Janne Flyktiä oli pyydetty pitämään esitelmää kaupungin
lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.
Pyytäjä kalpea, kärsineennäköinen postimestarin rouva, oli käynyt
persoonallisesti hänen luonaan esittämässä asian. Pastori Skarp
oli luvannut pitää hengellisen puheen, ja esitelmänpitäjäksi oli
alussa ajateltu tuomiorovastia taikka piispaa. Mutta kun piispa oli
sattumalta kaupungista poissa eikä tuomiorovastikaan ollut monien
töidensä vuoksi joutanut, olivat johtokunnan jäsenet ajatelleet
pastori Janne Flyktiä.
-- Miltä alalta pitäisi esitelmän olla? oli Janne Flykt tiedustanut.
Postimestarin rouva oli ollut hyvin ystävällinen.
-- Pastori saa luonnollisesti itse valita aiheen. Pääasia tietysti
on, että se käsittelee jotakin uskonnollista kysymystä. Eiväthän muut
alat tietysti voi tulla kysymykseenkään.
Janne Flykt oli hymyillyt valoisinta hymyään. Ei luonnollisesti, kun
oli kerran kysymys lähetysyhdistyksen vuosijuhlasta. Olihan hän tosin
pitänyt esitelmän palokunnan kesäjuhlissa ja nuorisoseuran iltamissa
eri aloilta -- niinkuin kaikki tiesivät -- mutta lähetysyhdistyksen
vuosijuhlahan oli jotakin aivan toista. Hän kyllä käsitti sen.
Postimestarin kalpea rouva oli jättänyt hyvästit ja lausunut vielä
ovessa:
-- Me saamme siis luottaa pastoriin?
Tietysti. Sehän oli selvää.
Janne Flykt oli mietiskellyt aihetta useana päivänä, mutta ei ollut
löytänyt sopivaa. Hän oli ajatellut "pakanalähetystyön merkitystä
seurakuntaelämälle", mutta melkein samanlaisesta aiheesta oli
tuomiokapitulin asessori Haglund viime vuosijuhlassa pitänyt erittäin
valaisevan esitelmän. Hän ei siis saattanut ryhtyä siihen. Yleensä
oli lähetyskysymystä pohdittu kaikilta mahdollisilta puolilta,
jotenka se ala oli jokseenkin tyhjennetty. Kaupungissa vierailleet
lähetyssaarnaajat olivat pitäneet siitä huolen.
Hänen oli siis käännyttävä muille aloille. Olihan kristinuskon
maailma siksi rikas, että sieltä kyllä sopiva aihe löytyisi.
Hän oli kauan aikaa miettinyt kysymystä kirkon suhteesta taiteeseen.
Tuo aihe oli jo pitemmän aikaa kiinnittänyt erikoisesti hänen
mieltänsä. Se oli ensinnäkin uusi. Siitä hän ei muistanut pikku
piispankaupungissa kenenkään ennen puhuneen. Se oli tuntematon maa --
terra incognita --, jossa saattoi tehdä mielenkiintoisia löytöretkiä.
Yliopistossakaan ei kysymykselle oltu huomiota omistettu. Jossakin
kurssikirjassa oli siitä sivumennen mainittu, luennoilla ei
sanaakaan. Sen sijaan oli kirkollisesta taiteesta pidetty kokonainen
luentosarja, mutta se ei ollut Janne Flyktiä tyydyttänyt. Hän oli
toivonut, että professori olisi joskus puhunut myös sellosta, jonka
hän oli ostanut erään kuolleen musiikkimiehen huutokaupasta, ja
joka oli sulostuttanut hänen yksinäisiä talvi-iltojaan koleassa
vinttikamarissa Katajanokalla. Taikka viulusta. Mutta niihin ei
professori ollut kajonnut. Hän oli rajoittanut esityksensä vain
urkuihin ja kirkkomusiikkiin yleensä. Papin elämästä oli myös puhuttu
hyvinkin laajalti, vieläpä sellaisista yksityisseikoista kuin hänen
puvustaan ja virkahuoneensa kalustuksesta, mutta muista pappilan
huoneista ei oltu mainittu sanaakaan. Ehkäpä sellokin sai löytyä
jossakin muussa huoneessa. Kirkkomaalauksista ja alttaritauluista
oli myös annettu hyvinkin asiallisia selostuksia. Olipa
professorin persoonallisella johdolla käyty pääkaupungin kirkkojen
alttaritauluihin tutustumassakin. Mutta siitä, missä suhteessa
papin tuli olla ns. "maalliseen taiteeseen", kuten kirjallisuuteen,
musiikkiin ja näyttämötaiteeseen, ei oltu hiiskuttu mitään.
Jumaluusopin ylioppilaat kävivät teatterissa ja konserteissa kuten
muutkin kuolevaiset -- puhumattakaan siitä, että monet heistä olivat
vakinaisia vieraita pääkaupungin huomatuimmissa kapakoissa. -- Mutta
tätä "suhdettaan" maailmaan he eivät koskaan viitsineet lähemmin
määritellä. Pääsääntönä useimmilla tuntui olevan, että niinkauan
kuin ei vielä tarvinnut kappaa eikä kaulusta kantaa, oli kaikki
luvallista. Papiksivihkimisen jälkeen sulkeutui kaunis, houkutteleva
maailma heidän takanaan kuin taika-ovi "Tuhannen ja yhden yön"
saduissa, ja nuo entiset ylioppilaat muuttuivat ahdasmielisiksi,
tuomitseviksi papeiksi. Sen jälkeen oli viaton naurukin heistä
melkein syntiä. Useimmat väittivät tehneensä "parannuksen",
mutta mikäli Janne Flykt heitä tunsi, juonti parannuksenteko
alkunsa papiksivihkimispäivältä. Siis vannaa paavia kaikki! ...
Sillä eikö roomalaiskatolinen kirkko juuri opettanut, että pappi
vihkimistilaisuudessa sai "häviämättömän luonteen" -- character
indelibilis, joka teki hänestä oikean papin. Sellaisen uuden luonteen
luuli moni luterilainenkin pappi saaneensa papiksivihkimisessä.
Tuo oli hullutusta kaikki tyyni! Papiksivihkiminen pantiin rajaksi
maailman ja Jumalan välille! Kappa ja kaulus estivät noita entisiä
pääkaupungin iloisia eläjiä käymästä konserteissa ja teattereissa.
Poikkeuksen muodostivat vain koulujen opettajat. Hekin olivat
melkein poikkeuksetta papiksivihittyjä. Heitä ei yleinen mielipide
arvostellut lähimainkaan yhtä ankarasti kuin kirkon pappeja.
Se johtui kai siitä, että heidän kappansa enimmäkseen nautti
virkavapautta, samoin kuin kaulukset, joita ei tarvinnut silityttää
kuin joka toinen tahi kolmas vuosi.
Janne Flykt oli muodostanut itselleen oman maailmansa, eikä
hän ollut hakenut siihen lupaa paremmin tuomiokapitulilta kuin
yksityisiltä uskovaisiltakaan. Siihen maailmaan kuului ensinnäkin
hänen työnsä pappina, rakkaaksi käynyt tuomiokirkko alttareineen ja
kupoolienkeleinean, sello ja viulu kotona, joiden ääressä iltahetki
luisui niin huomaamattomasti käsistä, isoäiti, appivanhemmat ja
Johanna ... niin ... rakas, armas Johanna! Oikeastaan hän ei tiennyt,
mihin kohtaan hän Johannan olisi asettanut. Hän sopi välistä melkein
mihin hyvänsä. Yksi paikka vain ei ollut häntä varten, ja se oli
se, jossa Vapahtaja seisoi hymyilevänä ja lempeänä hänen kotoisen
maailmansa keskellä ja puheli: "Kas niin, Janne Flykt! Kaikki on
sinun, mutta sinä olet minun ja minä olen Jumalan!"
Ja kun hän illalla soitti viulullaan Schubertin "Ständcheniä",
saattoi hän kuvitella Vapahtajan istuvan vastapäätä, pöydän toisella
puolen ja katselevan häntä ihmeellisen syvillä silmillään, joissa
kuvastui koko ihmiselämän rikkaus ja ikuinen kaipaus. Ja kappaleen
päätyttyä Vapahtaja puheli: "Soitto ja laulu ovat Jumalasta,
annetut meille virkistykseksi maisella matkallamme. Minä tiedän sen
omasta kokemuksestani, sillä ei milloinkaan ole minua laulu niin
virkistänyt, kuin viime kertaa käydessäni Jerusalemin temppelissä, --
silloin kun lapset lauloivat minulle siellä. Eivätkä he kaikki edes
osanneet oikein lausua 'hoosiannaakaan!'"
Vapahtaja hymyili surunvoittoisesti vanhoille muistoilleen, ja hän,
Janne Flykt, rupesi hyvin hiljaa soittamaan "Hoosiannaa".
Sellaista se oli. Hän oli siis onnellinen omassa maailmassaan.
Mitä hän välitti siitä, että kaupungilla kuiskailtiin hänen
harhaoppisuudestaan. Ei kerrassaan mitään! Niin kauan kuin ei kukaan
ollut selitystä vaatimassa, istui hän rauhassa soittokoneidensa
ääressä ja sävelteli pieniä lauluja, taikka tutki Renanin
"Vapahtajan elämää". Se viehätti häntä varsinkin niiden kauniiden
luonnonkuvausten vuoksi, joita ranskalainen mestari loihti
esiin Genetsaretin reheviltä rannoilta ja Galilean idyllisistä
vuorilaaksoista.
Esitelmän valmistaminen tuotti hänelle paljon huolta. Aihe, jonka hän
oli valinnut, ei taipunutkaan niin helposti hänen käsissään kuin hän
aluksi oli luullut. Mutta hän muokkasi sitä kerta toisensa jälkeen ja
lopuksi se antoi perään.
Lopputulos teki hänet kuitenkin surulliseksi: se ei ollut rohkaiseva.
Päinvastoin se masensi mieltä. Parhaalla tahdollakaan hän ei tässä
kysymyksessä voinut sanoa hyvää "kirkkoäidistä". Hän mietti,
punnitsi, ja katseli asiaa sen eri puolilta, mutta tulos oli sama:
kirkkoäiti suhtautui käytännössä kylmästi taiteeseen. Sille ei voinut
mitään.
Vai oliko kirkon käytännöllistä elämää arvosteltava sen palvelijain
ja jäsenten mukaan? Epäilemättä. Heidän kanssaanhan maailma joutui
kosketuksiin jokapäiväisessä elämässä.
Piispasta hän ei paljon tiennyt, -- eikä hän halunnut ruvetakaan
yksityisiä henkilöitä arvostelemaan; hänellä ei ollut siihen
oikeutta. Ainoa kuva, joka elävimmin oli jäänyt hänen mieleensä
hiippakunnan päästä, liittyi läheisesti muutamaan seinärahalla-oloon
tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa monta, monta vuotta
sitten. Siihen oli piispa suhtautunut sangen vapaamielisesti. Mutta
seinärahanlyöntihän ei nyt ollut mitään taidetta kertakaikkiaan. Entä
pastori Skarp? Niin, hänen käsityksensä asioista antoi kyllä paljon
valaistusta esilläolevaan kysymykseen, Janne Flykt muisti hänen
sanansa "viulun vingutuksesta ja pianon linkutuksesta". Nyt olisi
ollut sopiva tilaisuus "selittää". Mutta kun hän tarkemmin asiaa
ajatteli, sai vanha Skarpkin jäädä.
Ei! Esitelmä oli otettava yleispiirtein. Siihen ei saanut tulla
"sarvia eikä hampaita". "Taide taiteen vuoksi." Se sana oli tässä
paikallaan.
Kuinka tämän esitelmän valmistaminen tuottikaan hänelle tuskaa!
Hän mietti jo hyljätä sen ja ruveta valmistamaan uutta, mutta
lähetysyhdistyksen vuosijuhla oli jo parin päivän päästä eikä uuden
valmistamiseen ollut enää aikaa.
Askel oli otettava, vaikka hän aavistikin vastarinnan, joka sen
johdosta nousisi. Mutta parempi sanoa kerran suoraan kuin aina aikoa.
Saarnoissa hänellä ei olisi niinkään hyvää tilaisuutta julistaa
uskoaan juuri tässä kysymyksessä. Ja jos olisikin, olisi kuitenkin
parempi valmistaa maaperää ensin muualla.
Hän päätti pitää esitelmänsä ja jäi odottamaan vähän levottomana
vuosijuhlan iltaa.
* * * * *
Lähetysyhdistyksen vuosijuhla pidettiin kaupungin pienellä
rukoushuoneella. Jo hyvän aikaa ennen juhlan alkamista oli
rukoushuone täyttynyt lehtereitään myöten. Siellä olivat edustettuina
kaikki pienen piispankaupungin eri piirit ja säädyt, piispanrouvasta
alkaen Moilasen Matleenaan saakka, jonka viimeksimainitun
erikoisoikeuksiin kuului pyykinpesu maaherralle, pormestarille ja
tuomiorovastille.
Sivuhuoneessa kävi vilkas liike. Keittiössä kiehuivat kahvipannut.
Pormestarin iso pannukin oli saanut alentua korkealta hyllyltään
tänne toisten hämäräperäisten kahvipannujen rinnalle. Varsinkin
hermostutti sitä Matleena Moilasen pannu. Sen kylki oli kuhmuja
täynnä, ja se porahteli aivan pormestarin kahvipannun vieressä,
ilmeisesti ylpeillen sillä, että sen omistaja kuului vakituisiin
rukoushuoneella kävijöihin.
Sitä ei pormestarin pannu voinut sanoa omasta emännästään. Hänen
iltansa kuluivat tavallisesti joko insinööri Lundilla taikka asessori
Haglundilla. Tänä iltana hän oli kuitenkin saapunut juhlaan, sillä se
kuului piispankaupungin hienoston tapoihin.
Pormestarin rouva tuli viereisestä huoneesta ja varoitteli hellan
ääressä puuhailevaa kauppias Blomin puotineitiä pitämään silmällä
hänen kahvipannuaan. Sitä oli varottava kolahduksilta.
-- Se on vanha perhekapine enkä sallisi sen turmeltuvan, lausui hän,
luoden yleissilmäyksen hellalle, jolla porisi yhtä aikaa neljä pannua.
-- Kenenkä tuo kuhmuinen kahvipannu on? kysyi hän osoittaen oman
pannunsa lyttynokkaista naapuria.
-- Se on Moilasen Matleenan. Hän tuopi sen aina lainaan, kun on
isompi juhla.
-- Kylläpä on saanut kolahduksia!
Pormestarin rouva liiteli viereiseen huoneeseen. Siellä istui pastori
Skarp, joukko rouvia ympärillään.
Vanha Skarp oli erityisesti kaupungin rouvien suosiossa, huolimatta
siitä, että hän toisinaan antoi saarnoissaan heillekin osansa. Mutta
sehän kuului hänen virkavelvollisuuksiinsa, ja sitä paitsi hän
tavallisessa seurassa oli siivo, hyväntahtoinen mies.
-- Meidän mammalla on ollut monet huolet näinä päivinä, puheli
pastori Skarp, sivellän harvaa partaansa.
-- No mitä huolia pastorskalla nyt on ollut?
Pormestarin rouva oli istunut vapaaksi jääneelle tuolille ja teki
pastorille tämän osaaottavan kysymyksen.
-- No ensinnäkin siitä uudesta lampusta, joka ostettu viime viikolla.
Se savuaa vallan mahdottomasti!
Leskirouva Blom, joka itse oli lampun pastorska Skarpille myynyt,
punastui hiukan ja sanoi kuin itseään puolustellen:
-- Ehk'ei pastorska osaa sitä hoitaa? Ne ovat vähän konstikkaita.
-- Mahdollisesti. Mutta kyllä minä ennen käytän Isältä perimääni
pöytälamppua. Siinä on pieni valo, mutta se ei rettelöi.
Pastori Skarp kynsäisi korvallistaan ja jatkoi:
-- Uudenajan keksinnöt saattavat kyllä olla mukavia, mutta parempi
minun mielestäni on pysyä vanhassa. Esimerkiksi nuo paistinuunit
hellakamiineissa ovat vallan mahdottomat.
Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.
-- Mikä niissä on vikana? Nyt pastori horisee!
Pastori Skarp ei tiennyt, kenelle vastata.
-- No katsokaahan! Meillä on sellainen paistinuuni, joka tekee aina
kepposet. Toisinaan se ei paista ollenkaan ja toisinaan polttaa jo
ennen, kuin mamma on ehtinyt selkänsä kääntää. Tänään se poltti
viimeksi pannukakun paljaaksi karreksi.
-- Voi, voi, sitä pastoria! Pelleissä se on asia, miten niitä
hoidetaan! Meillä on sellainen paistinuuni, ettei polta koskaan! Nuo
vehnä-palmikot tuolla pöydällä ovat paistetut meillä. Katsokaahan,
pastori, eivätkö ole kauniita! Luukela ei saisi niitä paremmin
paistumaan! Eikö totta, pastori?
Tiesi kuinka kauan rouvat olisivat keskustelleet paistinuuneistaan,
jollei kanttori Kandelin olisi tullut virsiä kysymään.
Pastori Skarp otti virsikirjan pöydältä ja selaili sitä.
-- Niin ... pelleissä se on vika. Niitä kun on nykyajan uuneissa
puolen tusinaa. Tuota ... jaa virsiä. Otetaan 282.
Kandelin lähti. Hetken kuluttua alkoi harmooni soida. Juhlayleisö
yhtyi virteen, ja rouvat hajaantuivat, keskenään sipisten ja nauraen.
Janne Flykt, joka oli saapunut vasta virren aikana, seurasi hiukan
hermostuneena sen kulkua. Hän pahoitteli ettei ollut saapunut
aikaisemmin. Hän olisi valinnut toisen virren.
Vaikka sopihan tämäkin. Ainakin hänelle itselleen.
"Ilolla otan vastaan
Sen kalkin, minkäs tuot..."
Todellakin, hänen oli nyt otettava kalkkinsa ja tyhjennettävä se
pohjaan saakka. Mutta tekikö hän sen ilolla, siitä hän ei ollut
oikein selvillä.
Hän heräsi kuin unesta huomatessaan seisovansa saarnatuolissa
rukoushuoneen perällä. Virsi loppui, ja odottava hiljaisuus levisi
yli täpötäyteisen huoneen.
Tuntui vähän omituiselta aloittaa, kun muisti mistä oli puhuttava.
Tulisivatko kuulijat ymmärtämään?
Hän oli lausunut alkutervehdyksen ja pitänyt lyhyen rukouksen. Siinä
hän oli rukoillut siunausta juhlalle. Nyt hänen tuli alkaa.
-- Minua on pyydetty tänä iltana pitämään täällä esitelmä ja olen
saanut vapaat kädet sen valitsemiseen. Älköön kukaan sen vuoksi
hämmästykö, jos sen aihe onkin hiukan outo: "Kirkko ja taide."
Salissa syntyi hiukan levotonta liikettä ja sivuhuoneen avonaisesta
ovesta kuului selvään kahvipannun kuohuminen kyökissä. Se oli kuin
varoittava ennemerkki siitä mieltenkuohusta, jonka outo aihe ehkä
tulisi kuulijoissa herättämään.
Janne Flykt tarkkasi seurakuntaansa. Keitä täällä oikeastaan oli?
Hän näki paljon tuttuja kasvoja, näki piispan ja pormestarin
rouvat, leipuri Luukelan, kauppias Punkerin, ja Pormestarin neidit.
Seurakunta oli siksi sekalainen, että se teki hänet vain entistä
neuvottomammaksi.
Tuntui aivan kuin olisi pitänyt käyttää kieltä, jota vain osa
kuulijoista ymmärsi.
Varsinkin, Moilasen Matleena, joka istui aivan etupenkissä ja oli
kaikkien pappien itseoikeutettu arvostelija, hermostutti häntä kovin.
Mutta keskellä rukoushuonetta, aivan penkin päässä istui lihavahko,
vanhanpuoleinen herrasmies kirjava kaulaliina kaulassa. Hänen
näkemisensä rauhoitti Janne Flyktin kokonaan.
Se oli kapellimestari Borell.
Janne Flykt oli varma, että hän ainakin ymmärtäisi. Tämän ainoan
henkilön läsnäolo herätti hänessä samanlaisien turvallisuuden tunteen
kuin lapsessa oman isän näkeminen keskellä outoa ihmisjoukkoa.
Hän aloitti rohkeana ja varmana. Aluksi hän muutamilla sanoilla
kosketteli kirkon asemaa Suomessa katolisena aikana. Se oli
siedettävämpi kuin monessa muussa maassa. Rooma, "pyhän isän"
kaupunki, oli siksi kaukana, että tuolla pitkällä matkalla "ikuisesta
kaupungista" Suomen lahden rannoille ehti moni paavillinen toimenpide
melkolailla väljähtyä, jotenka ne eivät järin suuria aikaansaaneet.
Katolisen kirkon vaikutus jäi niin ollen pintapuoliseksi. Se ei
jättänyt syvempää jälkeä kansan elämään.
Mutta tuonakin aikana piti kirkko tavallansa huolen ihmisten
taidetarpeista. Lukuunottamatta kirkkomusiikkia, jota se verraten
runsaasti tarjosi, toimeenpani kirkko näytelmiä rahvaan keskuudessa
uskonnollisista aiheista. Markkina- ja suurempina väenkokousaikoina
saatiin näitä näytelmiä nähdä teinien ja ylioppilaiden esittäminä, ja
moni uskonnollinen ajatus piirrettiin niiden kautta kansan muistiin.
Mutta vasta uskonpuhdistuksen vaikutuksesta syntynyt luterilainen
kirkko oli päässyt muodostumaan todelliseksi tekijäksi kansan
elämässä.
Että se oli ollut sivistystekijä, nähtiin Suomen kirkon historiasta.
Luterilainen kirkko oli ollut koulun isä. Se oli opettanut kansamme
lukemaan, joka taito oli harvinainen katolisella ajalla. Se oli
lyhyesti sanoen antanut kansamme käteen ne aseet, joilla se oli
itsestään sivistyskansan kasvattanut.
Varhaisempi luterilainen kirkko kantoi sydämellään kaikkia
kansamme elämää koskevia asioita. Eivät esimerkiksi maanviljelys
ja karjanhoito olleet sille vieraita. Välillisesti se tuli
edistämään niitäkin kirkollisten virkatalojensa kautta, joiden
haltijoiden, pappien ja lukkarien palkkauksen ne muodostivat. Ei
myöskään valtioelämä ollut sille vierasta. Moni sangen huomattava
valtiopäivä-aloite noilta ajoilta oli Suomen kirkon miesten
herättämiä, vieläpä sellainenkin siihen aikaan harvinainen ja monelle
outo asia kuin uskonnonvapaus.
Kuulijat liikahtivat levottomina. Mihin pastori Flykt oikeastaan
pyrki? "Kirkko ja taide." Siitähän ei näkynyt jälkeäkään!
Mutta Janne Flykt oli katsonut tämän alkusoiton välttämättömäksi.
Hän ei ollut tahtonut iskeä suoraan asian ytimeen. Se olisi
tyrmistyttänyt kuulijat siihen paikkaan. "Alkusoiton" tarkoituksena
oli ollut näyttää, kuinka laajalle kirkon harrastus vanhoina aikoina
oli ulottunut.
Nyt oli aika antaa orkesterille merkki.
Ja hän antoi sen.
-- Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole historiallisesti käydä läpi
kirkkomme eri vaiheita eikä selostaa sen suhtautumista eri aikoihin.
Siihen kävisi aika liian lyhyeksi, eikä se ole tämän esitelmän
tarkoituskaan. Olemme vain lyhyesti muutamia merkitsevimpiä kohtia
Mainitsemalla tyytyneet osoittamaan, mikä tärkeä sivistystekijä
kirkko on maallemme ollut. Se on vaalinut nousevaa sivistystä ja
suhtautunut ymmärtämyksellä sen ilmiöihin, -- ainakin niin kauan,
kuin koulu oli sen hoidossa, ja kirkonmiehet koulumiehinä joutuivat
suoranaisemmin tekemisiin kansamme sivistyselämän eri ilmiöiden
kanssa. Se oli ihanteellista aikaa, jolloin sellaisessa miehessä
kuin Runebergissa yhtyi runoilija ja pappi sadassa persoonassa, --
elävä esimerkki siitä, että kristinusko aina viihtyy jalon ja puhtaan
taiteen kanssa eikä suinkaan suhtaudu siihen vihamielisesti, niinkuin
arkielämän käytäntö monesti myöhemmin on osoittanut.
Iskusana oli lausuttu, ja orkesteri puhalsi täyteen vauhtiin.
-- Tämä viimeksimainittu seikka antaa meille aiheen siirtyä
katselemaan kirkkomme suhtautumista kansana sivistyselämään
nykypäivinä, Ja sanottakoon heti, että senjälkeen kuin kirkko vanhan
äidin lailla laski täysikasvuisen tyttärensä, koulun, maailmalle
-- tyttären omasta halusta -- on se vanhuksen tavoin vetäytynyt
yksinäisyyteen sekä osoittanut vieraantumista niille sivistyselämän
tekijöille, joiden kanssa koulu -- tämä täysikasvuinen tytär -- on
solminut lujan ystävyysliiton. Kirkko on käynyt kylmäksi nuoruutensa
ihanteille, se on: se ei ole luonnollisesti luopunut päätehtävästään,
kansan uskonnollisen elämän vaalimisesta, vaan on se niin sanoaksemme
-- siirtynyt syrjään "uuden ajan" tieltä, -- ajan, joka suomalaisen
kirjallisuuden ja taiteen merkeissä on koittanut kansallemme.
Janne Flykt piti pienen välipään, tarkaten kuulijoitansa. Moilasen
Matleena nousi etupenkistä ja lähti niskaansa heilauttaen astumaan
ovelle. Pari muuta vaimoa seurasi esimerkkiä, mutta muut istuivat
paikoillaan kuin naulittuina.
-- Kirkon helmassa viihtyivät lapsuutensa aikana kirjallisuus ja
taide, niin hyvin näyttämötaide kuin musiikkikin, jatkoi Janne Flykt.
-- Näitä hoivasi kirkko kuin kasvaneitaan ainakin. Mutta nyt ovat
kasvatit tulleet isoiksi ja lähteneet maailmalle.
-- Miten on kirkko myöhemmin niihin suhtautunut?
-- Kylmästi, ja usein syystä kyllä.
Janne Flykt ryhtyi selittämään syitä kirkon oikeutettuun kylmyyteen.
Kirjallisuus ja taide eivät olleet aina esiintyneet arvonsa
mukaisesti. Ne olivat riehaantuneet maailman markkinatorilla ja
herättäneet pahennusta! Näyttämö oli usein palvellut suorastaan
epäsiveellisiä aiheita, musiikin kilvan ylistäessä niitä.
Kirjallisuus oli innostunut ihmiselämän varjopuolia kuvaamaan,
hävittäen lopuksi kaikki ihmiselämän siveelliset arvot seuraamalla
pintaisesti tunnussanaansa "taide taiteen vuoksi". Näin oli usein
paheesta tehty hyve sekä kruunattu valhe siveettömyys totuuden ja
puhtauden kultaisella kuningaskruunulla. Oli itsestään selvää, ettei
kirkkoäiti voinut kasvateitaan omikseen tunnustaa kapakoiden ja
porttoloiden vieraina.
Mutta usein olivat kirkkoäidin kasvatit, kuin olisivat
kasvatusäitiään muistaneet, katuneet hurjaa elämäänsä sekä
ryhtyneet parantamaan tapojansa. Niistä oli tullut siivoja, hyvää
harrastavia kansalaisia, joille aate oli jälleen ollut pyhä.
Näyttämö oli palvellut kansallista sivistyselämää esittämällä
isänmaallisia, historiallisia ja kansanelämää kuvaavia kappaleita.
Kirjallisuuskin oli muuttanut sävyään. Entisten vapaanvallatonta
taiteilija- ja ylioppilaselämää kuvaavien teosten rinnalle oli
ruvennut syntymään mm. vakavahenkisiä aateromaaneja, joista
huvitteluhaluinen, kevytmielinen ihmislapsi sai voimakkaan
kehoituksen tarttua tarmokkaasti työhön käsiksi hyvän ja kauniin
puolesta. Musiikki oli ruvennut muistelemaan lapsuutensa kultaisia
päiviä, jolloin se nuorena, kirkassilmäisenä tyttönä istui äitinsä
kanssa kotikirkossa ja helein äänin veisasi vanhasta, kuluneesta
virsikirjasta. Oli tullut aika vanhojen mestarien, sellaisten kuin
Händelin ja Bachin teosten ymmärtämiselle. -- Tällöin olisivat
kirkon entiset kasvatit odottaneet, että kirkkoäiti, muistaen
muinoisia aikoja, olisi antanut niille siunauksensa. Mutta niin
ei ollut tapahtunut. Kirkkoäiti oli kärsimättömyydessään lukenut
ne siinäkin mielentilassa maailman syntisten lasten joukkoon. Ne
eivät muka olleet tehneet "oikeaa parannusta" luopumalla kokonaan
maailmasta ja sen himoista. Niiden parannuksenako oli teeskentelyä,
hetkellisten omantunnon soimausten aikaansaamaa. Kirkkoäiti esiintyi
jyrkkänä. Sen kanta kuului: "joko -- tahi, kaikki tai ei mitään".
Sille ei riittänyt, että kasvattipoika oli heittänyt juonnin pois.
Se vaati häntä luopumaan kaikesta maallisesta ja antautumaan uskon
palvelukseen. Mutta kun kasvattipoika ei voinut siihen suostua, ei
kasvatusäitikään peruuttanut pannatuomiotaan, vaan jäi entiseen
tuomitsevaan mielialaansa. Tätä mielialaansa oli kirkko osoittanut
jäsentensä kautta, jotka empimättä tuomitsivat synniksi kaiken
musiikin ja taiteen harrastamisen. Kirkko ei halunnut selittää, mitä
"maailma" oli ja mitä se ei ollut. Se tyytyi vain ylimalkaan puhumaan
"maailmasta" ja käytti mielellään lausetta "älkää maailmaa rakastako"
aseena kaikkea inhimillistä vastaan.
Tosin tätä selittämistä ei kaikilla aloilla tarvittukaan Asia oli
selittämättäkin selvä. Jokainen ymmärsi, ettei esimerkiksi lattian
lakaisu, maallisissa kokouksissa käynti ja sanomalehtien lukeminen
ollut "maailmaa" eikä "syntiä". Nehän kuuluivat jokapäiväiseen
elämään. Mutta eikö silloin voitu yhtä hyvällä syyllä väittää, että
hyvien näytelmäkappaleiden esittäminen ja katseleminen oli myös
jokapäiväiseen elämään kuuluvaa, kuten sanomalehtien luku ja lattian
lakaisu, -- niin vieläpä jokapäiväistä leipää monelle kristityllekin,
jonka poveen Jumala oli istuttanut kauniin kaipuun? Voiko esimerkiksi
Aleksis Kiven "Nummisuutarien" katsominen teatterissa olla pahempaa
kuin saman näytelmäkappaleen lukeminen? Ei suinkaan! Se ei voinut
olla pahempaa eikä yleensä pahaa. Jos asetuttiin sille kannalle, että
se oli syntiä, silloin oli lyhyesti sanoen kaikki ajallinen, -- siis
myöskin kaikki taide syntiä, ja niin ollen lähtöisin perkeleestä
eikä Jumalasta. Mutta niinhän ei luonnollisesti voinut olla. Eikö
kaikki kaunis ollut Jumalasta? Totta kai! Jos ei nuo ollut, silloin
teimme syntiä kaunistaessamme kotejanne ja vielä enemmän syntiä
koristaessamme Jumalan temppeleitä.
-- Silloin ei tuo maalauskaan tuossa seinällä olisi oikeassa
paikassa, (Janne Flykt viittasi takanaan olevaan tauluun, joka
esitti Vapahtajaa kulkemassa viljavainioiden läpi), vaan se kuuluisi
jonnekin muualle. Mutta siitä me kaikki olemme yksimielisiä, että
sen paikka on juuri täällä, -- ei yksinomaan raamatullisen aiheensa
vuoksi, vaan myös sentähden, että se on taideteos. "Kaikki on teidän,
mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan." Se on kristityn
kanta hänen suhtautuessaan tähän näkyväiseen maailmaan.
Taas seurasi pysähdys, jonka kestäessä muutamia kuulijoita poistui.
Mutta Janne Flykt ei siitä välittänyt. Hänellä oli aineensa lujassa
otteessa ja hän valmistautui vetämään loppupäätelmää:
-- Mille kannalle tulisi siis kirkon asettua tässä kysymyksessä?
Kaikkein vähintään sellaiselle, ettei se ainakaan tuomitseisi niitä
jäseniään, jotka haluavat poimia taiteenkin kukkasia, silloinkuin
toiset välinpitämättöminä kulkivat niiden ohitse. Kirkon pitäisi
tulla suvaitsevaiseksi, suvaitsevaiseksi hyvässä, ei pahassa. Kirkko
ei saisi asettaa korkeampaa siveysoppia papille kuin maallikollekaan,
sillä silloin se perääntyisi takaisin roomalaiskatoliselle
katsantokannalle.
-- Me olemme, rakkaat ystävät, paljon menettäneet. Suuret joukot
kansastamme ovat vetäytyneet kirkon vaikutuksen ulkopuolelle.
Niihin nähden ei voida paljoakaan puhua "kirkon merkityksestä".
Sillä jos kirkon vaikutus rajoittuu ainoastaan vihkiraamatun
antamiseen parikunnalle taikka pari, kolme viikkoa kestävään
rippikouluopetukseen, ei se totisesti ole paljoa koko elämään
nähden! -- Tarvitaan siis muutoksia. Vanha, kaavoihinsa kangistunut
kirkko ei kelpaa enää! Me tarvitsemme uuden kirkon, joka on nuori
ja elinvoimainen, -- kirkon, joka suhtautuu ymmärtäväisesti
elämään. Me tarvitsemme kirkon, joka osaa kiittää Jumalaa kaikesta
maallisestakin hyvästä. -- Nuortukoon siis kirkko jälleen! Pankoon
se pois tuomarinkasvot ja hymyilköön kaikille lapsilleen lempeän,
rakastavan äidin lailla! Julistakoon se jälleen, kuten ennen suuren
uskonpuhdistajan aikana, että kristitty on vapaa! Silloin se on
jälleen meidän rakas kirkko, äitimme!
Janne Flykt esitti laulun ja astui alas saarnatuolista Hän oli kalpea
voimakkaasta mielenliikutuksesta. Punaiset läikät paloivat hänen
poskillaan, ja hänen silmissään oli kuumeinen hehku.
Mutta siitä huolimatta hän oli iloinen. Lumous oli murtunut, ja hän
oli jälleen päässyt omille jaloilleen. Hän tunsi pohjan kestävän. Nyt
ei kenenkään seurakuntalaisista tarvinnut olla epätietoinen hänen
kannastaan. Se oli kertakaikkiaan lausuttu selvästi julki.
Postimestarin rouva astui hänen luokseen. Hän oli vielä kalpeamman ja
kärsineemmän näköinen kuin tavallisesti. Janne Flykt luuli, että oli
kysymyksessä ensimmäinen "selityksen anto". Mutta siinä hän erehtyi.
Postimestarin rouva pyysi häntä vain kahville.
Hän meni tarjoilupöydän luo ja otti kupin. Mutta juodessaan hän teki
sen havainnon, että hänen ja kuulijoiden välille oli muodostunut
jyrkkä, ylipääsemätön väliseinä. Yksin pormestarin Linda-neitikin,
joka soitti Beethovenin sonaatteja, nyökkäsi vain vieraasti eikä
tullut puhuttelemaan.
Hän kai ei pitänyt siitä, että musiikista puhuttiin näin julkisesti.
Mutta toinen sisar, Sofia, tuli suoraan hänen luoksensa. Hän hymyili
ystävällisesti ja tarttui Janne Flyktiä käteen.
-- Kiitoksia, herra pastori! Se oli hyvin hauskaa! Te olitte
todellakin rohkea. Minä ihan pelkäsin teidän puolestanne.
Janne Flykt oli iloinen, että oli edes yksi, joka uskalsi antaa
hänelle tunnustusta. Hän kiitti lämpimästi.
-- Mutta oliko se oikein? Tässä tilaisuudessa?
Pormestarin Sofia katseli häntä vakavasti silmiin.
-- Minun vierustoverini, neiti Luukela, kuiskasi minulle esitelmän
kestäessä: "Mitä meidän pitää tehdä?" Siihen vastasin minä: "Meidän
pitää paljon rukoilla."
Janne Flykt hymyili valoisinta hymyään.
-- Niinkö todellakin? Ei, neiti rakas, siinä suhteessa minä en
esirukouksia tarvitse.
Pormestarin Sofia punastui hiukan, ojensi kätensä ja vetäytyi saliin,
jossa oli ruvettu veisaamaan. Mutta heidän äitinsä, pormestarin
rouva, oli toista mieltä. Hän lähestyi Janne Flyktiä ystävällisenä,
ja hänen kasvoillaan oli samanlainen ilme kuin kerran monta vuotta
sitten, jolloin hän oli luvannut pienelle tähtipojalle viulun:
-- Kas niin, pastori! Se oli suoraa puhetta! Siitä minä pidän. Ei
pidä kaivaa maahan Jumalan antamia leivisköitä. Joka on saanut
soittolahjan se soittaa; joka on huvitettu teatterista, se käy
siellä. Mutta -- hän taivutti päätään veitikkamaisesti eteenpäin --
eiväthän ne mummot semmoista ymmärrä. Niille pitää olla virsiä ja
nekin vanhasta virsikirjasta vielä!
Pormestarin rouva nyökäytti päätään ja virkkoi mennessään:
-- Pastori tulisi joskus meillekin. Voisimme soittaa yhdessä. Minä
olen kyllä vanha, mutta mielelläni minä vielä säestelen. Janne Flykt
kiitti, ja pormestarin rouva liiteli pois ylhäisenä ja arvokkaana.
Hetken kuluttua tuli Johanna hänen luoksensa. Hänen poskensa
hohtivat, mutta silmät olivat surulliset:
-- Voi, Janne rakas! Ne puhuvat kaikki sinusta ja uhkaavat tehdä
kanteen piispalle, sopotti hän hätääntyneenä.
-- Älä pelkää, ystäväni! Ei siitä mitään tule. Häntä rupesi yht'äkkiä
äkkiä kyllästyttämään koko juhlayleisö. Hän halusi päästä pois.
-- Johanna, me lähdemme!
-- Nytkö jo? Etkö halua kuulla pastori Skarpia?
-- En.
Se tuli jyrkästi, melkein tylysti.
He lähtivät. Kukaan ei kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota.
Pihalle tultua näkivät he pastori Skarpin saarnatuolissa Hän oli ihan
punainen kasvoiltaan ja huusi jotakin suurella äänellä, viittoen ja
huitoen käsillään.
-- Vastahyökkäys, lausui Janne Flykt katkerasti. -- Ja se tulee
tietysti onnistumaan!
Mutta yht'äkkiä äkkiä valtasi hänet poikamainen ilo. Mitä hän välitti
vanhojen varisten vaakunnasta! Se ei liikuttanut häntä laisinkaan!
Saarnatkoot, pauhatkoot! Hän kulki omaa tietänsä, uskollisena omalle
itselleen. Hänen edessänsä oli elämä!
Rukoushuoneen porttikäytävässä Janne Flykt sulki Johannan syliinsä.
-- Johanna, rakastatko minua?
Tämä oli aivan tukehtua hänen puserrukseensa ja hätäili:
-- Voi ... Janne ... joku voi nähdä!...
-- Älä puhu turhia! Rakastatko minua?
-- Rakastan.
Vanhan Skarpin pauhaava ääni häipyi kaukaiseksi kohinaksi, joka
tuuditti heidät kauas iäisyyden partaalle. Sitten se äkkiä kajahti
lähempää, selvempänä kuin äsken.
Joku oli avannut rukoushuoneen oven, joku, joka meni pois.
Janne Flykt astui morsiamensa kanssa kadulle. Sen kohdalta, melkein
maan rajasta kohotti täysikuu suuret, pyöreät kasvonsa, pannen
lumipeitteisen kadun välkehtimään hopeassa.
-- Johanna, katso! Siinä on meidän tiemme elämään! virkkoi Janne
Flykt, viitaten kuun valaisemaa, autiota katua ylöspäin.
He lähtivät astumaan katua ylös ja poikkesivat ensi kulmauksesta
tuomiokirkolle päin.