Pieni piispankaupunki, jossa tavallisen hengenravinnon muodostivat
kaupungin rouvien keskeiset juorut ja uskovaisten oppiriidat, oli
yht'äkkiä saanut uuden, ihan vereksen puheenaiheen. Se koski pastori
Janne Flyktin harhaoppisuutta. Sen sijaan, että nuo tavalliset
kinastelut kaupungin eri uskonsuuntain kesken eivät olleet paljoakaan
häirinneet herrasperheiden rauhaa, tuli tästä uudesta kysymyksestä
siksi mielenkiintoinen, että sen mainingit tuntuivat kaikkialla,
erityisesti juuri kaupungin hienoston keskuudessa, jonka muodostivat
piispan, tuomiorovastin, maaherran, pormestarin ja postimestarin
perheet. Piispa, joka oli paljon matkoilla, ei juuri kallistanut
korviaan koko jutulle. Hän oli seuraa kartteleva, yksinäisyyttä
rakastava vanhus, joka antoi ihmisten elää rauhassa. Niin kauan
kuin hänen ei korkean virkansa puolesta tarvinnut ruveta jotakin
ojentamaan, sai asianomainen olla ja elää miten tahtoi. Hän tunsi
vastenmielisyyttä kaikkia kurinpitotoimenpiteitä kohtaan, jotka
johtuivat enemmän ihmisten juonittelu- ja riidanhaluista kuin
totuudenrakkaudesta. Eikä niitä hänen hiippakuntahallituksensa
aikana ollut esiintynytkään kuin yksi ainoa, ja sekin Vaajosen
Äspäriä vastaan "liian innokkaasta kalastuksesta". Oppiin ei ollut
kukaan kajonnut, ja se olikin, mikäli piispa hiippakuntaansa
tunsi, kaikkialla oikea ja luterilainen, -- lukuunottamatta Pesiön
kirkkoherraa, jota virkaveljet väittivät järkeisoppiseksi. Mitä
lajia tuo "järkeisoppisuus" oli, siitä ei piispa ollut viitsinyt
ottaa selvää. Tarkastuksilla Pesiön pappilassa oli juteltu vain
vuodentulosta, kalastuksesta ja metsästyksestä, ja Pesiön Boman oli
tavallisesti kertonut, kuinka monta jänistä hän edellisenä syksynä
oli ampunut. Ja niitä oli paljon, sillä Pesiön Boman oli suuri
kerskuri ja tunnettu valehtelija. Hänen saarnansa olivat olleet
tavallisia, vanhaan tyyliin pidettyjä esitelmiä, joissa kuitenkin
aina määrätyllä kohdalla itkettiin. Niistä ei siis ollut mitään
erikoisempaa sanottavaa.
Piispa ainakin oli toistaiseksi päättänyt olla jyrkästi puolueeton
pastori Janne Flyktiin nähden.
Toista oli tuomiorovastin laita. Hän, joka tuomiokapitulin
varapuheenjohtajana joutui säännöllisesti olemaan kotona, tuli paljon
enemmän kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa kuin hänen korkea
esimiehensä. Siihen velvoitti häntä jo seurakunnan esipapin virkakin.
Tuomiorovastin keittiö oli uskovaisten vaimojen kokoontumispaikka.
Matleena Moilanen, joka pesi talon pyykit, esiintyi siellä
itseoikeutettuna puheenjohtajana. Ja hänellä oli Raamattu yhtä
selvänä kuin tuomiorovastin monipuolinen liinavaatevarasto.
Ruustinna, vanha ja kivuloinen ihminen, mutta luonteeltaan
kiihkeä ja suvaitsematon, sai kyökissä kuulla koko harhaoppijutun
alusta loppuun. -- Siitä oli luonnollisesti seurauksena, ettei
tuomiorovastin päivällispöydässä puhuttu muusta kuin Janne Flyktistä
ja hänen vapaista mielipiteistään.
Ettei keskustelun tulos ollut Janne Flyktille suotuisa, saattoi
päättää siitä hermostuneisuudesta, jolla tuomiorovasti aina näiden
puheiden jälkeen nousi pöydästä ja virkkoi:
-- Ai, ai, sitä poikaa! Hän tekee tässä pian skandaalin!
Maaherra von Tollin perheessä ei asialle omistettu kovin suurta
huomiota. Maaherra itse, vanha turkinsodanaikuinen, pikkuinen ja
puhelias eversti, ei ollut yleensä pappien ystävä. Hän viihtyi
parhaiten shakkipöydän ja totilasiin ääressä, jolloin pelitoveri sai
lainata korviaan senkin seitsemään kertaan kuullulle jutulle, kuinka
hän, silloinen kapteeni von Toll, oli saanut kunnian ottaa vastaan
sapelin Osman pashan kädestä Plewnan antautuessa. Yleisesti tunnettua
juttua ei kuitenkaan uskottu -- siitä yksinkertaisesta syystä, että
maaherra kertoi turkinsotaretkeltään aivan mahdottomia.
Maaherra ei siis välittänyt, oliko joku pappi enemmän taikka
vähemmän vääräoppinen. Hänestä ne olivat vääräoppisia kaikki, kun
pitivät kiroilemisesta niin tavatonta melua. Olisivatpa itse olleet
Turkinmaalla, niin tietäisivät, minkälaisia helvetin hirtehisiä ne
roimahousut todella olivat!
Maaherran rouva sitävastoin ei ollut jutulle kylmä. Sehän koski
häntä jo lähetysyhdistyksen johtokunnan jäsenenä. Hän oli kuitenkin
pian ratkaissut kantansa: huolimatta pastori Flyktiin viimeisestä
esitelmästä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa, piti hän hänestä sangen
paljon, sillä hänen taiteellista makuaan hiveli suuresti, että pappi
puhui saarnoissaan Beethovenista ja Rembrandtista.
Pormestarin perhe taas oli jakautunut kahteen leiriin: yhdellä
puolen tytöt, toisella vanhemmat, -- jos nyt pormestaria itseään
voitiin ottaa lukuun, sillä hän alistui tavallisesti aina rouvansa
mielipiteisiin. Tytöt tuomitsivat kovasti Janne Flyktiä, --
minkävuoksi, sitä he eivät osanneet oikein selittää. Hän soitti
viulua. Kyllä. He soittivat pianoa. Mutta hän puhui siitä liian
"julkisesti". Ehkä. Mitäs pahaa siinä sitten oli?
-- Siinä ei ole kerrassaan mitään pahaa, että pappi koskettelee
saarnoissaan jokapäiväistä elämää sen eri muodoissa, julisti
pormestarin rouva.
Tyttäret eivät voineet sitä juuri vastustaakaan.
-- No entä nuo palokunnan juhlissa ja nuorisoseuran iltamissa
soittelemiset?
Pormestarin rouva nirpisti hiukan nenäänsä.
-- Niin, ne nyt saisivat olla poissa, sillä ne ovat niin kovin
vulgäärejä, -- mutta jos hän nyt niissäkin esiintyy taiteilijana,
niin -- kantänka!
-- Mutta eikö papin pitäisi aina esiintyä pappina?
-- Tietysti! ... Mutta mikä tekee hänet papiksi? Kappa ja kaulusko?
-- Silloin on Vaajosen Äspärikin pappi.
Tytöt joutuivat hämilleen. Äidin mielipiteitä ei ollut helppo kumota.
-- Ei luonnollisesti, vaan papin elämä, hänen käytöksensä, hänen
suhtautumisensa elämään, huomautti Linda-neiti.
-- Aivan oikein! Siinä suhteessa pastori Flykt kestää koetuksen, jota
taas Äspäri ei tee. On olemassa suuri ero heidän välillään: toinen
esiintyy silloin tällöin -- huomatkaa: minä sanon _silloin tällöin_
-- jossakin vakavahenkisessä juhlassa esittämässä taiteellista
viulun- tahi sellonsoittoa, toinen kalastaa kaiket kesät ja tekee
talvet rysiä. -- Siinä on eroa!
Tyttärien täytyi myöntää, että siinä oli eroa.
-- Mutta hänhän kieltää Kristuksen jumaluuden, uskalsi Sofia
muistuttaa.
Silloin pormestarin rouva suuttui.
-- Kuka sitä on sanonut, muut kuin vanhat, puolihöperöt muijat? Ja
kuka sen asian tutkii, sinäkö vai minä?
Tytärten täytyi myöntää joutuneensa alakynteen. Äidin kanssa ei
kannattanut väitellä. Hän piti oman päänsä. Sofia otti käsityönsä,
keskitekoisen seinäryijyn, jota hän valmisteli lähetysyhdistyksen
myyjäisiin, ja Linda meni soittelemaan Beethovenia.
Postimestari Lentz rouvineen oli aivan päinvastaista mieltä.
Postimestari itse, jonka isä oli aikoinaan muuttanut Saksasta
Suomeen, kallistui hernhutilaisuuteen, rouva taas oli paremmin
vapaakirkollinen, vaikka kuuluikin lähetysyhdistyksen johtokuntaan.
Heidän luonaan olivat lähetyssaarnaajat tavallisesti majaa, sillä
varsinkin postimestari oli innokas lähetystyön kannattaja. Pastori
Flykt oli tämän perheen mielestä kuiva ja sisällyksetön saarnamies,
jonka puhe muistutti "helisevää vaskea ja kilisevää kulkusta", mutta
josta puuttui rakkaus, se rakkaus, jonka lähteenä oli Kristuksen
verinen sovinto ja hänen viisi haavaansa. Niistä olisi postimestari
Lentzin mielestä papin tullut saarnata, ja yksinomaan niistä, --
sillä niihin perustui ihmisen autuaaksitulo.
Pieni piispankaupunki ali siis käymistilassa ja siihen tilaan sen
olivat saattaneet pastori Flyktin saarnat, varsinkin hänen viimeinen
esitelmänsä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.
Uskovaisten piireissä oltiin hänestä aivan yhtä mieltä. Sieltä ei
kuulunut: soraääniä lainkaan. Vaikka he muuten riitelivätkin paljon
ja kiivaasti, olivat he pastori Flyktin "asiassa" -- niinkuin he sitä
kutsuivat -- aivan samaa mieltä.
Pastori Flykt oli kokonaan sopimaton papiksi. Hän oli uskoton,
täydellisesti vailla pyhää Henkeä ja sitäpaitsi Kristuksen kieltäjä.
Kiihkeimmät nimittivät häntä suorastaan jumalankieltäjäksi ja
Antikristuksen pojaksi.
* * * * *
Janne Flykt astui kiivaasti pääkatua alas. Oli ilta, ja ilma oli
kolea. Pohjoistuuli, joka pääsi puhaltamaan pääkatua pitkin koko
voimallaan, meni läpi luiden ja ytimien. Katu oli melkein autio. Joku
yksinäinen kulkija etempänä kadun toisella puolen ponnisti tuulta
vasten, niinkuin hänkin. Tuuli tanssitti lunta katukäytäviä pitkin ja
nosti poikkikatujen kohdalla kokonaisia pyörteitä ilmaan.
Janne Flykt nosti päällystakin kauluksen pystyyn ja kiiruhti
askeleitaan. Hän palasi kaupungilta ja hänen mielensä oli alakuloinen.
"On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!"
Nämä sanat soivat vieläkin hänen korvissaan.
Hän oli ollut kastamassa lasta erään räätälin luona. Räätälin hän oli
tuntenut monta monituista vuotta. Siivo, hiljainen mies, joka teki
työtänsä yhden kisällin ja parin oppipojan kanssa. Hän oli ollut aina
uskonnollinen ja käynyt kirkossa säännöllisesti. Hän, Janne Flykt,
muisti nähneensä hänet siellä jo silloin, kun hän itse oli pieni
poika. Aina samassa paikassa, yhtä uskollisesti joka sunnuntai.
Mutta nyt hän vasta oli tullut herätykseen. Kaupungissa äskettäin
vieraillut herätyssaarnaaja Suvinen oli ollut välikappaleena hänen
kääntymisessään. Hänestä oli tullut kiihkeä, fanaattinen mies, jonka
työpöytä oli muuttunut saarnatuoliksi. Jokainen henkilö, joka tuli
hänen työhuoneeseensa, sai pöydällä istuvalta mestarilta kuulla
parannuksen välttämättömyydestä ja viimeisen tuomion hirmuisuudesta.
Kolme kisälliä oli jo lähtenyt pois hänen työstään. He eivät olleet
jaksaneet kuulla mestarinsa yhtämittaista saarnaa. No niin. He
olivat saaneet mennä. Nykyinen kisälli oli hiljainen nahjus, josta
oli samantekevää, mitä mestari puhui. Hän myönteli kaikkeen: "Niin
vain." Hän oli kotoisin Perä-Pohjolan puolesta ja jo lapsuudesta asti
tottunut saarnamiehiin. Niiden parissa hän oli tehnyt sen havainnon,
että hiljainen myöntelemimen auttoi kaikkein parhaiten.
Tämän, räätäli Tarkkasen luona oli hänellä ollut kastetoimitus ja
hänen täytyi myöntää, että se oli ollut tukala tehtävä.
Räätäli Tarkkanen oli alussa esiintynyt hiukan ujona. Ennen
toimitusta hän ei ollut lausunut juuri montakaan sanaa. Mutta kun
lapsi oli kastettu ja oltiin toista kahvikuppia juomassa, oli hänen
kielensä lauennut. Ja silloin oli pappi saanut kuulla, mikä hän oli
miehiään.
Suruton, auttamattomasti suruton mies, joka johdatti ihmisiä
kadotukseen kuin karjalaumaa!
Hän oli hämmästynyt. Hän ei ollut vielä tottunut siihen, että hänen
kimppuunsa hyökättiin tuolla tavoin. Hän oli tiedustellut syytä
tuomioonsa.
-- Pastorihan kieltää Jumalankin! oli räätäli huudahtanut, ja hänen
kasvoillaan oli kuvastunut hillitön kiihko.
-- Kuinka te sellaista voitte väittää?
-- Kuinkako? Että pastori vielä viitsii kysyä?! Sellaista
teeskentelyä minä en sentään ollut pastorilta odottanut!
Ja hän oli saanut selityksen.
Ei ollut vielä tässä kaupungissa sellaista pappia ollut, joka
olisi julkisesti saarnatuolista uskaltanut puhua Kristuksesta vain
ihmisenä, tosin vähän parempana muita, mutta silti ainoastaan
ihmisenä. Jumalan pojaksi olivat muut papit hänet saarnanneet,
ja niinhän Raamattukin opetti. Mutta pastori Flykt oli puhunut
vain Vapahtajasta, joka oli ihminen, ja selittänyt kaikki
Raamatun totuudet oman pimitetyn järkensä mukaan. Niinkuin
ihminen voisi ketään vapahtaa! -- Ja entä viimeinen villitys?
Missä raamatunpaikassa oli kirjoitettuna, että ihmisen autuaaksi
tullakseen piti ruveta käymään teattereissa, konserteissa ja
tanssisalongeissa? Miksi ei pastori ollut jo suoraan maininnut
kapakoita taivaanporstuoiksi? Hän ei olisi uskonut, jos joku toinen
olisi kertonut, mutta nyt hän oli omin korvin kuullut.
Hän oli yrittänyt selittää, mutta se oli osoittautunut aivan
turhaksi. Räätäli Tarkkanen ei ollut antanut suunvuoroa ensinkään.
Hän oli pauhannut kuin tuomiopäivän pasuuna, ja hänen kiihkoa ja
hengellistä raivoa uhkuva puheensa oli loppunut huudahduksella:
-- On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!
Hän oli noussut ja heittänyt hyvästit. Hän oli ollut kiivastuksissaan
kelpo lailla.
Mutta kadulle päästyään hän oli nauranut. Hullu räätäli, jolta oli
mennyt kaikki sekaisin.
Mutta kun hän nyt käveli kotiansa kohti muistellen räätäli Tarkkasen
sanoja, ei häntä enää naurattanut. Hän käsitti, että oli tapahtunut
hirvittävä väärinkäsitys, ja se nosti epätoivoisen tuskan hänen
rintaansa.
Niinkö yksinkertaisia ihmiset olivat? Niinkö sokeita ja
ahdasmielisiä? Vai oliko se ilkeyttä ja panetteluhalua?
Näihin kysymyksiin hän ei löytänyt vastausta.
Hän oli luullut tekevänsä siunattua työtä kirkastaessaan
kuulijoilleen Kristuksen ihmisyyttä. Hänestä se oli tuntunut
välttämättömältä jo senkin vuoksi, että Kristuksen jumaluus
oli anastanut saarnoissa kaiken tilan. Ja hän oli varma siitä,
että juuri tuo yksipuolinen sananjulistus oli siihen määrin
turruttanut kuulijat, etteivät he enää pystyneet saamaan uskonnosta
mieskohtaisesti kiinni, -- harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.
Ihmiset kyllä istuivat ja kuuntelivat, mutta useimmassa tapauksessa
kohosi saarna heidän päittensä yläpuolitse, synnyttäen korkeintaan
mukavan kirkkotunnelman, johon saattoi tuudittautua aivan kuin kosken
lauluun. Sellainen uskonnollisuus ei ollut mistään kotoisin. Siinä
ei ainakaan ollut mitään mieskohtaista suhdetta, joka oli pääasia
uskonnossa.
Janne Flykt oli koettanut päästä käsiksi juuri tuohon mieskohtaiseen.
Hänestä oli ensinnäkin ollut tärkeää herättää kuulijoissa
mielenkiintoa uskontoon. Sillä uskonto _oli_ mielenkiintoista. Siitä
hän oli oman kokemuksensa perusteella täysin vakuutettu. Tämän vuoksi
hän oli esittänyt Vapahtajan tavallaan kuin uudessa valossa. Hän
oli tuonut hänet kuulijoiden eteen ihmisenä, pyhänä, täydellisenä
ihmisenä, jonka sydämellä oli kaikki veljeinsä ilot ja surut,
ymmärtäväisenä, osaaottavana Vapahtajana, joka oli itse kokenut
kaikki, tiesi kaikki ja tunsi kaikki, ja jossa ainoassa todellinen
ihmiselämä oli löydettävissä.
Häntä itseään ei ollut milloinkaan oikein miellyttänyt tuo
taivaallisella valta-istuimella istuva kruunattu Kristus. Jo pikku
poikana hän oli tuntenut pelkoa sellaista Vapahtajaa kohtaan. Pastori
Skarpin saarnoja kuunnellessaan hän oli monesti kuvitellut, että
Kristuksen valtaistuimelle johtivat leveät ja korkeat kultaportaat,
joille Laidan pikku poikien likaiset jalat eivät saaneet astua.
Heti oli siinä joku Pietari taikka Jaakob torumassa, aivan samalla
tavalla kuin mamselli Hård, joka ikkunastaan piti silmällä, etteivät
Laidan pojat päässeet hänen ryytimaahansa. Hän ei suvainnut sitäkään,
että joku pojista pysähtyi edes ryytimaan kohdalle ihailemaan sen
komeita herneenpalkoja ja porkkananvarsia. Heti hän oli ikkunassaan
huutamassa: "Vai niin, viikarit! Pois minun ryytimaastani!" --
Sellaista komentoa hän oli ajatellut Pietarinkin pitävän Kristuksen
valtaistuimen kultaportaitten ääressä. Häntä oli miellyttänyt paljon
enemmän tuo kirkastusvuorella seisova Kristus. Vaikka Vapahtaja
olikin siellä niin juhlallisen näköinen, saattoi aivan hyvin
kuvitella, ettei hän olisi ajanut pois jotakuta Laidan pojista, jos
tämä olisi sattunut jonkin kalliolohkareen takaa tirkistelemään, mitä
vuorella tapahtui...
Janne Flykt hymyili lapsuutensa muistoille. Sellaiseksi hän oli
Vapahtajan kuvitellut, niin ystävälliseksi ja isällisen lempeäksi.
Mutta kirkon Kristus oli kaukainen ja vieras, kruunattu taivaan
hallitsija, jota lähestyessä piti turvautua välittäjään. Eivät
roomalaiskatoliset niin väärässä olleetkaan, asettaessaan neitsyt
Marian välittäjäksi ihmisen ja Vapahtajan välille. Sillä sellainen
ankara Kristus kovine tuomari-kasvoineen vaati taivaan kuningattaren
väliintuloa.
Luterilainen kirkko esitti Kristuksen melkein roomalaiskatoliseen
tapaan. Sillä oli vain se puute, ettei se voinut osoittaa ketään
välittäjäksi. Neitsyt Maria oli sen opin mukaan vain syntinen
ihminen, eikä apostoleillekaan kuulunut taivaallisen lähettilään
toimi. Ei ollut siis ihme, etteivät ihmiset saaneet Kristuksesta
mieskohtaisesti kiinni.
Hän, Janne Flykt, oli tahtonut tuoda Kristuksen ihmisten keskuuteen,
vetää hänet uudelleen taivaasta maan päälle kulkemaan kaupunkien
katuja ja tekemään vieraskäyntejä köyhien majoissa. Hän rakasti
sitä Vapahtajaa, joka maallisen elämänsä aikana oli kulkenut ympäri
kylästä kylään, istahtanut väsyneenä tien varrelle lepäämään,
poikennut Betanian sisarusten luo ja keskustellut yksinkertaisten
kalastajien kanssa. Jeesus Natsarealainen, Galilean profeetta, oli
hänen Vapahtajansa. Tätä Vapahtajaa hän oli tahtonut kirkastaa
kuulijoilleen, kuvata hänet inhimillisillä tunteilla varustettuna,
juuri niinkuin evankeliumi opetti, -- sellaisena, jollaisena hänet
olivat nähneet hänen omat aikalaisensa: jumalallisen suurena, mutta
kuitenkin ihmisenä, kansanmiehenä kansanmiesten keskuudessa.
Näin hän oli uskonut saavuttavansa päämääränsä. Mutta hän oli
surkeasti pettynyt.
Ihmiset viskasivat lokaa hänen kasvoilleen, syyttivät häntä
jumalanpilkkaamisesta, vieläpä jumalankieltämisestä.
Se oli kauhea todellisuus.
Janne Flyktin sydäntä kirveli, ja otsaa poltti. Kylmän pohjatuulen
hyväilyt tuottivat hänelle huojennusta.
Sellainenko oli tämä kaupunki!
Hän pysähtyi pappilan portille, vaipuen mietteisiinsä. Ne olivat
synkkiä, surullisia ... niin peräti alakuloisia. Ja kahden päivän
päästä olivat hänen häänsä...
Hän hymähti katkerasti.
Kuinka toisenlaiseksi hän oli kuvitellut nämä viimeiset päivänsä
poikamiehenä! Päiviksi täynnä iloa, onnea ja tyytyväisyyttä, niinkuin
aamulla herätessä, jolloin aurinko paistoi ikkunaan ja kultasi
huonekalut. Ja sitten täysi päivä, täynnä tarmoa ja uskoa elämään
... käsi kädessä työhön sydämenystävän ja elämänkumppanin kanssa ...
kirkasta, valoisaa tulevaisuutta kohti!
Nyt vallitsi hänen ympärillänsä yö. Janne Flykt havahtui siitä, että
kello tuomiokirkon tornissa löi kahdeksaa. Hän tunsi kylmänväreitä
ruumiissaan ja riensi sisään.
Huoneesta tulvahti vastaan lämmin ilma ja suloinen ruusun tuoksu.
Hänen sydämensä rauhoittui. "Kotini on minun linnani", ajatteli hän
ja raapaisi tulta.
Siinä kukki pöydällä Johannan tuoma ruusu. Se levitti miellyttävää
tuoksua pieneen kamariin, jonka huonekaluston muodostivat vanha
leposohva, piironki, kirjoituspöytä, pesukaappi ja pari, kolme
tuolia. Seinällä, sohvan yläpuolella riippui viulu, ja nurkassa
kirjahyllyn ja ikkunan välissä oli sello saanut paikkansa.
Janne Flykt istahti sohvaan ja otti esiin sellonsa. Hänen katseensa
osui vastapäisellä seinällä olevaan tauluun, joka esitti Napoleonia
Fontainebleaussa. Murtunut, valtakuntansa menettänyt mies...
Oliko hänkin sellainen?
Ei ei? Hänen Fontainebleaunsa oli vielä kaukana. Jos sitä ollenkaan
tulisikaan...
Mutta sittenkään hän ei saanut katsettaan irroitetuksi kuvasta.
Hän laski sellon paikalleen ja rupesi katselemaan taulua. Siinä oli
jotakin suurenmoisen traagillista. Majesteetti, jonka edessä äsken
vielä Eurooppa oli vavissut. Ja nyt: kaikkien hylkäämä mies ... tukka
epäjärjestyksessä ... vyöltä irroitettu sapeli pöydälle heitettynä
... ja katse ... synkkä kuin yö.
Janne Flykt pyyhkäisi otsaansa kuin karkoittaakseen synkän,
ahdistavan ajatuksen, joka väkisten pyrki esiin. Hän nousi ja meni
kirjoituspöydän luo.
Postinkantaja oli käynyt hänen kaupungilla ollessaan ja tuonut
kirjeen.
Hän tarkasteli sitä tutkivasti. Aivan outo käsiala. Kaikesta päättäen
oli kirjoittaja jonkinverran kouluakäynyt. "Herra pastori Janne
Flykt", seisoi siinä.
Mikä merkillinen kirje se oli?
Hän repäisi kuoren auki. Pitkän aikaa tuijotti hän outoa käsialaa,
ennenkuin rupesi lukemaan.
Hän ei päässyt pitkälle, ennenkuin hänen otsallaan suonet
pullistuivat. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen.
Tämä oli ennen kuulumatonta! Kirje oli nimetön soimauskirje hänen
lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa pitämän esitelmänsä johdosta ja
kuului sanasta sanaan:
"Herra pastori!
Esitelmänne johdosta, jonka piditte meidän rakkaassa
rukoushuoneessamme ja jossa ilmoititte hämmästyttävät
mielipiteenne kristityn eli oikeammin uskovaisen vapaudesta
taidenautintoon nähden, ei voi olla vastalausetta panematta
sille uskolle, että tosi herännyt, synteinsä tähden murtunut ja
Kristuksen veren voiman kautta rauhaan ja uskoon päässyt enää
voisi kulkea samaa tietä kuin ne jotka silkissä ja sametissa
rientävät täyttämään teatterisalongit. Ei, ei viihdy _tosi_
kristitty siinä seurassa, missä pilkkaajat istuvat. Ja sangen
surullista on, jos _sielunpaimenen_ taidenautinnon halu on niin
suuri, että hän siellä löytää tyydytystä. Ja kaikkein surkeinta
on se, että hän julkeaa pyhältä paikalta viitoittaa nuorille
heränneille sellaisia teitä. Onhan heillä muutenkin, jos totiset
ovat, taisteluita syntiä ja himoja vastaan. Koettavathan he
synnin teiltä palattuaan juuri välttää tällaisia paikkoja ja
kääntää selkänsä entisille huveille.
Te kyllä kai tarkoitatte, ettei kristityn tarvitse olla
niin _ahdasmielinen_ (niinkuin se kuuluu), ettei saisi
kaunoaistiaankin noudattaa. Saahan hän kyllä nauttia
kauneudestakin, mutta sekin muuttuneessa mielessä saa toisen
muodon. Harrastihan kyllä Lutherkin kodissaan hengellistä (sana
"hengellistä" oli jälkeenpäin lisätty) laulua ja musiikkia
ja ihaili ehkä (sana "ehkä" oli jälkeenpäin lisätty) suurten
mestarien taideteoksiakin, joita kyllä kristittykin voi ihailla,
sillä ne ovat aivan eriaiheiset kuin nykyajan taide. Eihän
niin ahdasmielinen tarvitse olla, ettei kodissaan voisi sallia
siisteyttä ja kauneutta, jotta siinä viihtyisi. -- Mutta ennen
kaikkea jakaa kuulijoiden janoaviin sieluihin "elävää vettä". Ei
kuivia ja hengettömiä jaarituksia, joissa tuskin Jeesuksen nimi
tulee mainituksi. Pois haaveilu, teeskentely ja "nummisuutarit",
tahi jättää _ahdas kirkko_ ja antautua sille uralle, joka
paremmin miellyttää!
Kyllä kirkkomme ääriään myöten täyttyy, kun vain _elävää_
sanaa, Jumalan kaksiteräistä miekkaa _voimalla_ heilutetaan,
ja äänellä, joka _kuuluu_ joka loukkoon! Sitä toivovat janoovat
sielut."
Janne Flykt ei loppuun päästessään tiennyt, pitikö hänen itkeä vai
nauraa. Kirje oli traagillisuudessaan koomillinen taikka päinvastoin.
Hän heitti sen pöydälle ja vaipui mietteisiinsä.
Kirjoittaja oli kaikesta päättäen sekä tekopyhä että raukka.
Tekopyhyyttä todistivat hänen käyttämänsä monet attribuutit
ja raukkamaisuutta hänen nimettömyytensä. Miksi hän ei tullut
mieskohtaisesti keskustelemaan hänen kanssaan? Miksi verhoutua
nimettömyyden raukkamaisen manttelin taa? Hän olisi saanut asiaa
lähemmin selittää.
Vai olisiko se auttanut?
Tuskin.
Tekopyhyys oli aina osoittautunut sellaiseksi voimaksi maailmassa,
että sitä vastaan särkyivät rehellisimmätkin aseet, varsinkin jos se
toimi pimeässä. Sellaistahan oli ollut jesuiittain työ, ja historia
osoitti, mitä jälkiä se oli jättänyt: pimittänyt ja kahlehtinut
omiatuntoja, tehnyt aurinkoisesta, ikkunoilla varustetusta huoneesta
ummehtuneen ja löyhkäävän kammion.
Janne Flykt sammutti lampun. Hänestä tuntui hyvältä istua pimeässä.
Oli parempi siten koota ajatuksiaan ja miettiä.
Voittaisiko hän vai tulisi häviämään?
Sitä kysymystä hän mietti.
Hän silmäsi ulos pimeälle pihalle. Etelän taivaalla, puuvajan katon
yläpuolella, loisti tähti. Se vilkutti niin ystävällisesti, aivan
kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä murehdi! Toivo vain!"
Toivon tähti! Niin, hän ymmärsi sen tarkoituksen: se tahtoi rohkaista
häntä. Taivas sen ympärillä oli musta ja pohjaton kuin epätoivon ja
tuskan meri. Mutta keskellä mustaa autiutta vilkutti yksinäinen tähti
kuin Majakka rannattomalla merenaavalla.
Älä murehdi! Toivo vain!
* * * * *
Seuraavana aamuna sai Johanna Roslund kirjeen. Se oli hänen
sulhaseltaan ja sisälsi ainoastaan runon. Alla oli vain pienellä,
sirolla käsialalla: "Janne." Johanna suuteli nimeä. Runosta huokui
alakuloisuuden ohella horjumaton vakaumus ja voitonvarmuus. Jannea
oli odotettu illalliselle, mutta häntä ei ollut kuulunut. Johanna oli
lähtenyt kävelemään ja kulkenut Jannen asunnon ohi Ikkuna oli ollut
pimeä. "Joku sairaskäynti", oli hän ajatellut ja heittänyt kaipaavan
katseen ikkunaan sekä jatkanut matkaansa. Mutta Johanna ei tiennyt,
että juuri silloin oli hänen sulhasensa istunut kirjoituspöytänsä
ääressä pihanpuoleisen ikkunan edessä ja katsellut "toivon tähteä".
Hän oli arvannut oikein se oli ollut "sairaskäynti", mutta sillä
kertaa oli sairaskäynnin suorittanut -- pieni, tuikkiva tähti.
X
Oli vierähtänyt kolme vuotta viimeksi kerrotusta. Janne Flykt
hoiti edelleenkin papinvirkaansa piispankaupungin kirkkoherran
virallisena apulaisena. Monta vaikeutta siinä oli ollut voitettavana.
Pastoraalitutkinto oli kerran jo uhannut nostaa tien pystyyn. Hänen
väitöskirjansa, joka oli koskenut "Renanin käsitystä Jeesuksesta",
oli muitta mutkitta hylätty. Tuomiokapitulin pöytäkirjanote oli
lyhyesti ilmoittanut, että "huolimatta kirjoituksen lennokkaasta
esityksestä, oli aine siksi vaarallinen, ettei katsottu nuorelle,
kokemattomalle papille terveelliseksi sellaisten harha-oppisten
teoloogien teoksiin tutustumista, koska ne helposti saattaisivat
eksyttää ja johdattaa mielipiteiden sekaannuksiin asioissa, joista
luterilaisella kirkolla oli selvä ja raamatunmukainen käsitys." --
Mistään harhaopista ei väitöskirjantekijää oltu kuitenkaan tahdottu
syyttää. Hänhän oli pääasiallisesti vain selitellyt ranskalaisen
teoloogin mielipiteitä; Hylkääminen olikin katsottava ainoastaan
"isälliseksi varoitukseksi", niinkuin tuomiorovasti jälkeenpäin oli
selittänyt.
Janne Flyktin oli siis ollut valittava uusi väitöskirjanaihe ja
hän oli siksi valinnut "rippikouluopetuksen yleensä". Siinä ei
hänen mielestään olisi pitänyt jäädä sijaa hammastelulle. Mutta
niin ei ollut käynyt. Sekään ei ollut löytänyt täydellistä armoa
tuomiokapitulin pitkän viheriän pöydän ääressä. Hänen käsityksensä
"kristityn vapaudesta" oli leimattu liian "vapaaksi" ja hänellä oli
ollut luja yhteenotto herra asessori Haglundin kanssa, joka oli
istunut hänen vastaväittäjänään. Piispan hyväntahtoinen väliintulo
oli ratkaissut asian Janne Flyktille suotuisaan suuntaan siten,
että piispa oli katsonut keskustelun riittäväksi ja koristanut
loppulausuntonsa muutamilla valituilla sanoilla vanhempien
virkaveljien mielipiteiden kunnioittamisesta, "koska heillä oli
suurempi kokemus ja syvempi perehtymys asioihin." Siihen se oli
jäänyt, ja Janne Flykt oli suorittanut pastoraalinsa sekä tullut
"kiitoksella hyväksytyksi".
Mutta nämä vastoinkäymiset eivät olleet häntä masentaneet.
Päinvastoin: hän oli vain vahvistunut vakaumuksessaan. Ei pitänyt
uskaltaa päämiehiin. Ratkaisevalla hetkellä he eivät voineet eivätkä
tahtoneetkaan auttaa, Hänen oli kuljettava omaa tietänsä.
Ja sitä hän oli kulkenut, uskollisena omalle itselleen ja
vakaumukselleen. Hän oli hoitanut saarnavuoronsa nuhteettomasti,
-- omasta mielestään ainakin. Hänen julistuksensa keskuksen oli
edelleenkin muodostanut tuo ihmisystävällinen Kristus, joka tahtoi
voittaa kaikki. Tästä mieliaineestaan hän ei ollut luopunut, vaikka
pastori Skarp oli käynytkin yhä suljetummaksi, ja uskovaisten
vaimojen ryhmä saarnatuolin juurella yhä harvemmaksi.
Mutta sijaan oli tullut uusia kuulijoita, jotka -- vaikka eivät
istuneetkaan aivan saarnatuolin juurella -- syvällä hartaudella
kuuntelivat nuoren papin elävää esitystä. Kapellimestari Borellista
ja neiti Såltinista oli tullut innokkaita kirkossakävijöitä,
ja heihin oli liittynyt pormestarin sekä maaherran rouvat. He
muodostivat kantajoukon, mutta heidän ympärilleen oli kerääntynyt
paljon muita, kaupungin ylioppilasnuorisosta vakaviin, itseopiskelua
ja valistuspyrinnöitä harrastaviin työmiehiin saakka.
Se uhkaava pilvi, joka kolme vuotta takaperin lähetysyhdistyksen
vuosijuhlassa pidetyn esitelmän johdosta oli kohonnut kirkolliselle
taivaalle, oli vähitellen hajaantunut. Ettei se ollut täydellisesti
hävinnyt, sen saattoi päättää niistä jälkimainingeista, joita
kaupungilta säännöllisesti kuului Janne Flyktin saarnojen jälkeen.
Puhe harhaoppisuudesta ei suinkaan ollut loppunut. Päinvastoin
se kyti kuin tuli kuuman tukan alla, herättäen epäluuloa ja
hiljaista, vaikka sitkeää vastarintaa. Tätä epäluuloa havaitsi
Janne Flykt toimituspaikoissa kaupungilla, niin ristiäis- kuin
hautajaistilaisuuksissakin. Se loisti ihmisten silmistä ja kuvastui
heidän kasvoiltaan: Ja siellä missä pastori Skarp oli viimeksi
vieraillut, se poltteli pahimmin. Kun hän oli kastanut lapsen
jossakin porvariperheessä, saattoi hän toimituksen loputtua lukea
tämän kysymyksen läsnäolijoiden kasvoista: "Mihin uskoon pastori nyt
kastoi lapsen, omaansako vai kirkon?" Ja hautajaisissa puhelivat
saattovieraiden surupuvut: "Hohoo! Kaikki loppuu aikanaan, ihmisten
omatekoiset oppirakennukset yhtä hyvin kuin tukkukauppa kaloilla
tai viisikymmenvuotinen hevosenajo 'Veljekset Karstenilla!' Kukaan
ei suorastaan puhunut hänelle mitään, mutta tuo äänetön epäluulo
hiipi hänen kantapäillään niin hyvin sakariston rappusissa kuin
Laidan pimeissä porttikäytävissäkin. 'Janne Flykt, Kirkko-Janne!'
'Vääräoppinen ja Kristuksen kieltäjä.' 'Sen siitä nyt sai vanha
Flyktiska! Ei ollut kyllin ankara pojalle pienenä, vaan antoi
soitella kaiken maailman pelit ja rallatukset.' 'Ei niitä pappeja
joka Laidan nurkassa kasva! Kanniaisen Iikka oli kyllä Laidan poikia,
mutta hänellä olikin katkismus povessa. Ja rovastintyttären nai ja
rovastina kuoli!'"
Näin juteltiin Laidalla, kun Janne Flyktin solakka vartalo varjosti
matalain talopahaisten ikkunoita. Pienen piispankaupungin yleinen
mielipide löysi aina vastakaikua Laidalta, sillä sen vaimot kävivät
säännöllisesti kaupungin porvarisperheissä töissä. Konttisen
Kustaava, joka oli leipuri Luukelan perheessä vakituisena apurina,
pesi pyykit ja siivoten leivintuvan sekä saaden säännöllisesti
korpunreunukset lapsilleen vietäviksi, kertoi illalla miehelleen,
mitä Luukelan rouva oli haastellut. Ja miehelle olivat nämä uutiset
vereksenä virkistyksenä iltahetkinä työn päätyttyä. Eipä sillä, että
Kaaperi Konttinen olisi välittänyt kaikista vaimonsa jaarituksista,
mutta saihan niistä aina jotakin tietää, mitä kaupungilla
tapahtui. -- Mutta toista mieltä oli Ollakan Riika, joka taas oli
pormestarirouvan vakituinen apulainen. Hän ei kärsinyt kuullakaan,
että naapurin eukko sätti Flyktin Jannea. Oh, vai jo että! ...
Flyktin Janne, joka oli maailman paras pappi ja messusi kuin Herran
enkeli! Vai luuliko ehkä Konttisien Kustaava, että pastori Skarp
messusi paremmin? Joo, kaunis kunnia! Niinkuin vanha varis hän
lauloi. Hänellä ei ollut enemmän nuottia kuin Punikki-vainajalla!
"Herra olkoon teidän kaanssaannee." Herra varjele! Johan sitä
harakatkin kirkonkatolla kauhistuivat! Toista oli Flyktin Janne!
Hän se oli oikea "Kirkko-Janne"! Sopivan ne olivat sille pojalle
nimen antaneetkin. Häntä kelpasi kuunnella! Ei siinä ryitty eikä
köhitty, kun se poika saarnasi! Niin tuli kuin vettä vain! Vai vielä
Kanniaisen Iikka! Ohoh, jopa nyt kummia! Joka ei saanut vakinaista
paikkaakaan kuin vasta vanhana miehenä! Ja siihenkin menestykseen
sanottiin hänen rouvallaan olleen hyvänpuoleisesti ansiota,
tämä kun oli tyttönä ollessaan toiminut samassa seurakunnassa
kansakoulunopettajattarena.
Näin vaihtelivat mielipiteet ja arvostelut Janne Flyktistä pienessä
piispankaupungissa. Yksi kiitti, toinen laittoi, kolmas kuunteli muka
puolueettomana, vaikka rauhan vuoksi säestikin milloin mitäkin puolta.
Mutta mielipiteiden sekavasta vuolteesta pakkasi aina pinnalle tämä:
Janne Flykt on harhaoppinen.
* * * * *
Tämä yleinen huomion esine eleli vain omaa elämäänsä. Hän oli
kaksi vuotta taaksepäin mennyt naimisiin, ja häät olivat olleet
komeat. Ei muistanut piispankaupunki pitkiin aikoihin nähneensä
sellaisia pitoja. Jos nyt ei otettu lukuun maaherran vanhimman pojan
Torste-luutnantin häitä. Mutta niissähän oli ollutkin morsiamena
etelän aateliskartanon rikas ja ylhäinen neiti.
Mutta porvarispiireissä vietetyistä häistä veivät Roslundin patruunan
tyttärelleen toimeenpanemat kerrassaan voiton. Sitä ruokien ja
juomien paljoutta ja häävieraiden tulvaa. Joukossa oli ollut itse
piispakin rouvine vaikka vihkimisen oli toimittanutkin tuomiorovasti.
Olihan Janne Flykt hänen apulaisensa. -- Pastori Skarp oli ollut
mukana -- mielipiteistään huolimatta. Mutta hyvällä ruokahalulla oli
hänkin silti syönyt ja juonut. Roslundin patruunahan oli leikillään
sanonutkin, etteivät hänen tyttärensä häitä saaneet oppiriidat
häiritä.
Eivätkä ne olleet häirinneetkään.
Oli puheltu muista asioista, valtuusmiesvaaleista ja tekeillä
olevista rautateistä. Vanha piispa oli selitellyt viimeisten
arkistotutkimustensa tuloksia varalääninsihteerille. Ne kuuluivat
nimittäin piispan erikoisalaan. Sulhanen oli soittanut kauniin
kappaleen sellollaan, ja neiti Såltin oli lausunut hääparille
omistamansa runon. Hänellä oli näet vähän niitäkin taipumuksia.
Tanssittu vain ei oltu. Sitä ei Roslundin patruuna ollut ottanut
ohjelmaan. Hänen mielestään piti papin häiden sentään jossakin
suhteessa erota tavallisista "pelimannihäistä".
Puolitoista vuotta häiden jälkeen oli pappilassa, apulaisen
puolella, vietetty ristiäisiä. Roslundin rouva itse oli kantanut
tyttärensä pojan kasteelle, ja kummeina oli ollut Laidan väkeä. Isä
oli arvellut, että kun hänen sukunsa kerran juonti sieltä, saivat
hänen pojalleenkin kelvata tavalliset työläiskummit: Lassilan Gideon
ja Leinosen Konsta vaimoineen. Meri-Kustu, vanhapoika, oli saanut
parikseen neiti Såltinin, joka viimeksimainittu kapellimestari
Borellin kanssa oli edustanut kaupungin hienompaa säätyä.
Janne Flyktin onnellista perhe-elämää ei siis häirinnyt mikään. Hän
oli reipas ja iloinen, ja hänen suloinen vaimonsa oikea kodin emäntä.
Kirkosta tullessaan hän tapasi pikku Penttinsä jokeltamassa kehdossa
ja leikkimässä vempeleeseen kiinnitetyllä avainkimpulla. Ja hänestä
oli suurimpia nautintoja puhella lapselle, joka tapaili kiinni hänen
papinkauluksestaan, uhaten kiskoa sen irti.
Mutta nyt oli hänen taivaallaan ukkospilvi jälleen nousemassa.
Piispankaupunkiin oli vuosi takaperin muuttanut kuparisepänkisälli
Kamula. Hän oli saanut työtä kupariseppä Lackströmillä eikä
hänestä alussa tiedetty muuta, kuin että hän oli ruskeapartainen,
vähän synkkä vanhapoika, joka viime markkinain aikana oli seissyt
Lackströmin kauppakojussa itse vanhan patruunan tilalla. Se oli
herättänyt kaupunkilaisten huomiota, sillä vuosikymmenien aikana
he olivat tottuneet näkemään patruunan itsensä kahvipannujensa
ja kattiloidensa keskellä, kasvoiltaan samanvärisenä kuin hänen
valmistamansa kuparituotteetkin. He olivat jo niin tottuneet
tinkimään vanhan patruunan kanssa, että heitä oli oudostuttanut tämä
ruskeapartainen, synkkä mies, joka ei ryhtynyt pitkiin selittelyihin,
vaan nosti kysymyksessäolevan kahvipannun ostajan eteen kuin
mies, joka halveksii maailman turhuutta. Ilmeisesti olivat hänen
ajatuksensa muualla koko kirjavan markkinaelämän aikana.
Tämä synkkäkatseinen kuparisepänsälli hautoi suuria ajatuksia. Hän
oli lukenut kristikunnan suurista miehistä ja ruvennut ajattelemaan
olevansa kutsuttu johonkin suureen ja tärkeään tehtävään. Niinkuin
Dwight L. Moodylle muutaman kenkäkaupan tiskin takana Bostonissa oli
selvinnyt, että maailma hukkui jumalattomuuteen, oli Kamulallekin
kirkastunut Lackströmin kahvipannujen keskellä, että pienoinen
piispankaupunki huolimatta tuomiokirkosta ja tuomiokapitulista eli
surutonta elämää. Hän liittyi kaupungin uskovaisten joukkoon, jotka
heti tunsivat hänessä itseoikeutetun johtajan. Eikä kulunut Montakaan
kuukautta, ennen kuin koko kaupunki puhui vain Kamulasta, tuosta
ruskeapartaisesta kuparisepänsällistä, joka saarnasi kuin Vanhan
Testamentin profeetta.
Pitkää aikaa ei Kamula tarvinnut, ennen kuin hän sotapäällikön tavoin
oli saanut yleissilmäyksen taistelutantereesta. Hän käsitti paikalla,
missä oli vika kaupungin jumalattomuuteen: Katso, itse Antikristus
asui sen keskellä!
Ja se Antikristus oli -- pastori Janne Flykt. Kummako, että
suruttomuus sai vallan, kun papit palvelivat Baalia ja uhrasivat
Moolokille! Kummako, että jumalankieltämys kasvoi, kun Kristuksen
palvelijat viettivät iltansa teattereissa ja tanssisalongeissa,
vinguttivat viulua ja viheltelivät, maailman kunniaa pokkuroivat
ja pyhän virkansa porttoudeksi muuttivat! Voi maailmaa pahennusten
tähden!
Tuli oli sytytetty, ja kansa riemuitsi. "Suuri profeetta on noussut
keskuuteemme", profeetta maailman viisaudesta vapaa, mutta pyhän
Hengen täyttämä kiireestä kantapäähän! Se odotti vain merkkiä
ryhtyäkseen rynnäkköön.
Ja merkki annettiin:
Pastori Flykt oli pantava viralta!
Niin, tietysti! Kumma, ettei sitä oltu jo ennemmin hoksattu! Eikö
totta? Oh, olipa kyllä, mutta oli säälitty köyhää miestä, oman
kaupungin kasvattia! Eikö oltu? Pyh kaikkia! Olivathan sen jo
lausuneet Moilasen Matleena ja räätäli Tarkkanen senkin seitsemät
kerrat, mutta se kun oli vain annettu asian jäädä. Parannusta oli
odotettu kärsivällisesti, Mutta nyt oli kärsivällisyys loppunut!
Kirves oli pantu puun juurelle.
Pois rienaaja kirkosta! Alas Kristuksen häpäisijä saarnatuolista!
Kaupunki oli kuin tulessa. Vakavammat ihmiset pudistelivat päätään,
mutta eivät panneet tikkua ristiin. Heistä oli hauskaa seurata
tapausten kehittymistä.
Ja ne kehittyivät -- huimaavan nopeasti.
Aluksi elettiin jonkinverran epätietoisuudessa. Kaikenlaisia
huhuja liikkui kaupungilla, toinen toistaan kummempia. Kerrottiin,
että pastori Flykt oli jo erotettu. Piispa itse oli riistänyt
papinkauluksen hänen kaulastaan ja lausunut: "Näin riistää Jumala
sinulta viimeisenä päivänä taivaallisen autuutesi osan!" Tuomiokirkon
vanha Matti-vahtimestari oli kutsuttu tuomiokapituliin ja hän oli
saanut määräyksen nostaa kaikki ne kapat ja messukasukat, joita Janne
oli käyttänyt, sakariston ulkopuolelle tuultumaan, jotta ne sitten
voitaisiin uudelleen vihkiä pyhään tarkoitukseensa. Saarnatuoli ja
alttarin sisäpuoli oli määrätty pestäväksi lysoolivedellä, koskapa
vääräoppi oli tarttuvaa kuin rutto ja leviäisi joka paikkaan, jollei
sitä ajoissa tukahdutettaisi. Pesijänä mainittiin jo Matleena
Moilasta, ja Matleenan naapurit olivat jo tietävinään, paljostako hän
sen työn oli ottanut. Sataviisikymmentä markkaa! Sillä sellaiseen
hommaan ei ruvennut mielellään kukaan -- uskovainen ihminen
olletikaan. Mutta näiden huhujen aiheuttama jännitys herpaantui
vähän, kun Ollakan Riika oli käynyt vartavasten toteamassa, ettei
sakariston edustalla ollut mitään kappoja eikä kasukoita näkynyt.
Ja kun Janne Flykt saarnasi seuraavana pyhänä, laukesi viimeinenkin
jännitys, ja ihmiset joutuivat aivan ymmälle.
Mitä tämä oli? Paljaita valheitako oli levitettykin ympäri kaupunkia?
Kuka hävytön sen oli tehnyt?
Piispankaupungin asukkaat olivat arkoja kunniastaan. Heitä ei saanut
niinkään vain nenästä vetää!
Ruvettiin jo kyselemään huhujen alkuunpanijaa. Yksi syytti yhtä,
toinen toista. Pantiin oikea ajojahti toimeen, mutta syyllistä ei
ilmaantunut. Tämä epäonnistuminen tuli tavallaan Janne Flyktin
hyväksi. Väkevä myötätunnon laine vierähti hänen ylitsensä. Että
ihmiset kehtasivatkin olla niin hävyttömiä! Viralta pois! Hm! Ei
sitä niin virkaa otettu kuin sanottiin! "Johan minä Manniskalle
sanoin, että älä sinä lörpötä! Ei se nyt pappi sentään ole mikään
puukhollari, jonka saattaa potkaista pois milloin haluttaa! Mutta kun
sitä ruvetaan jotakin hölyämään niin sitä hölytään! Kaikkea! Sanokaa
te muuta!"
Janne Flykt sai taas osakseen ystävällisiä katseita. Ja yksi ja
toinen pistäysi katsomassa, mitenkä "pasturska uudessa kodissa
jaksoi".
Mutta tämä kaikki oli vain tyyntä ukonilman edellä kuin kaunista
kajastusta ennen auringon laskua. Janne Flyktin harvat ystävät
iloitsivat, että mokomasta häväistyshistoriasta vihdoinkin oli
päästy, kunnes he eräänä marraskuun aamuna heräsivät hirvittävään
todellisuuteen: kolmenkymmenviiden kaupunkilaisen allekirjoittama
valituskirjelmä oli jätetty tuomiokapituliin. Siinä syytettiin
pastori Flyktiä harhaopista ja vaadittiin erotettavaksi papinvirasta.
Tuomiokapitulin asessori Haglund oli virallisen juhlallisena ottanut
valituskirjelmän vastaan, ja asiamiehenä oli ollut kuparisepänsälli
Esaias Kamula.