Eikö hän sanonut niin? Vai kuuliko hän oikein?
Viran ne vievät ... ihan varmaan!...
Ja taas valtasi hänen musertava ahdistus. Mitä? Jospa hän menisi
tuonne sisään ja peruuttaisi? Hän ei voisi nähdä Johannan tuskan
repimiä kasvoja. Hän kuolisi.
Janne Flykt nousi ylös ja otti pari askelta ovea kohti. Tuskan hiki
kihoili hänen otsaltaan. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä
runoilija-piispan kuvaan. Oli kuin olisi tämä kieltänyt: "Älä luovu
vakaumuksestasi! Ne vievät sinulta musiikinkin, jos taivut. Minä
tunnen heidät."
Hän pysähtyi ja palasi paikalleen. "Ei ole hyvä tehdä missään asiassa
omaatuntoaan vastaan..."
Kuului kolinaa, kun tuoleja siirreltiin. Varmaankin päätös oli valmis.
Janne Flykt tunsi kalpenevansa. Hän oli kuin kuolemantuomiota
odottava vanki.
Viereisen huoneen ovi avautui, ja piispa seurueineen astui sisään.
Heidän kasvonsa olivat juhlalliset ja totiset. Tuntui kuin olisivat
he tulleet taivaasta itse Isä-Jumalan luota. Nytkin kulki asessori
Tallborg viimeisenä, mutta hänen käyntinsä oli velttoa, laahustavaa.
Näki, että hän oli jäänyt vähemmistöön.
Tuomiokapitulin jäsenet istuivat paikoilleen. Ja heidän läsnäolonsa
sai taas seinäkellon hokemaan: "Olisit ... peruuttanut! Olisit ...
peruuttanut!" takoi se.
Sihteeri ojensi piispalle paperiarkin. Tämä silmäili sitä hetken ja
alkoi vavahtelevin äänin, jota hän turhaan koetti tukea:
-- Koska pastori Janne Flykt, tuomiokirkkoseurakunnan virallinen
apulainen, on täällä tehdyn kirjallisen syytöksen mukaisesti
havaittu omaavan evankelisluterilaisen kirkon opista jyrkästi
poikkeavan käsityksen, koskeva Herramme ja Vapahtajamme
jumaluutta, joka on kirkon pohja ja perustus, eikä hän, pastori
Janne Flykt, ole varoituksista huolimatta taipunut peruuttamaan
harhakäsitystänsä, vaan pysyy siinä edelleenkin lujana, on
Tuomiokapituli voimassa-olevan Kirkkolain 122 §:n perustuksella ollut
pakoitettu tuomitsemaan hänet, virallisen apulaisen Janne Flyktin,
pappisvirkansa menettäneeksi, ja vaatii häneltä takaisin hänen
pappeuskirjansa sekä kieltää häntä laillisen edesvastauksen uhalla
tästä lähtien papillisia toimituksia tekemästä sekä pappispuvun
merkkejä kantamasta.
Tuokion vallitsi suuressa huoneessa haudan hiljaisuus. Tuntui kuin
olisivat kynttilätkin käsittäneet, mistä oli kysymys, sillä niiden
liekit paloivat värähtämättä. Seinäkello vain takoi kuuluvasti:
"Tuomittu! tuomittu!"
-- Tämän päätöksen on tuomiokapituli tehnyt kolmella äänellä yhtä
vastaan ja on entisellä pastori Flyktillä oikeus hakea siihen
muutosta laillisessa järjestyksessä.
"Entisellä pastori Flyktillä." Se vihlaisi kuin veitsen pistos.
Konsistoriumi nousi, ja Janne Flykt hoippui eteiseen.
Asessori Tallborg riensi hänen jälkeensä ja puristi osaaottavaisesti
hänen kättään.
-- Minä koetin tehdä kaikkeni, mutta turhaan. Hänen äänensä värähteli
liikutuksesta.
-- Kiitos! vastasi Janne Flykt tuskin kuuluvasti.
-- Millä te nyt tulette toimeen? Sillä minä pelkään, että hovissa
ovat samaa mieltä.
-- Jumala auttaa. Janne Flykt tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Hän
painoi lakin päähänsä ja astui ovelle.
-- Hyvästi, herra asessori, ja kiitos siltä, mitä olette minun
hyväkseni tehnyt! Hän läähätti kuin hukkuva.
Asessori Tallborgin kasvot kävivät aivan avuttomiksi.
Janne Flykt tunsi kuumat kyyneleet poskillaan. Hän hyökkäsi ulos.
Pimeys löi häntä vasten kasvoja ja hän oli langeta liukkaille
porraskiville.
Kello tuomiokirkon tornissa löi juuri kahdeksaa. Sen ääni kiiri yli
pienen, talvivaippaansa kääriytyneen kaupungin.
Janne Flykt hoippui katua alaspäin kuin juopunut. Hän ei nähnyt
vastaantulijoita, jotka pudistaen päätään katselivat hänen jälkeensä.
Hänen sydämessään velloi tuska ja epätoivo. Se saarsi hänet kuin
rannaton meri. Jostakin etäisyydestä katseli häntä vain kaksi
säikähtynyttä silmää, ja pienen pojan ääni jokelsi: "Itä on pappi,
itä on pappi!"...