Janne Flykt harhaili kaupungilla ilman päämäärää, Hän ei ajatellut
yhtään missä kulki, astui vain eteenpäin katua ylös, toista alas. Oli
ruvennut tuiskuttamaan, ja kaduilla puhalsi kylmä viima.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tullut portille.
Pitkän, matalan puurakennuksen yhdestä ikkunasta tuikki valo. Hän
tiesi, kenen huone se oli. Siellä istui appivaari papereidensa yli
kumartuneena ja laski laskemistaan, löytämättä kuitenkaan mistään
pelastuksen reikää.
Janne Flykt siirtyi keskelle katua paremmin nähdäkseen. Aivan oikein.
Appivaari istui kumartuneena kirjoituspöytänsä yli. Kuinka hän oli
vanhentunut viime viikkoina! Nahka riippui irrallaan hänen ennen niin
pyöreillä kasvoillaan, ja tukka oli epäilyttävästä harmaantunut.
Hän mietti jo mennä sisälle auttamaan appivaaria hänen työssään.
Mutta samassa hän muisti oman surkean kohtalonsa.
Kaksi haaksirikkoutunutta: appi ja vävypoika! Molemmat ajelehtimassa
tyhjän laudankappaleen varassa elämän myrskyisellä merellä.
-- Pois tieltä! Peijakas, mikä tollo siinä seisoo keskellä katua!
Janne Flykt hypähti kiireesti syrjään. Korskuva hevonen, sieraimet
renkaina, oli ollut polkea hänet alleen. Kuskipenkillä istui paksu,
ajurinturkkiin puettu mies ja sivalsi häntä ruoskalla selkään.
Piispan kuski!
Janne Flyktin poskia poltteli. Siinä ajoi piispa tuomiokapitulin
istunnosta lämpimään kotiinsa, ja hänen kuskinsa oli sivaltanut häntä
ruoskalla! Hän oli kerran kastanut tuon kuskin lapsen, ja tuolla
samalla hevosella oli häntä kyyditty kotiin...
Niin saattoivat ajat muuttua...
Janne Flykt nojautui portinpielustaan. Muistorikas paikka! Tässä
he olivat Johannan kanssa yhdessä seisoneet ja haastelleet
tulevaisuudesta. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkenut tuon ihanan
tytön syliinsä tässä samassa porttikäytävässä! Oi, ne olivat suloisia
muistoja, mutta nyt niistä tuntui olevan niin hirveän pitkä aika...
Pihalla kulki joku pimeässä. Aisakello kalahti. Appivaarin renki
puuhaili reen ääressä. Pian kai sekin myytäisiin ... kahdella
pienellä messinkipuitteisella lasi-ikkunalla varustettu kuomureki. He
olivat ajaneet sillä kerran Johannan kanssa ulkosatamasta, ja heistä
oli ollut hauskaa pienestä kuomunikkunasta katsella kuun valaisemaa,
lumipeitteistä merenselkää. Se oli ollut kuin lämpöisten haaveiden
kukittama satumaa... Renki kolisteli pihalla, ja Janne Flykt lähti
astumaan katua ylöspäin.
Minne hän menisi? Kotiin? Sinne oli hänen velvollisuutensa mennä,
mutta vielä hän ei voinut sitä tehdä. Hänen piti saada vähän pohjaa
jalkainsa alle. Nyt ajelehti hän vielä kuin haaksirikkoutunut meren
ulapalla...
Hän suuntasi kulkunsa tuomiokirkolle. Kello löi juuri yhdeksää, mutta
kirkon ikkunoista loistivat valot. Urkujen ääni kantautui pehmeänä ja
kaukaisena ulos autiolle kadulle. Mikä toimitus siellä oli? Hän ei
ajatellut sitä enempää, vaan lähti kiertämään kirkkoa...
Tuossa he olivat monta vuotta sitten olleet seinärahalla, Lassilan
Gideon, Tervon Kalle ja hän. Oi, siitä oli pitkä aika! Eikös silloin
piispa ollut sekaantunut heidän leikkiinsä?...
Janne Flykt painoi kädellä polttavaa otsaansa. Hän kuisti kyllä tuon
aurinkoisen kesäpäivän.
Mutta oliko se sama piispa, joka tänä iltana oli häneltä riistänyt
viran?
Hänestä tuntui mahdottomalta, että se oli sama piispa. Silloin niin
lempeä ja nyt ankara kuin Isä-Jumala itse.
Mutta oliko Isä Jumala ankara?...
Janne Flykt katseli taivaalle. Sieltä tuikkivat lempeät ystävälliset
tähdet.
Eihän Jumala voinut olla ankara. Se oli vain kuumeinen mielikuva,
joka ahdisti häntä: lumivalkeakasvoinen, mustapartainen mies,
säkenöivän mustine silmineen, paavin tiaara päässä...
Sehän oli muutamassa kirjassa, erään keskiaikaisen maalarin maalaus.
Jumalahan oli rakkaus...
Oliko todellakin?
Eivätkö tähdet näyttäneet nyt vierailta ja kaukaisilta?...
Ja kirkon kiviseinä oli kylmä kuin jää... Hän painoi päänsä
kirkonseinää vasten ja tunsi, kuinka urkujen ääni väreili muurien
sisäpuolella.
"Ain' Jeesus rakkahin,
Sinussa riipun kiinn"...
Hän erotti sanat aivan selvästi.
Kirkosta kuuluvat sävelet tuudittivat hänet lapsuuden valoisaan
maailmaan... Hän istui isoäidin rinnalla ja veisasi. Virsikirjan
messinkinen haka oli irtautunut nahkaisesta alustastaan, muodostaen
melkein pikkusormen mentävän reiän... Meri-Kustu kulki varpaillaan
käytäviä pitkin. Hän piti silmällä länsiristeyksen etelänpuoleista
kamiinia. Sehän se oli ainaisena kiusankappaleena... Ei, se ei
savunnutkaan tänään! Hän näki selvästi, kuinka sen luukun yläpuoli
hehkui punaisena...
Mutta silti paleli häntä niin kovin.
Hän havahtui mietteistään. Kylmä puistatti hänen ruumistaan.
Missä hän oli? Mitenkä hän oli tähän joutunut? Ah! Nyt hän muisti.
Hänhän oli pappi ja aikamies. Tuosta äskeisestä oli kulunut jo monta
vuotta...
Mutta...
Hän tunsi, kuinka päätä poltti, ja ajatukset riensivät hurjassa
tanssissa ympäri. Ne ajoivat takaa toisiaan kuin villiytyneet henget.
"... kieltää ... pappispuvun merkkejä kantamasta..."
Kuka oli kieltänyt? Kuka --?
Hän koetteli kaulaansa. Hänellähän oli liperit kaulassa ja kauhtana
yllä.
Mistä hän oikeastaan tuli ja mihin oli matkalla? Oliko hän sairas,
vai myöhästynyt...?
Nyt hän sen muisti!
Piispahan se oli kieltänyt äsken ... tuomiokapitulissa.
Hänet oli erotettu virasta!
Hänet vakasi uuvuttava raukeus. Rinta tuntui tyhjältä ja ontolta.
Se painuisi kokoon ihan tuossa tuokiossa. Oh, oh! ... Hän vei kädet
niskaan ja rupesi irrottamaan liperien nauhoja. "Saahan nämä ottaa!"
hoki hän itsekseen. "Miksi ne eivät jo ottaneet näitä?" Mitä varten
ne jättivät tämän hänen tehtäväkseen? ... Olisihan tuomiorovasti...
Jaa, jaa... Kyllä hän saattoi itsekin, vaikka hän tunsi, että veri
pakeni sydämen äärimmäiseen soppeen. Hän oli kuin mies, joka ennen
mestauslavalle polvistumistaan viimeisen kerran riisuu takkinsa...
Oh! ... tuossa ne olivat, vielä ihan rypistymättömät ... juuri vasta
silitetyt ... Luttisella... Niin, niin... "Silitytä sinäkin, Janne,
liperisi Luttisella..." Niin, niin ei tarvinnut enää ... ei... Hän
nojasi kirkonseinää vasten kuin kuoleva. Tuuli heilutteli lipereitä
hänen kädessään.
Hetkisen kuluttua hän lähti hoippumaan, liperit kädessä. Hänellä oli
vain se tunto, ettei hän saanut niitä enää kaulaansa sitoa...
Hän havahtui siltä, että kirkas valo löi häntä vastaan. Hänen
piti oikein siristää silmiään nähdäkseen. Kas noin!... Mikä hänen
silmissään oli?
Huoneessa kuhisi valkopukuisia tyttöjä. Ne pysähtyivät yht'äkkiä,
katsellen häntä säikähtyneinä.
Mihin hän oli tullut?
Aa ... hänelle selveni: tämähän oli sakaristo! Tuolla seisoi
Matti-vahtimestari ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Miksikä hän
niin tuijotti? Eikö hän tuntenut pastori Janne Flyktiä?
Vanha Skarp tuli kirkosta ja jäi seisomaan kuin naulattuna. Kaikki
katsoivat häntä...
Hän yritti ruveta selittämään Skarpille jotakin siihen suuntaan, että
"nyt se oli valmis", kun hän samassa tunsi jonkun tarttuvan itseään
käsipuolesta ja taluttavan hiljaa ulos.
Se oli Matti-vahtimestari.
-- Onko pastori sairas?
Hän tuijotti eteensä vastaamatta mitään.
-- Aa, nyt minä ymmärrän! Herra Jumala! Kylläpä olivat!
Ja vanhan vahtimestarin silmistä virtasivat kuumat kyyneleet.
Nuo kyyneleet saivat Janne Flyktin tajuihinsa. Hän ei saattanut
milloinkaan nähdä toisen itkevän. Sellaisissa tapauksissa hän tunsi
kasvavansa suuremmaksi, voimakkaammaksi. Hänen virkansahan oli
lohduttaminen.
-- Älähän itke, Matti! puheli hän ja taputteli vahtimestaria olalle.
-- Kyllä minä vielä... Ei kaikki tähän lopu.
Vahtimestari kuivasi kyyneleensä. Hattupäisiä koulutyttöjä kulki
heidän ohitsensa, katsellen kummissaan sakariston portailla seisovia
miehiä: toinen avopäin, kyynelsilmin, ja toinen kalpeana kuin
palttina, papinkaulus kädessä ... huulilla rohkaiseva hymy. Se
vaikutti peräti omituiselta.
Yht'äkkiä heillekin selvisi. Päät yhteen painautuneina he astuivat
portaita alas, sipisten keskenään.
-- Minä lähden saattamaan pastoria, sanoi vahtimestari.
-- Ei, kiitos! Kyllä minä tästä kotiin osaan.
Hän huomasi pastori Skarpin hahmon sakariston ovessa. Se sai hänet
täyteen tajuntaan.
-- Hyvästi, Matti, ja kiitos kaikesta!
Hän pisti papinkauluksen taskuunsa ja riensi portaita alas.
-- Flykt, kuule! huudettiin hänen jälkeensä.
Se oli Skarp.
Mutta Janne Flykt ei halunnut jäädä hänen seuraansa, Se olisi voinut
saattaa hänet raivoon.
Hän puristi huulet tiukasti yhteen ja astui kirkkopuiston halki
kadulle.
Hän silmäsi kelloa tuomiokirkon tornissa. Mitä? Puoli kymmenen jo!
Kauan se Skarp viipyikin konfirmatsiooneissa...
Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä koti ja Johanna. Hyvä Jumala! Hän
oli harhaillut tuntikausia ympäri kaupunkia, ja sillä aikaa oli
Johanna odottanut häntä sydän kurkussa! Hän astui katua eteenpäin
pitkin, rivakoin askelin.
Nyt hänellä oli kiire. Tuomiorovastin katukäytävästä loisti tuli.
Siellä oli varmaan vieraita.
Portille hän pysähtyi. Mitä hän sanoisi Johannalle?...
Hän lähti hiipimään porttikäytävää pitkin ja pysähtyi keittiön
ikkunan alle. Hän oli kuin varas omalla pihallaan.
-- Kuka siellä hiipii?
Tumma hahmo läheni häntä uhkaavana, varsiluuta kädessä.
-- Kas! Pastoriko se on? Minä jo halonvarkaaksi epäilin. Eivät anna
tuomiorovastin halkopinon olla rauhassa. Pakkaavat viemään ihan
väkisin...
Talonmies naurahti ja hävisi pimeälle pihalle.
Ei tainnut Mikkonen vielä tietää...
Hän astui portaille ja nousi raskain askelin ylös. Mutta ihmeellistä:
joka askeleella kasvoi hänen tyyneytensä. Muutaman viikon päästä
näitä portaita nousisi toinen pappi. Millähän mielellä hän astuisi?
Hengellisiä lauluja hyräillen, palatessaan lähetysyhdistyksen
ompeluseurasta. Hän ei nyt saattanut hyräillä eikä hän halunnutkaan.
Mutta siitä huolimatta nousi hän lujin askelin. Hän tahtoi nousta ...
elämän korkeita portaita vielä kerran ylös.
Hän avasi oven ja astui eteiseen. Suloinen lämpö huokui häntä vastaan.
Kodin lämpö! Voi!...
Nyt hän tunsi, että rintaa poltti taas.
Valoa virtasi eteiseen. Ovessa seisoi Johanna.
-- Janne! Rakas Janne!
Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna hänen rinnoillaan ja
itki katketakseen. Hän aavisti, miten oli käynyt.
-- Voi, voi! Millä me nyt tulemme toimeen? Hyvä Jumala, voi hyvä
Jumala! Isä, isäkin...!
Nuoren vaimon itku oli sydäntä särkevää, mutta se mursi Janne Flyktin
vain hetkeksi. Aivan kuin äsken sakariston portailla hän tunsi nytkin
kasvavansa. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.
-- Älä, älä, Johanna, rakas Johanna! Oma armas, kuule, älähän nyt!
Pikku Pentti herää ... kuule ... kuulehan!...
Mutta Johannan itku ei laannut.
-- Älä, Johanna, älä...! Mennään sisään, minä kerron. Hän talutti
vaimonsa huoneeseen, asetti hänet sohvaan ja riisui päällystakin
yltään.
Pöydällä paloi lamppu, luoden valoaan kodikkaaseen, hauskaan
huoneeseen. Nurkassa seisoi sello niin itsetyytyväisenä ja muhkeana,
aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä huoli! Olenhan minä vielä."
Mutta Janne Flykt ei välittänyt siitä nyt. Hänen ajatuksensa olivat
Johannassa.
-- Älä itke, Johanna. Jos ihmiset ovat kuolleet, niin Jumala elää.
Emme me vielä ole hukassa sentään.
Johanna tuijotti eteensä avuttomana. Hän muistutti ruumiillistunutta
epätoivoa.
-- Kyllä se on vaikeaa. Isäkin niin avuttomassa tilassa. Hän puhkesi
uudelleen kyyneleihin.
Janne Flykt istui hänen viereensä.
-- Emme me saa epätoivoon joutua, puheli hän tyynnyttäen. -- Nyt jos
koskaan kysytään, uskallammeko me kaksi lähteä elämän tuntemattomia
teitä kulkemaan. Hyvähän on elää, kun on turvattu tulevaisuus, mutta
tyhjin käsin, Johanna, tyhjin käsin, siinä kysytään uskoa ... ja
rohkeutta. Se on mies, joka uskaltaa lähteä tyhjin käsin! Ja minä
tunnen, Johanna, että minä uskallan. Tänä hetkenä tunnen sen. -- Ne
veivät minulta tuomiokirkon, mutta Jumala jäi.
Hän sulki nuoren vaimonsa syliinsä.
-- Katsopas, ne ottivat pois nämä -- hän osoitti tyhjää
papinkauluksen sijaa -- mutta Jumala jäi ... ja sinä ... Johanna, ja
pikku Pentti. Minähän olen rikas vielä.
Johanna tyyntyi vähitellen: Janne oli aina ollut niin ihmeellinen.
-- Kyllähän täytyy ... mutta kun isku seuraa toistaan ... ensin isä
ja sitten sinä ... mutta -- silmiin nousivat taas kyyneleet -- täytyy
kai ... täytyy.
-- Se on oikea sana, Johanna.
Janne Flykt suuteli kyyneleitä vaimonsa silmistä.
-- Me olemme nuoria ... ja terveitä. Me jaksamme vielä. Ajattelepa,
jos olisimme vanhoja... Meille kuuluu elämä ... kaiken uhallakin.
Janne Flykt nousi ja otti esiin sellonsa. Nyt hän soittaisi, vaikka
sydän verta vuotaisi, soittaisi Johannalle.
"Niin musta taivas kauttaaltaan.
Yks tähtönen vain loistaa.
Se tuikkii mulle ikkunaan
ja valaa sieluun lohtuaan:
Sun uskos esteet poistaa!..."
Se oli säkeistö runosta, jonka hän oli kerran Johanille lähettänyt --
tilapäistuote vain, mutta hän oli säveltänyt sen, koska Johanna oli
pyytänyt sitä. Tämän mielestä oli sanoissa niiden alakuloisuudesta
huolimatta niin ehdoton varmuus.
Ja niin olikin.
Sävel ainakin tulkitsi niin. Varsinkin kahdessa viimeisessä säkeessä.
Niistä huokui horjumaton uskallus elämään, uskallus, joka kiipesi yli
kaikkien esteiden, kaikista suruista ja pettymyksistä huolimatta.
"Se tuikkii mulle ikkunaan
ja valaa sieluun lohtuaan:
Sun _uskos_ esteet poistaa!..."
-- Sinä aavistit sen, Janne, silloin ... tuona iltana...?
-- Niin kai...
-- Ja nyt on aavistuksesi käynyt toteen.
-- Niin. Jumala kai lähettää aavistuksetkin, että voisimme
varustautua pahan päivän varalle.
* * * * *
Tuomiokirkon tornissa löi kello kahtatoista. Ne olivat kuin
jäähyväislyöntejä nuorelle papille, joka oli pyytänyt tuoda elämää
sen vanhojen muurien sisälle. Tuntui, kuin olisi tuomiokirkkokin
käsittänyt, mitä oli tapahtunut. "Jää hyväst'! Jää hyväst'!" soitti
kello, ja sen äänessä väreili kokonainen maailma kaipausta.
Janne Flykt istui pöytänsä ääressä ja kuunteli. Hän ymmärsi kellon
valituksen. Syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan.
Kaikki oli lopussa...
Hän silmäsi ympärilleen hiljaisessa huoneessa.
Kolme onnellista vuotta hän oli näiden seinien sisällä viettänyt. Ja
nyt tänne muuttaisi toinen ... vieras.
Tuntui kuin olisivat seinätkin nousseet vastarintaan sen vääryyden
johdosta, joka hänelle oli tapahtunut.
Mutta se ei ollut unta, vaan kolkkoa todellisuutta: hänen täytyi
muuttaa.
Viereisessä huoneessa valitti Johanna unissaan. Raukka oli mennyt
levolle lohdutettuna kuin pieni tyttö, jolle särkyneen nuken sijasta
oli luvattu uusi.
Janne Flyktin silmiin kohosivat kyyneleet. Nyt saivat vapaina
virrata, kun näkijänä oli vain hiljainen yö...
Hän istui kauan. Kello tuomiokirkon tornissa löi yhtä, mutta hän
istui yhä vain.
Hän havahtui siitä, että lamppu rupesi himmenemään. Siitä oli öljy
loppunut.
Jaa, jaa ... Elämä uhkasi loppua, mutta se ei _saanut_ loppua! Hän,
Janne Flykt, pitäisi siitä kiinni henkensä uhallakin.
Hän kääntyi tuolissaan ja hänen silmänsä sattuivat Napoleonin kuvaan
flyygelin yläpuolella.
Napoleon Fontainebleaussa!
Siinä istui hyljätty keisari valtakuntansa menettäneenä. Hänkin oli
menettänyt valtakuntansa: virkansa ... tuomiokirkon ... rakkaaksi
käyneen sananjulistustyönsä.
Kantimesta irroitettu sapeli pöydällä ... ja katse niin epätoivoisen
synkkä...
Mutta vielä kerran ripustettaisiin sapeli vyölle! Vielä kerran se
heiluisi sankarin kädessä kirkkaana ... välkähtelevänä!...
Satapäiväinen 'keisarikunta!
Janne Flyktin pää painui rinnalle.
Niinkö hänenkin kävisi! Lyhyt, hetken menestys vielä ja sitten...
Oliko tämä lopun alkua?
Ei! Hän tahtoi voittaa valtakuntansa takaisin. Joskaan hän ei saisi
sitä enää samassa muodossa kuin ennen, tahtoi hän sen voittaa
sittenkin: elämän, itse _elämän..._ sykkivän, lämpimän elämän!
Hän tunsi, että kamppailu tulisi olemaan raskas.
Kestäisikö hän?... Niin ... kestäisikö hän todella?
Jumala sen tiesi.
Mutta yrittää hän ainakin tahtoi.
Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin riisui kauhtanan yltään, tuntui
hänestä, että yksi osa hänen elämästään oli päättynyt.