaikkea pienelle
piispankaupungille, että hänestä oli muuksikin. Tulisi vielä päivä,
jolloin "Kirkko-Jannen" nimi olisi kaikkien huulilla. Hän tuottaisi
syntymäkaupungilleen vielä kunniaa! Köyhä, kiertävä viulunsoittaja
olisi kerran palaava voittajana. Ja silloin ymmärtäisivät ihmiset,
että hänen juuri olisi pitänyt saada kappaa ja kaulusta kantaa...
Tuomiokirkko!... Kuinka hän tulisi sitä kaipaamaan! Tällä hetkellä
hän tunsi, että vanha temppeli oli hänen sydämensä aarre. Hän ei
voinut selittää itselleen, kuinka se sellaiseksi oli tullut, eikä
hän sitä halunnutkaan. Hän tyytyi vain siihen, että sai ajatella
sitä, muistella sitä, seisoa hengessä sen saarnatuolissa Vapahtajaa
kirkastajassa, taikka messuta "Gloriaa" sen kukitetun alttarin
ääressä...
Tuomiokirkon menetys oli ollut hänelle raskain isku. Hän oli
ajatellut sitä melkein enemmän kuin virasta erottamistaan. Hän oli
ollut kuin mies, jonka oli täytynyt iäksi erota rakastamastaan
naisesta. Eikä ihme, sillä olihan hän rakastanut tuomiokirkkoa
pikkupoikasesta saakka. Suloisimmat lapsuudenmuistot liittyivät
siihen Hän oli kasvanut sen pyhässä ilmapiirissä. Hänelle oli
ollut rakasta jo tuon vanhan temppelin omituisesti ummehtunut,
liikkumaton ilma, jonka urkujen sävelet panivat niin ihmeellisesti
väreilemään. Se oli kuin täynnä satoja vuosia sitten kuihtuneiden
kukkien lemua, johon sekaantui katolisena aikana kirkossa leijailleen
pyhänsavun tuoksu. Siinä ilmassa oli jotakin vanhaa, mutta samalla
niin tuoretta ja virkistävää. Poikasena hän oli kuvitellutkin, että
taivaan sali tuoksui juuri samanlaiselta, ja se oli herättänyt hänen
lapsenmielessään omituisen, pyhän hartauden: hän oli tuntenut Jumalan
läheisyyden...
Ja nyt ... nyt täytyi hänen pois...
Virasta erottamisien jälkeenkin hän oli käynyt tuomiokirkossa melkein
joka sunnuntai. Hän ei ollut välittänyt ihmisten arvostelevista
katseista. Hän oli istunut paikallaan ja antautunut urkujen sävelten
vietäväksi...
Nyt ... nyt hän tunsi eron katkeruuden.
Mutta -- mitäpä siitä. Vaikka hän oli menettänytkin tuomiokirkon
jouduttuaan papinvirasta pois, aikoi hän voittaa sen itselleen
takaisin -- sävelten avulla. Hän rakentaisi sillan itsensä ja
rakkaaksi käyneen temppelin välille, ja sitä siltaa myöten kulkisivat
hänen kaipaavat ajatuksensa maailmalta vanhan tuomiokirkon luo.
Hänestä tulisi temppelin tulkki, sen vuossataisten, mykkien ajatusten
selittäjä. Hän kirvoittaisi vanhan tuomiokirkon kauan kestäneestä
lumouksesta, kuten ritari kuninkaantyttären "Prinsessa Ruususen"
sadussa.
Ja sen hän tekisi sävelillään...
Äskeinen maalainen oli lopettanut syöntinsä ja siirtynyt tupakoimaan
Janne Flyktiä vastapäätä olevalle penkille.
Hänellä oli nähtävästi halu ruveta juttelemaan aito maalaiseen tapaan
vastapäätä istujan kanssa. Janne Flykt huomasi sen ja sulkeutui
kuoreensa. Hänellä ei ollut nyt halua ruveta puheille kenenkään
kanssa.
Maalaisisännällä oli pulskat pieksusaappaat ja kotikutoinen puku.
Janne Flykt ajatteli omia mataloita kenkiään. Niillä oli vaikea tulla
toimeen talvella, ja nyt oli jo syyskesä.
Maalaisisäntä veteli savuja. Vastapäätä istujan kädet olivat kovin
valkoiset. Niillä ei oltu paljon työtä tehty. No niin, soittoniekka,
joka elätteli itseään mukavammin kuin muut... Mikä lienee ...
muukalainen.
-- Oletteko suomalainen? kysäisi hän äkkiä.
Janne Flykt ei vastannut. Häntä häiritsi vieraan tunkeilevaisuus.
-- Kan te taala venska?
Isäntä pani ainoan ruotsinsa, mutta sai vastaukseksi surullisen
päänpudistuksen.
Mikä lienee ... saksalainen...
Hän jätti toverinsa rauhaan, ja tämä huokasi helpotuksesta.
Lähestyttiin asemaa. Juna hiljensi vauhtia. Hetken kuluttua se
pysähtyi pienelle Pesiön asemalle.
Maalaisisäntä tuprutteli piippuaan, katsellen asemalla liikkuvaa
väkeä. Yht'äkkiä hän virkahti:
-- Täälläpä näkyy olevan piispakin...
Janne Flykt säpsähti. Hän kumartui huolettoman näköisenä eteenpäin ja
silmäsi ulos.
Siinä seisoi piispa ja jutteli Pesiön kirkkoherran kanssa. Piispa
näytti olevan hyvällä tuulella, koskapa Boman nauroi niin, että
madonsyömät hampaat näkyivät.
-- Mitähän se piispa nyt täällä?
Toisetkin maalaiset olivat siirtyneet ikkunaan tekemään huomioitaan.
-- Eikö liene tarkastus...
-- Vanhaksi on äijä jo käynyt...
-- Vanhaksi...
-- Virka painaa.
-- No ei tuon nyt luulisi...
-- Tiesi hänet...
Pesiön Boman otti piispan kapsäkin ja lähti kantamaan sitä
asemahuoneeseen. Notario seurasi perässä, kiikuttaen toista kapsäkkiä.
Juna vihelsi, ja sinne jäi piispa notarioineen. Maalaiset siirtyivät
omalle penkilleen, ja Janne Flykt sai häiritsemättä kehrätä
ajatuksiaan.
Kun Jumala nyt auttaisi häntä saamaan jotakin kokoon. Kuljeksivan
soittoniekan asema ei ollut sentään kehuttava. Joku viskasi armosta
lantin, jos sattui. Useasti sai kai lähteä ilman, vieläpä pois
ajettuna.
Maailma oli kova ja kylmä.
Juna takoi ja ryski. Vaunu heilahteli käänteissä kelpo lailla.
Missä oli nyt Vapahtaja?
Tässä kulki yksi hänen palvelijoistaan köyhänä, melkein
keppikerjäläisenä anelemaan leipäänsä vierasten ovilta. Mutta
välittikö Vapahtaja siitä?
Janne Flyktistä tuntui, että Vapahtaja oli siellä, missä ihmiset
elivät huolettomissa oloissa. Varmaankin hän nyt istui piispan ja
kirkkoherra Bomanin seurassa Pesiön pappilan hienossa ruokapöydässä...
Mutta Vapahtajahan oli itse ollut köyhä ja halveksittu. Eikä hän
ollut kertaakaan lausunut köyhästä kovaa sanaa. Pikemminkin rikkaista
ja kylläisistä.
Janne Flykt muisti, kuinka juuri tuo piirre evankeliumeissa oli
erikoisemmin liikuttanut häntä.
Vapahtaja oli häntä tukeva ja auttava. Vapahtaja ymmärsi hänen
tilansa.
Janne Flykt tunsi omituista liikutusta. Hän oli viime aikoina ollut
vähällä menettää uskonsa. Elämän traagillinen todellisuus kiskaisi
hänet kaikesta huolimatta toisinaan alas kuvittelun ihmeellisestä
maailmasta. Ja silloin hän heräsi aina kolkkoon todellisuuteen:
köyhä, virkaheitto pappi, jonka kaikki olivat hylänneet! -- Mutta
sellaisina hetkinä oli hän hukkuvan lailla ponnistellut aina
Vapahtajan luo, pelko ja vavistus sydämessä, että Vapahtaja olisi
muuttunut muodoltaan, tullut lempeästä, ihmisystävällisestä miehestä
taivaan ankarakatseiseksi tuomariksi. Mutta -- kuinka suuri oli
hänen ilonsa ollut, kun hän oli tavannut Vapahtajan muuttumattomana:
sama ääni ... sama ystävällinen kädenpuristus ... samat tuskaa
ja kaipausta täynnä olevat silmät ... sama surunvoittoinen hymy
huulilla... "Älä pelkää! Sinä olet minun!" Oi, hän oli saanut
uudelleen lohtua raadeltuun sieluunsa ja päässyt takaisin kuvittelun
ihanaan maailmaan, Vapahtajan lempeä, kirkas kuva mukanaan... Niin
... Vapahtaja ei hylkäisi "kiertävää saarnaajaa", joka kuljeskelisi
pihalta toiselle ja soittaisi, soittaisi oman elämänsä suruja ...
mutta samalla sitä rauhaa ja iloa, jonka synnytti usko tuohon ainoaan
todelliseen. Ihmiseen ... ihanimpaan ihmisten lasten keskuudessa...
Tuli taas asema. Maalaiset nousivat junasta. Janne Flykt jäi yksin
vaununosastoon mietteineen.
* * * * *
Iltapäivällä nousi muutamalta Etelä-Pohjanmaan asemalta junaan kaksi
pappia, lihavia, harmaapäisiä miehiä. Jo ulkomuodosta heidät tunsi
hengellisen viran haltijoiksi. He istuivat toiselle puolen käytävää,
jotenka Janne Flykt saattoi helposti seurata heidän keskusteluaan.
-- Jaa. Sinutkin tapaa yht'äkkiä. Miksi et pappilassa käynyt?
-- Ei ollut aikaa, veli hyvä. Kävin tervehtimässä muuatta vaimoni
sukulaista. Meillä on perintöriita.
-- Aa! Kyllä tiedän ... Kaapela! ... Siinä on isot summat kyseessä.
-- Viisikymmentätuhatta markkaa.
Ja sinun vaimosi on perillinen?
-- Ainoa ... lain mukaan.
Sisarpuoli, joka on hoitanut vanhuksen taloutta, on eri isää.
-- Niin ... Kaapela oli vanhapoika...
Papit panivat tupakaksi. Junan jyrinän vuoksi ei Janne Flykt
erottanut heidän keskusteluaan, joka kaikesta päättäen yhä koski
perintöasiaa.
Junan jyrinä heikkeni hiukan, ja Janne Flykt saattoi jälleen seurata
keskustelua.
-- Kuka sinulla on apulaisena?
-- Pastori... Janne Flykt ei erottanut nimeä.
-- Minkälainen on miehekseen?
-- Mikäpäs siinä... Vähän uudenaikainen. Pakkoa moitiskelemaan
kirkkoa ahdasmielisyydestä.
-- Uusi Janne Flykt!
-- Melkein. Puuttuu vain viulunsoitto, niin olisi valmis pelimanni
nuorisoseuran tanssi-iltamiin.
Toveri nauroi, tuollaista vanhan miehen hyväntahtoista, velttoa
naurua.
-- Se on kummaa, kun ne nuoret papit ovat semmoisia. Ei minun
nuoruuteni aikana saanut arvostella edes piispaa taikka
tuomiokapitulia. Korvilleen siitä sai!
-- Joo. Se oli eri aikaa. Laittomuus ... _anomia_ ... katsohan, veli,
siitähän Raamattukin puhuu.
Juna huristi rautasillan yli, jonka aikana virkaveljet vaikenivat.
Toinen nousi ja otti kapsäkkinsä.
-- Jaa ... sinä jäät tähän?
-- Joo. Pitää käydä vanhaa Strömiä tervehtimässä...
-- Vieläkö Ström tarjoaa totia vierailleen?
-- Vielä toki! Siinä pappilassa seurataan vielä vanhoja hyviä
traditsiooneja.
-- Heh, heh! Sano terveisiä!
-- Kiitos, kiitos!
Toverukset erosivat, ja perinnönsaaja jäi yksin.
Janne Flykt vaipui mietteisiinsä. Hän oli tunnettu kautta
maan. Vieläkin, kahden vuoden kuluttua, puhuttiin hänestä
kuin pahantekijästä. Siitä syystä vain, että hän oli pysynyt
vakaumukselleen uskollisena.
Olisi surullista, jos hänet tunnettaisiin. Hänen passissaankin oli
hänen oikea nimensä. Luonnollisesti. Mutta ikävä olisi, jos ei
entisyys pysyisi salassa.
Mitä tekemistä oli maailmalla hänen entisyytensä kanssa? Millä
oikeudella sitä tahdottiin penkoa? Niinkuin se olisi paha. Ei, kyllä
se kestäisi päivänvalon. Mutta ihmiset olivat nyt kerta kaikkiaan
sellaisia...
Juna vihelsi. Saavuttiin päivämatkan päähän. Janne Flykt otti
viulunsa ja siirtyi vaunun toiseen päähän, ollakseen lähempänä asemaa.
Muutamia työmiehiä istui korttia pelaamassa. He kiroilivat junaa,
jonka matka loppui liian aikaiseen. Se olisi heidän mielestään saanut
ajaa vähän hitaammin. Olisivathan he silloin kerinneet pelinsä
loppuun.
-- Hei, mies, myy viulusi! kehoitti muuan pelitovereista tukkiessaan
kortteja taskuunsa.
Janne Flykt ei vastannut.
-- Saat kymmenen markkaa.
Kymmenen markkaa! Hänen cremonalaisestaan, joka oli maksanut hyvän
joukon toistatuhatta!
Samassa juna pysähtyi.
Miehet rähisivät ja kiroilivat, kokoillen kapistuksiaan. Heitä
harmitti vieläkin keskeytynyt peli.
Syntyi pieni tungos. Janne Flykt koetti varoa viuluaan, mutta
sattuikin vahingossa tölmäisemään sillä äskeistä kortinlyöjää leukaan.
-- Pirun hurstipussi!
Mies loi häneen murhaavan katseen.
-- Anteeksi! ... sopersi Janne Flykt hämillään.
-- Paina menemään! Näethän, että on jo rakoa... Kortinpelaaja työnsi
häntä selkään, niin että hän oli suistua silmälleen asemasillalle.