Kesäinen sunnuntai. Aurinko huuhtelee pienen piispankaupungin
katuja lämpöaalloillaan, jotka se vienon tuulenhengen avulla panee
liikkeelle. Peipposet laulavat pihakoivuissa ja puiston pihlajissa.
Talojen seinustoilla surisevat kärpäset. Ne ovat kuin vartavasten
asettuneet juuri keittiöiden ikkunoiden alle. Sillä heti kun jossakin
talossa avataan keittiönikkuna, leijailee kärpäsparvi ylös. Sitä
houkuttelee voimakas ruuanhaju, joka lehahtaa kadullakulkijankin
nenään. Sitten kärpäset, jotka koko aamukauden ovat pörränneet
keittiöissä ja hieroneet verraten siedettävät välit pitsimyssyisten
kyökkipiikain kanssa, lähtevät kylläisinä sunnuntailennolleen,
jättäen paikkansa ulkona kadulla suriseville, nälkäisille
heimolaisilleen.
-- Surrr!
Iso lohikärpänen lensi ujostelematta kauppias Roslundin
keittiönikkunasta sisälle. Se asettui aluksi istumaan hellakopurin
reunalle, mutta keittäjättären pää liikkui arveluttavan likellä
sitä. Se kiipesi hiukan ylemmäs ja otti mukavan asennon pyöreäpäisen
niittinaulan nokassa, Sieltä oli muuten parempi näköalakin.
Lohikärpänen rupesi havaintoja tekemään.
Liina, keittäjätär, oli käyttänyt käherryssaksia. Ohimokiharat eivät
mitenkään saattaneet olla luonnollisia, Lohikärpänen oli tottunut
keittiöhavaintoihin. Se oli käynyt aamulla varhain piispan keittiössä
ja pannut merkille, että piispan keittäjätär oli vielä turhamaisempi,
Hänellä oli ollut pää täynnä pieniä paperitötteröitä? -- Sieltä
se oli surrannut leipuri Luukelan keittiöön. Siellä säilytettiin
tavallisesti paistinpeltejä uuninnurkkauksessa, ja niiden ääressä
oli lohikärpänen ennen pitänyt oikeita kestejä! Mutta nyt olivat
pellit olleet poissa, eikä lohikärpänen ollut vielä saanut oikeaa
sunnuntaiaamiaista.
Täällä tuntui pääsevän ruokaan käsiksi. Lohikärpänen tunsi suloisen
hajun paistetusta riisipuurosta, jota Liina parastaikaa käänteli
pannussa. Lohikärpänen silmäili ympärilleen. Ah! Pöydällä oli
paistettua puuroa jo vadissa! Lohikärpänen levitti siipensä ja
surrasi kuin kutsuvieras suoraan vadin reunalle.
Mutta se ei tiennyt, että puuro oli aiottu pastori Flyktille. (Muuten
välitti lohikärpänen viisi siitä, kenelle mikin kuului.) Mutta Liina,
keittäjätär, välitti. Hän pyörähti ympäri ja huitaisi kämmenellään
vadin yli.
-- Vai siihen! Pastorin puuroa sotkemaan!
Lohikärpänen sai lähteä lentämään. Hyvä, että oli henkensä
säilyttänyt! Se surrasi ulos ikkunasta ja huusi ohitseen lentävälle
pikku kärpäselle: "Siellä on paistettua riisipuuroa, mutta se kuuluu
pastori Flyktille!"
Lohikärpänen oli kuullut oikein. Paistettu riisipuuro oli pastori
Flyktille, joka nykyään asui pappilassa, apulaisen puolella, mutta
kävi syömässä tulevien appivanhempainsa luona.
Liina kantoi puuron ruokahuoneeseen. Siellä oli jo kaikki muu
valmiina. Riisipuuro vain puuttui. Kauppiaan rouva oli nimenomaan
varoittanut Liinaa, että jos puuroa oli jäänyt lauantailta, oli se
paistettava pastorille aamiaiseksi. Ja olihan sitä sen verran jäänyt.
Ja nyt se oli pöydässä.
Kauppias Roslundin perhe kerääntyi aamiaispöytään. Siinä oli kauppias
itse kesäpuvussa, kauppiaan rouva ja Johanna. Viimemainittu oli
puettu avokaulaiseen pumpulileninkiin, joka teki hänet tyttömäisen
näköiseksi, mutta muuten sopi hänelle erinomaisesti.
-- Missä Janne on? kysyi rouva Roslund huomattuaan riisipuurovadin
pöydällä. -- Häneltä jäähtyy puuro kokonaan. Liina saisi sen pitää
hellalla niin kauan, kunnes sitä tarvitaan.
Johanna riensi hakemaan sulhastaan. Hetken kuluttua tuli tämä
reippaana ja hymyilevänä. Johanna riippui hänen käsikoukussaan.
-- Etpä tiedä, mitä on pöydässä? Johanna peitti käsillään sulhasensa
silmät, kun tämä yritti heittää yleissilmäystä pöydälle.
-- Et saa katsoa!
-- Johanna, älähän nyt! Puuro jäähtyy.
-- Niin. Se on äitiä, kun sanoo!
-- Vai puuroa! Sitten se ei voi olla muuta kuin riisipuuroa. Johanna
oli olevinansa pettynyt.
-- Et sinä olisi arvannut, jollei äiti olisi sanonut.
-- Kyllä varmaan!
-- Kas niin, lapset, nyt istumme syömään, että joudumme sitten
kirkkoon, huomautti rouva Roslund.
Istuttiin pöytään. Rouva Roslund antoi leipäkorin kiertää.
-- Kyllä sinä saat, Janne, paljon kasvattaa Johannaa, ennen kuin
hänestä oikea papinemäntä tulee, lausui hän.
-- En minä pysty kasvattamaan. Elämä itse kasvattaa.
Janne Flykt puri näkkileipää täyttä päätä, vilkaisten leikillisesti
morsiameensa.
-- Muuten minä luulen, että Johanna on täysin oppinut.
-- Kuulepas, äiti, mitä Janne sanoo! Eikö sinulla ole mainio tytär?
Johannan heleä nauru kaikui avarassa ruokahuoneessa,
-- Mutta yhtä taitoa Johanna ei osaa. Hän ei osaa silittää. Ja sitä
tarvitaan maalla.
Kauppias Roslund katsahti vävypoikaansa kuin huomauttaen, että "pane
muistiisi!"
-- Voinhan minä mennä silitysoppiin. Vaikka emmehän me muutakaan
maalle, Janne, emmehän?
-- Emme ainakaan ensi hätään.
-- Sinähän et voisi tulla toimeen ilman tuomiokirkkoa?
-- Vaikeaapa siitä olisi luopua. -- Vaikka kyllä kai sitä tottuisi
toiseenkin kirkkoon.
-- Kyllä minä luulen, että Jannen olisi vaikea asua maalla. Eihän
siellä olisi "kupooli-Johannaakaan".
-- No, täytyisi tyytyä tavalliseen Johannaan. Janne Flykt pisteli
riisipuuroa. Hän näytti hiukan hajamieliseltä.
-- Vai täytyisi? Tässäpä ollaan kohta kuin hätävarana!
Johanna pudisti päätään sulhaselleen, joka otti toista lautasellista.
-- Mutta hyvänen aika! Eihän tästä muille jääkään! Janne Flykt
oli ajatuksissaan ollut isoäidin luona. Paistettu riisipuuro oli
yht'äkkiä vienyt ajatukset vanhaan kotiin. Siksi hän ei huomannut
puuron loppumista.
-- Ei tarvitse jäädäkään, sanoi rouva Roslund. -- Syö vain! Meillä on
täällä muuta. Puuro olikin yksinomaan sinua varten.
Janne Flykt söi hiukan hämillään. Tulevan anopin ystävällinen selitys
ei oikein häntä vapauttanut. Hän koetti lyödä tapauksen leikiksi:
-- No jos teitä tyydyttää vain se tieto, millaista puuro oli
niin voin vakuuttaa, että se oli erinomaista, yläpuolella kaiken
arvostelun.
Hän nauroi iloisesti ja sai jälleen itsensä tasapainoon.
-- Sehän on hauskaa kuulla.
Aterian loppupuolella kääntyi puhe kirkkoonmenoon. Kauppias, joka oli
ottanut oikein periaatteekseen istua tyttärensä sulhasen jokaista
saarnaa kuuntelemassa, kysäisi, pyyhkien ruokaliinalla suutaan:
-- Mikä sinulla on tänään aiheena?
-- "Yksinäinen Vapahtaja".
Johanna kohotti päätänsä ja katsahti sulhaseensa veitikka suupielessä.
-- Siinä on taas kaupungin mummoille aihetta päänpudistukseen ja
hurskaaseen mutinaan. Viime kerralla, kun Janne selitti, että meidän
tulee pitää Vapahtajan käskyt, oli Liinan vanha täti valitellut,
ettei Jannen saarna ole puhdasoppista. Kuka syntinen nyt voisi pitää
käskyjä!
Janne Flykt nauroi huolettoman iloisesti.
-- Siinäpä se juuri on, ettei kukaan halua ottaa Vapahtajan sanoja
täydestä, silloin kun ne vain hiukankin velvoittavat meitä. Ihmisten
on vaikea luopua vanhoista käsityksistään, joihin ovat lapsuudesta
asti juurtuneet. Eikä kumma, sillä niinhän on opetettukin. Tulee vain
koettaa, mutta jos huomaa tehtävän liian vaikeaksi, saa se jäädä.
"Ihminen on heikko, syntinen."
-- No mutta eikö se niin olekin?
Rouva Roslund painoi pöytäkelloa ja katseli vakavana olevaa vävyään.
-- Kyllä, mutta me unohdamme, että "Jumala on heikoissa väkevä".
Jumalan avulla se käy!
-- No niin ... kyllä ... mutta... Rouva Roslund pudisteli päätään.
-- Kovinhan se Jumala olisi heikko, jollei hän voisi ihmisestä tehdä
parempaa kapinetta kuin mitä tämä luonnostaan on.
Liina tuli ruokahuoneeseen.
-- Liina saa nyt korjata pöydän ja laittaa kahvin kello
kahdeksitoista. Me menemme kaikki kirkkoon.
-- Kyllä, rouva.
* * * * *
Tunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen
tuleva vävypoikansa juuri oli noussut.
Janne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka
tuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä.
Kapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä.
Pormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt
heidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet.
Vanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän
ollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli
kammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat
melkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme
ollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne
Flykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon
saarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden
vuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan.
Hänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.
Hän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai
tuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin
mukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli
Luukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.
Teksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä.
Siinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.
Pieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä
ikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja
ystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta
ystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa.
"Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne." -- (Heillä ei ollut mitään
tekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä
oli oma temppeli Garitsimin vuorella. -- Vanhat ihmiset olivat näet
kertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten
juutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten
ottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) -- Ei siis ihme, että
sanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat
halunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta
siihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita
päiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten
mielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa
määrin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti
hänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi
ennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan
antamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan
vartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä
hänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän
saattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle
riidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät,
muistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa.
Sillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain
lainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä
pitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin
majapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa
hänen matkatavaransa säilyisivät. -- Mutta tuo herkästi innostuva
mies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: "Ketuilla on luolansa ja
taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin
päänsä kallistaisi." Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan.
Anteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan
tapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa
kolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan.
Hän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan
säätynsä mukaisesti. -- Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä
eroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen,
jolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö,
hän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä
ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä
kotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut,
sekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan
isävainaja oli hänelle testamentannut. "Anna kuolleiden haudata
kuolleitansa!" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös
piti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei
hän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille,
naapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan
noin vain. -- Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat
ihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja
"velvollisuuksiensa" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia
matkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä
hän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä
kotona. Voi! "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo
taaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!"
Sehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut
kukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä
tuntui kirkossaolo oudolta.
-- Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua,
tullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?
Väärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt
kertakaikkiaan uudenaikainen.
-- Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän
kärsi.
Kärsi? Janne Flykt puhui kärsimisestä peräti omituisesti Eikö se
kuulunut ristille? Niin sitä oli kuitenkin ennen selitetty...
-- Onko kukaan teistä koskaan ottanut syventyäkseen yksinäisen
ihmisen kärsimyksiin?
No niin. Entä sitten?
-- Sinä, jolla on koti, et luultavasti tiedä niistä mitään, sillä
kodissa on tavallisesti joku, joka meitä ymmärtää. Samoin kuin et
sinäkään, jolla on ystäviä, niiden joukossa oikea henkiystävä,
jonka kanssa saat toisinaan tuntikaudet vaihtaa ajatuksia. Minä
en puhu mitään sinusta, jolla on morsian ja nautit kihlausajan
onnea. Sinun yksinäisyytesi hetket ovat äärettömän kaukana. On
epätietoista, tuletko koskaan niitä kokemaan. -- Mutta minä puhun
ihmisestä, jonka ajatusmaailma on ympäristölle sulettu, sen vuoksi
ettei ympäristö pysty sitä ymmärtämään, -- Ihmisestä, joka saa
tuntikausia käyskennellä pitkin kaupungin katuja ja havaita kaikki
vastaantulijat ventovieraiksi, -- siitä huolimatta, että joukossa on
paljon tuttujakin kasvoja. Minä puhun ihmisestä, jonka sydämessä asuu
kalvava yksinäisyyden tunne, yksinäisyyden, joka on hänen ensimmäinen
vieraansa aamulla ja viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä, --
sellaisesta ihmisestä, kuin oli esimerkiksi Beethoven.
Beethoven? Peet ... peet...?
Oli varmaa, ettei yksikään kuulijoista nukkunut. Pormestarin
Linda-neiti, joka soitti Beethovenin sonaatteja, hämmästyi,
kuullessaan ihailemansa sävelmestarin nimen saarnatuolista! Hän ihan
säikähti, mutta tunsi samalla omituista mielihyvää: hän oli muihin
kuulijoihin nähden jonkin verran etuoikeutetummassa asemassa, kun
soitti Beethovenia. Sitähän ei koko kaupungissa pystynyt tekemään
kukaan muu kuin maaherran Louise, eikä hänkään ollut tällä kertaa
kirkossa. Pormestarin Linda tuli siitä vakuutetuksi katsahtamalla
taakseen. Leipuri Luukela, joka istui entisellä paikallaan
penkinkorvassa, saarnatuolia vastapäätä, ei muistanut löytäneensä
sellaista nimeä paremmin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakaan. Ja
mummoista, joita oli kirjava joukko aivan saarnatuolin alla, ei se
ainakaan voinut olla mikään apostoli. Vai tarkoittiko pastori ehkä
"Peetan Venneä", Beeda Markkasen vähämielistä poikaa, joka eleli
vaivaistalossa, ja jonka koko kaupunki tunsi? Mutta häntä nyt ei
ainakaan saattanut sanoa yksinäiseksi, sillä hänhän pelasi pikku
poikien kanssa nappikuoppaa kaiket kesät, ja mölysi ihastuksissaan,
niin että kuului monen ristin päähän!
Tuon yhden ainoan maallisen nimen mainitseminen oli vaikuttanut
kuin sähköisku koko seurakuntaan. Janne Flykt huomasi sen kyllä,
mutta ei pannut sitä pahakseen. Päinvastoin hän oli hyvillään, että
kuulijoiden tarkkaavaisuus oli herännyt. Sillä nyt hän siirtyi
saarnansa pääkohtaan:
-- Jos siis tavallinen syntinen ja kuolevainen jo voi kärsiä
ymmärtämyksen puutetta ja siitä johtuvaa yksinäisyydentunnetta,
niinkuin äsken mainitsemamme suuri säveltaiteilija, kuinka paljon
enemmän sitten itse Vapahtaja, jolla oli vielä herkempi sydän kuin
tavallisella ihmisellä, -- Vapahtaja, joka oli täydellinen ihminen.
Tuo haiskahti jo harhaopilta sangen suuressa määrässä. Ainakin oli
mummojen parvi siitä vahvasti vakuutettu. He olivatkin pitkin vuotta
vikoneet, ettei pastori Flykt milloinkaan puhunut "Jumalan Pojasta",
vaan yksinomaan "Vapahtajasta, joka oli ihminen". Niinkuin nytkin.
He kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Useat siirsivät
huivinlaidan pois korvan päältä paremmin kuullakseen. Heidän
oikeaoppisessa sydämessään oli herännyt väärän opin vainu, ja he
päättivät olla varuillaan.
Mutta ylhäällä saarnatuolissa seisoi Janne Flykt ja puhui loistavin
silmin. Häntä eivät häirinneet epäluuloiset katseet eikä saarnatuolin
juurelta kuuluva sipinä. Hän oli lempiaineessaan: kirkastamassa
kuulijoilleen _ihmistä_, Jeesusta Kristusta.
Hän puhui Vapahtajan yksinäisyydestä, ja kokonainen murheen maailma
sanattomine kärsimyksineen vyöryi hänen kaunopuheisilta huuliltaan.
Väliin hän alensi äänensä kuiskaukseksi, joka kuitenkin kuului
selvästi yli avaran kirkon. Hän raotti ovea Vapahtajan yksinäiseen
sydämeen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Katso ihminen! Tällaisia
henkisiä kärsimyksiä on sinun Herrasi kestänyt taistellessaan
jättiläistaisteluaan sinun puolestasi!"
Olihan hänellä koti? Oli kyllä. Mutta hänen oli täytynyt luopua
siitä suuren elämäntehtävänsä vuoksi. Viimeiset vuodet elämästään
hän eli täydellisesti koditonna. Mutta olihan hänellä ystäviä,
jotka häntä rakastivat? Oli kyllä. Mutta nämä ystävätkään, niinkuin
olemme nähneet, eivät aina jaksaneet häntä ymmärtää. Ajattele, mitä
sieluntuskia Vapahtajalle tuotti, kun hänen eräänkin kerran täytyi
työntää luotansa pois vilpittömin ja uskollisin heistä: Pietari,
joka rakasti häntä koko sydämestään, mutta väärässä viisaudessaan
osoittautui hänen aatteidensa suurimmaksi viholliseksi. Ja sittenkin
hän kesti siinä, missä ei yksikään toinen olisi kestänyt!
Se oli suurta! Se oli jumalallista hänessä! Hänen uskollisuutensa
saamme me nyt lukea pelastukseksemme, samalla tavoin kuin saamme
nauttia hedelmiä jonkun suurmiehemme hengentyöstä.
-- Sillä Vapahtajan yksinäisyydestäkin me saamme siunauksen.
-- Yksinäisyytemme hetkinä, jolloin meitä ei kukaan ymmärrä, on
meillä hänessä lohduttaja. "Älä pelkää! Minäkin olen tuntenut
yksinäisyyden tuskat. Minä tiedän ne. Ne voivat masentaa ja
peloittaa, mutta niiden läpi kajastaa uskolliselle sielulle ikuisen
ymmärtämyksen autuus."
"Niinkuin Isä ymmärsi minut, niin ymmärrän minä sinut."
Tässä me saamme pohjan jalkaimme alle, pohjan, joka kestää: Vapahtaja
ymmärtää meidät!
-- Mutta Vapahtajan yksinäisyys ei ainoastaan lohduta ja auta meitä.
Se myös velvoittaa meitä.
-- Maailma on täynnä yksinäisiä sieluja. Niitä oli rikkaiden
palatseissa yhtä hyvin kuin köyhäin matalissa majoissa. Niitä kohtaat
sinä elämän taipaleella, ken hyvänsä lienetkin. Pysähdy silloin ja
ojenna heille kätesi! Se voi olla heistä paljon suuriarvoisempaa kuin
rahalahja, joka huojentaa puutteiden alle nääntyvän elämää.
-- Apostoli sanoo: "Lukekaa Kristuksen pitkämielisyys autuudeksenne."
Me voimme sovittaa tuota sanaa myös toisin: "Te yksinäiset sielut!
Lukekaa Kristuksen yksinäisyys autuudeksenne."
-- Silloin olemme löytäneet hänestä taas jotakin: uuden inhimillisen
puolen, joka tuo hänet lähemmäs meitä. Amen.
Saarna oli lopussa. Janne Flykt ryhtyi lukemaan yleistä
kirkkorukousta. Kuulijoiden päät painuivat penkkeihin, ja
kirkkorukouksen juhlalliset sanat häiritsivät saarnaa arvostelevan
ajatuksen kulkua. Mutta epäluulon siemen oli kertakaikkiaan kylvetty:
pastori Flykt ei ollut puhdasoppinen.
Kun kansa jumalanpalveluksen jälkeen hajaantui koteihinsa, levisi
pieneen piispankaupunkiin omituinen uutinen:
Pastori Flykt kieltää Kristuksen jumaluuden! Hän on vääräoppinen.
Tämä uutinen levisi niiden kautta, joilla tavallisesti ei ollut
mitään kirkosta kotiin vietävää. Jos he joskus jotakin saivat,
jättivät he sen kirkkoon. Sitä ei tarvinnut eikä aina saattanutkaan
ottaa mukaansa. Se olisi häirinnyt arkielämän kulkua. Mutta tämä
uutinen ei häirinnyt: se päinvastoin vilkastutti sitä. Sillä
tulisihan se muodostamaan mielenkiintoisen puheenaiheen pienen
piispankaupungin perheissä.
Ne taas, jotka ennen eivät olleet kirkosta saaneet senkään vertaa
kuin edelliset, kulkivat nyt koteihinsa kuin unissaan. He eivät
huomanneet sitä salaperäistä kuisketta, joka vieri pitkin kaupungin
katuja. Heillä oli niin paljon ajattelemista omasta itsestään,
samoin kuin tuosta ihmeellisestä Vapahtajasta, jonka kuva oli
kirkastunut heille aivan uudella tavalla. Ja viikonkaan kuluessa he
eivät havainneet mitään erikoisempaa pienessä piispankaupungissa.
Se oli heidän mielestään aivan entisensä kaltainen. Siinä ei ollut
tapahtunut mitään muutoksia. Heidän omassa elämässään päinvastoin
oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: -- Heille oli selvinnyt
ihmiselämän arvoitus 'Syvemmässä merkityksessä kuin ennen: he olivat
löytäneet Vapahtajan.
Näin oli käynyt muiden muassa kapellimestari Henrik Borellin ja neiti
Såltinin.