XI

Tuomiokapitulin ylimääräinen istunto oli määrätty maanantai-illaksi

kello 6.

Jo hyvän aikaa ennen istunnon alkamista saapuivat tuomiokapitulin

jäsenet yksi toisensa jälkeen. Pappispuvuissa, aivan kuin

valmistautuneina joihinkin papiksivihkiäisiin tekivät he juhlallisen,

arvokkaan vaikutuksen. Mutta tällä kertaa ei heidän kasvoillaan

tavattu tuota jokapäiväistä, rauhallista ilmettä, joka niillä

tavallisissa oloissa asui kuin merkkinä siitä, etteivät säännölliset

pappistehtävät pitkän virkatottumuksen vuoksi enää heidän mieltään

erikoisesti kiinnittäneet. Ei, tämä toimitus oli siksi epätavallinen,

että sen näki jo itse herra asessori Tallborginkin kasvoilta, joilla

tavallisesti leikki hyväntuulen veitikka. Sen huomasi selvääkin

selvemmästi vahtimestarikin, joka pari vuosikymmentä oli autellut

tuomiokapitulin herroille päällystakkia ylle.

Nyt olivat hänenkin kuihtuneet kasvonsa vakavuuden kirkastamat hänen

ottaessaan vastaan herra asessori Tallborgin supinnahkaista turkkia.

Asessori Tallborg veti esiin nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Hän oli lihava, keskikokoinen mies ja hiostui helposti.

-- Onko piispa jo saapunut? kysyi hän, tukkien nenäliinaa kauhtanansa

takataskuun.

-- Ei ole, herra asessori. Ainoastaan herra tuomiorovasti ja herra

asessori Haglund, vastasi vahtimestari nöyrästi.

Asessori Tallborg astui istuntohuoneeseen, jossa tuomiorovasti ja

asessori Haglund istuivat pitkän, viheriällä veralla päällystetyn

pöydän ääressä.

-- Hyvää iltaa! tervehti Tallborg. -- No, mitäs veljet arvelevat

tästä?

Mitäpä siitä oli arvelemista. Tuomiorovasti pudisti päätään, ja

asessori Haglund teki samoin.

-- Ikävä juttu. Asessori Tallborg istahti virkaveljiään vastapäätä ja

tarkkasi heidän huolestuneita kasvojaan.

-- Ikävä juttu, perin ikävä, virkkoi hänkin. Tuomiorovasti korjasi

silmälasejaan ja vertasi kelloaan ikkunoiden välissä riippuvaan

seinäkelloon.

-- Se on merkillistä, kuinka tuo on ruvennut jätättämään. Viime

torstaina panin omani sen kanssa yhteen ja nyt se on taas viisi

minuuttia jälessä.

-- Mutta jos omasi menee edelle?

-- Ei pitäisi. Se on kuukausi sitten ollut kellosepässä eikä sen

pitäisi mennä. Tuomiorovasti pisti kellon taskuunsa ja otti pöydältä

asiakirjavihkon. Siinä oli syytöskirja pastori Flyktiä vastaan sekä

hänen antamansa kirjallinen selitys.

Tuomiorovasti katseli sitä ja puistautti vähä-väliä Päätään.

Innostusta, innostusta ... ja kaunista kieltä, mutta oppi ... se

oppi...

-- Jaa-a. Ikävä juttu, kerrassaan ikävä juttu, virkkoi hän ääneen.

-- Minä olen koettanut sille pojalle takoa järkeä päähän, mutta

ei. Hän on itsepäinen, harvinaisen itsepäinen. -- Hän katseli

virkaveljiään huolestunein ilmein ja jatkoi lukemistaan. -- Miksi ei,

-- murahteli hän. -- Saattaa sitä kai noinkin sanoa ... "Kristuksen

jumalallinen ihmisyys" ... mutta tarvitseeko nyt julistaa

saarnatuolista kaikkea mitä ajattelee. Hm! -- Hän silmäsi asessori

Tallborgia kuin lukeakseen tämän kasvoista, mitä virkaveli ajatteli

asiasta. Mutta Tallborg istui kuin itseensä vajonneena ja leikki

kultaisilla kellonperillään. -- Tätä minä olen koettanut hänelle

iskeä päähän, mutta ei. Hän on järkkymätön. Vakaumus? ... niin no

... vakaumus kyllä, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön ... niin

... sovelluttaminen ... taikka ... no niin, miksi emme voi sanoa:

sovelluttaminen. Eihän sitä nyt tarvitse maailmalle huutaa kaikkea,

mitä ajattelee.

Tuomiorovasti otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä, viitaten

päännyökkäyksellä asiapapereihin. Hänen mielestään juttu oli

auttamaton.

-- Siinä on hänen kirjallinen selityksensä, lausui hän.

Asessori Tallborg otti paperin ja rupesi lukemaan. Hänen lihava

leukansa venähti rinnalle ja poskilla värähti tuontuostakin

hermostunut nykähdys.

-- En minä nyt voi sanoa, että hän suorastaan kieltäisi Kristuksen

jumaluuden, mutta onhan se vähän hämärästi esitetty ... lausui hän

leveään tapaansa... "Sellainen täydellisyys, sellainen tinkimättömän

läheinen suhde Jumalaan, josta hän ei heitä irti kärsimyksen

ratkaisevimmalla hetkelläkään, vaikka hänen omassa sielussaan

kaikki on pimeää kuin yö, sellainen horjumaton uskollisuus omaa

elämänkutsumustansa kohtaan, oikeuttaa meidät sanomaan, että hän on

'jumalallinen', vieläpä enemmänkin: hän on 'Jumala'... Jaa ... hm!

hiukan modernia, mutta melko oikein, melko oikein."

Asessori Tallborg heitti asiakirjavihkon pöydälle ja vaipui

syvemmälle nojatuoliinsa.

-- Nuo lainausmerkit ovat minusta vaarallisia. Niihin on hienosti

kätketty koko kielteinen kanta, virkkoi asessori Haglund, joka

pelkäsi Tallborgin ryhtyvän syytettyä puoltamaan.

-- Minusta ne ovat paikallaan. Käsite "Jumala" on nyt kerta

kaikkiaan kiistanalaisena, ja ystävämme Janne Flykt osoittaa sen

yksinkertaisesti lainausmerkeillä. Ne eivät sano sen enempää ...

eivätkä vähempää.

Eteisestä kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Piispa,

tuomiokapitulin sihteerin seuraamana astui sisään.

-- Hyvää iltaa, hyvät veljet! Tjaa-ah! Meillä on raskas ilta.

Piispa tervehti tuomiorovastia ja asessoreita ja kävi istumaan pöydän

päähän korkeaselustaiseen, puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin.

Hän näytti avuttomalta tuossa mahtavassa tuolissa, jonka selusta

ulottui hyvän joukon yläpuolelle hänen harmaan päänsä. Hermostuneena

rupesi hän kuivaamaan silmälasejaan, räpytellen pieniä, likinäköisiä

silmiään.

-- Ei ... syytetty ole vielä tullut?

-- Ei ole vielä.

Tuomiorovasti vertasi taas kelloaan seinäkelloon. Se osoitti nyt

seitsemää minuuttia vailla 6.

-- Jaa-ah. En minä ole tämmöistäkään iltaa vielä elänyt. Jumala

auttakoon meitä tekemään oikean päätöksen.

-- Asia on melko selvä.

Asessori Haglund lausui sen melkein koleasti.

-- Tarkoitatko...?

Piispa ei hirvennyt jatkaa loppuun.

-- Tarkoitan. Kirkkolaki ei anna mahdollisuuksia muuhun

mielipiteeseen.

-- Asia on melko vaikea, huomautti asessori Tallborg, ja hänen

kasvoilleen ilmestyi tuo niille niin tutunomainen poikamainen hymy.

Meidän on kuljettava Skyllan ja Kharybdiksen välistä.

Mikä sinun mielestäsi tässä tapauksessa on Skylla?

-- No ... pastori Flyktin mielipiteet.

-- Ja Kharybdis?

-- Kirkkolaki. Minä omasta puolestani välttäisin Kharybdista ja

kulkisin lähempää Skyllaa ... tässä tapauksessa.

-- Siis hyväksyisit harhaopin?

-- En, vaan koettaisin ymmärtää ja kääntää asian parhainpäin, jotta

poikariepu saisi pitää virkansa.

-- "_Incidit in Scyllam, qui vult evitare Charybdin_." [Se joutuu

Skyllaan, joka haluaa välttää Kharybdista.] Taikka ... päinvastoin,

lausui järkähtämätön asessori Haglund.

-- Niinpä niin. Minä vain arvelen, että tuomiokapituli voisi

helpommin selvitä Skyllasta kuin pastori Flykt Kharybdiksesta.

Tuomiokapitulin kello löi 6, ja vahtimestari tuli ilmoittamaan, että

pastori Flykt oli saapunut.

-- Käsketään sisään.

Janne Flykt astui huoneeseen ja kumarsi. Hän oli kalpea, mutta

hänen tiukasti yhteen puserretut huulensa osoittivat, että hän

oli valmistautunut ottamaan vastaan pahimmankin, jos asiat niin

vaatisivat.

Piispa sormeili hermostuneena rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä.

Asessorit istuivat jäykkinä, liikkumattomina. Laiha Tallborg'kin oli

vakava. Ainoastaan poskilla värähtelevät nykähdykset ilmaisivat hänen

käyvän sisäistä taistelua. Sihteeri kirjoitti nopeasti, korjaten

silloin tällöin nenäkakkuloitaan.

Piispa rykäisi pari kertaa kuivasti ja vaivautuneesti. Hän loi

pienet, harmajat silmiänsä ovensuussa seisovaan nuoreen pappiin,

ja hänen vanhaa sydäntään kaihersi sääli. Millä elättäisi poloinen

poikaparka perheensä, jos laki nyt hänet tuomitsisi?

-- Pastori Flykt, astukaa hiukan lähemmäs.

Janne Flykt otti pari askelta viheriää pöytää kohti.

-- Niinkuin edellisellä kerralla kävi selville -- alkoi piispa ja

hänen värähtelevää puhettaan keskeytti vähäväliä kuiva yskintä

-- on kuparisepänkisälli Esaias Kamula jättänyt tuomiokapituliin

kolmenkymmenenviiden seurakuntalaisen allekirjoittaman

syytöskirjelmän, jossa teitä syytetään harhaopista, erikoisesti

siitä, että kiellätte Kristuksen jumaluuden. Tuomiokapituli antoi

teille viime kerralla alkaa vastata syytökseen kirjallisesti, jotta

saisitte asiaa harkita ja mahdollisesti peruuttaa väitteenne. --

Pyydän asessori Haglundin lukemaan syytetyn vastauskirjelmän.

Asessori Haglund korjasi silmälasejaan ja nousi. Hänen kuiva vartensa

oli jäykkä kuin seiväs ja hänen äänensä terävä ja läpitunkeva.

Vastauskirjelmä oli pitkä. Siinä selitti pastori Flykt, ettei hän

suinkaan kieltänyt Kristuksen jumaluutta, vaikka hän käsittikin sen

hiukan toisin kuin evankelisluterilainen kirkko. Hänen mielestään

Kristus oli ennen kaikkea ihminen, täydellinen, jumalallinen ja

synnitön ihminen. Sellaisena häntä voitiin hyvällä syyllä sanoa

"Jumalan pojaksi", siksi ainoaksi, joka tämän nimen täysin ansaitsi

ja siis myöskin "Jumalaksi". Mutta siinä mielessä Jumalaksi kuin

kirkko opetti, nimittäin että Vapahtaja olisi yhtä kuin Isä, ja

Isä yhtä kuin Poika, -- siis ottanut esimerkiksi osaa maailman

luomiseen, niinkuin kirkon katekismuksessa sanottiin, -- ei hän

voinut Vapahtajaa nimittää, jonka vuoksi kolminaisuusoppi olikin

hänelle epäselvä, -- ei niin ymmärrettynä, että hän tahtoisi sen

kieltää, vaan niin, ettei hän ollut päässyt siltä vielä rehelliseen

vakaumukseen. Tästä oli johtunut, ettei hän ollut voinut siitä

saarnoissakaan puhua, niinkuin toiset papit, vaan oli tyytynyt

melkein yksinomaan julistamaan jumalallista Kristusta ihmisenä,

koskapa hänen mielestään Vapahtaja sellaisena tuli ihmistä paljoni

lähemmäs kuin taivaallisena hallitsijana ja kuninkaana, joksi hänkin,

Janne Flykt, Vapahtajan uskoi, koskapa Raamattukin opetti, että

"Jumala on hänet _korottanut_".

Tämä oli lyhyesti hänen vakaumuksensa, josta hän rehellisenä miehenä

ja kristittyinä ei voinut luopua, koskapa -- niinkuin jo oppi-isä

Lutherkin sanoi -- "ei kenenkään ole hyvä tehdä missään omaatuntoaan

vastaan".

Asessori istuutui ja laski vastauskirjelmän pöydälle, Hän katsahti

piispaan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei hiukkaakaan perääntynyt,

pikemmin päinvastoin."

Piispa oli lukemisen aikana vaipunut kokoon tuolissaan. Oli kuin

olisi vuori laskettu hänen kapeille hartioilleen.

Avarassa huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kuului vain

kellon yksitoikkoinen käynti. Tuntui kuin olisi sokin sanonut: "Ei

vain! ei vain! ... turha toivo! turha toivo!"...

Piispa nosti kumaraan painuneen päänsä. Näkyi, että hänen oli vaikea

puhua.

-- Pastori Flykt ei ole ollenkaan perääntynyt mielipiteistään.

Syytöskirjelmän pääponsi on niin muodoin oikein?

-- Se riippuu siitä, miten asia käsitetään.

Janne Flykt nojasi korkeaan kaappiin. Hän tunsi tarvitsevansa tukea.

-- Jaa. Sitä on vaikea käsittää muuten kuin että pastori todella

kieltää Kristuksen jumaluuden.

-- En, herra piispa, minä ymmärrän sen vain hiukan toisin kuin kirkko.

-- Jaa, mutta teillä ei ole lupa ymmärtää sitä toisin! Te olette

tehnyt pappisvalan ja luvannut käsi Raamatulla pysyvänne kirkon

opissa. Teillä ei ole oikeutta rikkoa valaanne!

Piispan hinterä varsi oikeni, ja hänen harmaissa silmissään välähti.

-- Siihen minä en voi mitään, herra piispa. Olen jo huomannut, ettei

ole hyvä tehdä missään asiassa omaatuntoaan vastaan.

-- Omatuntokin muodostuu sellaiseksi, millaiseksi sen kasvatamme. Te

olette kasvattanut sen harhaoppiseksi.

-- Eikö omatunto ole Jumalan ääni?

Janne Flykt irtautui kaapista ja seisoi suorana.

-- Kyllä, mutta siihen voivat paljon vaikuttaa ulkonaiset olosuhteet,

lueskeleminen, mietiskely jne. Te olette kasvattanut omantuntonne

kirkolle vieraassa ilmapiirissä. Siitä johtuu vakaumuksenne.

Janne Flykt ei vastannut. Tuli taas hiljaisuus, jonka aikana

seinäkello takoi: "Ei vain! ei vain! ... parantumaton! parantumaton!"

-- Millä kannalla pastori on muihin kirkonoppeihin nähden?

Janne Flykt mietti ennen kuin vastasi.

-- Minua ei ole syytettykään muusta kuin Kristuksen jumaluuden

kieltämisestä. Katson, etten ole velvollinen vastaamaan herra piispan

kysymykseen.

Pieni, hinterä piispa korkeassa selkämys-tuolissaan kasvoi. Hänen

laihat kasvonsa jännittyivät, ja käsi tarttui kultaiseen ristiin

lujin ottein. Hän oli nyt piispa, jolla oli valta käskeä.

-- Te _olette_ velvollinen vastaamaan kysymykseeni, kun minä teidän

esimiehenänne sen teille asetan! lausui hän ankarasti.

Janne Flykt silmäsi asessori Tallborgia, joka näytti vaivaantuneelta.

Hänestä tuntui, että asessori antoi hänelle ystävällisen merkin

perääntymiseen.

-- Minä hyväksyn ne ... yleensä, vastasi hän hiljaa.

-- Yleensä ... jaa, mutta ette täydelleen?

-- Kyllä...

-- Esimerkiksi yliluonnollisen syntymän?

-- Tavallaan, vaikka minulla ei ole siltä mitään vakaumusta. Minä en

ymmärrä sitä enkä voi siis oikein kysymykseenkään vastata.

-- Ylösnousemuksen?

-- Ehdottomasti. Olen sitä mieltä, että kuka hyvänsä meistä

täydellisesti kristuksenkaltaisessa jumalasuhteessa eläen voisi tehdä

saman.

Värähdys kävi läpi pöydän ympärillä istuvien vanhojen herrojen. He

katsoivat kummissaan nuorta pappia.

-- Mitä pastori tarkoittaa?

-- Tarkoitan sitä, että jos ken hyvänsä meistä olisi sisäiseltä

olemukseltaan yhtä ehyt ja vapaa, niin Jumalan voiman kantama kuin

Vapahtaja, hän uhmaisi kuolemaakin. Hän olisi silloin elämän herra,

täydellisesti tuttu elämän kanssa, eikä kuolema voisi hänelle mitään.

Tuli taas hiljaisuus, jonka kestäessä tuomiokapitulin jäsenet

näyttävät syventyneen miettimään nuoren papin sanoja. Hetken kuluttua

lausui piispa:

-- Onko se pastorin ehdoton kanta, jonka olette vastauskirjeessänne

esittänyt ja jota nyt olette täällä puolustanut?

-- On.

Janne Flykt kuuli kyllä, mitä seinäkello takoi, mutta siitä

huolimatta hän vastasi varmasti.

-- Tiedättekö, mikä seuraus siitä teille on?

-- Jos käsitykseni selitetään Kristuksen jumaluuden kieltämiseksi --

jota se minun mielestäni ei ole -- on siinä seurauksena viran menetys.

-- Jaa, te tiedätte siis sen. -- Tuomiokapituli siirtyy

neuvottelemaan ja päätöstä tekemään. Pyydän pastoria istumaan ja

odottamaan sen aikaa.

Piispa osoitti tuolia ovensuussa.

Herrat poistuivat viereiseen huoneeseen, lihava Tallborg viimeisenä,

ja Janne Flykt jäi yksin.

Häntä väsytti ja hän istui osoitetulle paikalle. Omituinen tunteiden

sekoitus velloi hänen sydämessään. Mitä? Nytkö ratkaistaisiin hänen

elämänsä kohtalo tuossa viereisessä huoneessa?

Hänen sydäntään ahdisti. Miten hän tulisi toimeen, jos virka

vietäisiin?

Hän nojasi päätä käsiinsä ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Niin valoisana, lupaavana oli elämä auennut hänelle, ja nyt tuntui

siltä, kuin loppuisi kaikki pimeyteen. Isku näytti seuraavan

toistansa: pari viikkoa sitten oli hänen appensa, rikas kauppias

Roslund tehnyt vararikon. Se oli tuntunut aivan käsittämättömältä.

Hän oli luullut appensa seisovan vakavalla pohjalla: olihan

kauppahuone siksi vanha ja monet kovat kestänyt. Mutta viimeinen

suuri jauhojen tukkuosto kotimaisilta kauppiailta oli antanut

vanhukselle loppuiskun. Hän oli luottanut hinnan nousuun ja se

olikin alennut -- ulkomaisten odottamattoman hyvien satojen vuoksi.

Kolme ja puoli markkaa säkkiä kohti! Se teki lähes puoli miljoonaa

markkaa rahtien kanssa. Sitä ei vanhus enää ollut kestänyt, vaan oli

murtuneena jättänyt vararikkohakemuksen. Siihen hupenivat hänenkin

myötäjäisensä, joista kaupungilla oli niin suurta ääntä pidetty.

Janne Flykt hymyili katkerasti. Johannan flyygeli jäi hänelle

myötäjäisiksi. Ja sillä tulisi virkaheittopapin elättää itsensä ja

perheensä.

Mahdotonta.

Hän oli kyllä musiikkimies, mutta konsertteja hän ei pystyisi

antamaan, -- paremmin viululla kuin sellollakaan, pianosta

puhumattakaan. Ne vaativat suurempaa koulutusta kuin esiintyminen

palokunnan vuosijuhlissa.

Hän nosti päätään ja silmäili avuttomana ympärilleen. Seiniltä

katselivat häntä entisten piispojen kuvat.

Niin, siinä ne olivat rivissä kaikki, ensimmäisestä alkaen.

Vakavia, juhlallisia miehiä, vanhanaikaisissa korkeakauluksissa

kauhtanoissaan, piispanristit rinnalla. Ne tutkivat häntä,

harhaoppista, ja niiden tuomio oli yksimielinen.

Pois kappa ja kaulus vääräoppiselta!

Ainoastaan runoilija-piispa näytti olevan eri mieltä. Hänen lempeät,

klassilliset piirteensä tuntuivat puhuvan toista kieltä. Hän vastusti

virkaveljiään. "Hävetkää!" Puhui hän. "Vanhat miehet ja tuomitsette

nuorta sen vuoksi, että hänen taiteellinen sielunsa haluaa luoda

uusia muotoja vanhoille totuuksille. Minäkin ajattelin vapaammin ja

pysyin kuitenkin piispana kuolemaani asti. Mutta te tahdotte ottaa

viran apulaiselta, jolla ei ole mitään turvaa. Älä murehdi! Taide on

Jumalasta."

Niin, niin ... se oli totta. Hänen taiteensa rajoittui

paremmanpuoleiseen viulun- ja sellonsoittoon... Mutta ansaitsisiko

sillä vielä leipäänsä?

Se näytti mahdottomalta.

Viereisestä huoneesta kuului puhetta. Hän erotti asessori Tallborgin

äänen. Hän varmasti asettuisi puolustavalle kannalle.

Asessorin ääni oli kiihkeä. Oli selvää, että viereisessä huoneessa

käytiin kiivasta taistelua apulaispapin tulevasta kohtalosta.

Äkkiä tunsi Janne Flykt väkevän turvallisuudentunteen täyttävän

rintansa.

Ehkäpä häntä ei erotetakaan! Ehkäpä ne eivät pysty siihen! Tahi eivät

uskalla! Se olisi sentään huomiota herättävä tapaus. Eivät tohdi

ottaa sellaista edesvastuuta hartioilleen!

Ja hänen ajatuksensa lensivät äkkiä tuomiokirkkoon. Ei, hänen

oli mahdotonta luopua siltä! Ne eivät saaneet vetää häntä alas

saarnatuolista! Se oli hänen paikkansa. Tuomiokirkko ymmärsi häntä ja

hän sitä. Kuinka hän voisi elää iltaan sen kukitettua alttaria, jonka

ääressä hän oli jo kolme vuotta seissyt? Vapahtaja ei sitä sallisi.

Hän astuisi varmaan tänne, noiden herrojen luo ja sanoisi: "Joka ei

ole minua vastaan, se on minun kanssani!"

Samassa narahti ovi, ja Janne Flykt säpsähti. Tuliko Vapahtaja häntä

puolustamaan --?

Ei... Se oli vain vahtimestari, joka raotti ovea ja tirkisti

eteisestä huoneeseen. Nähdessään Janne Flyktin, hän painoi oven

varovasti kiinni ja hiipi pois.

Viereisessä huoneessa keskusteltiin yhä. Hän tarkkasi. Nyt puhui

piispa. Hänen äänensä värähteli niin kummallisesti, mutta siinä ei

ollut sitä sointua, jota hän olisi kaivannut.

Erottavat ne. Ihan varmaan! Asessori Tallborg ei saisi heitä

vakuutetuiksi.

Ja entä sitten?

Kotona istui Johanna ja odotteli häntä, pelko ja epätoivo sydämessä.

Pikku Pentti taapersi lattialla ja jokelteli: "Itä on pappi, itä on

pappi!"

Niin, tällä hetkellä vielä. Mutta huomenna?

Hän muisti elävästi sen päivän, jolloin hän vastavihittynä pappina

seisoi tässä samassa huoneessa. Hän nojasi juuri tuota samaa kaappia

vasten, johon äskenkin, piispa astui hänen luoksensa ja lausui

ystävällisesti: "Pastori on hyvä ja tulee illalla klo 7 meille."

-- Siellä oli ollut illalliset vanhaan tapaan. Kaikki kaupungin

huomatuimmat henkilöt olivat olleet läsnä, maaherra von Toll'kin.

-- "Pastorihan kuuluu olevan musiikkimies?" "Kyllä vähän." "Minun

vaimoni harrastaa musiikkia." "Vai niin." "Kyllä! Schubert ja

Beethoven ovat hänen mielisäveltäjiään. Minä en pidä Schubertista.

Hän on liian lempeä. Mutta Beethoven, ah, famos!" Ja maaherra oli

tassutellut pormestarin luo ja ruvennut kertomaan, mitenkä vietettiin

ensimmäistä iltaa Plewnan antautumisen jälkeen. Oli tanssittu ja

soitettu. Ja Osman pasha, joka oli ollut läsnä, oli toistellut,

kuunnellessaan Beethovenin C-molli-sinfoniaa: "Ah, famos!" Hän oli

välittänyt viisi linnoituksien antautumisesta...

Seinäkello löi puolta kahdeksaa.

Kauan se kesti! Eivät päässeet yksimielisyyteen. Ehkäpä Tallborg

saisi heidät vakuutetuiksi.