Seuraavana päivänä seisoi Janne Flykt kapellimestari Borellin oven
takana, viululaatikko kainalossa. Hän oli tullut sinne Johannan
kanssa, ja portilla he olivat eronneet. Borell asui rannalla,
muutamassa matalassa puurakennuksessa, joka oli laudoitettu
pystylaudoituksella ja näytti nähneen monen miespolven ajat.
Janne Flykt tarkasteli ovea hämärässä eteisessä. Aivan oikein. Siinä
oli tuhraantunut nimilippu: "Henrik Borell, kapellimestari."
Hän painoi ovikelloa, ja kalpea, pitkä naishenkilö tuli avaamaan.
-- Hyvää päivää! Onko kapellimestari tavattavissa?
-- Kyllä ... olkaa hyvä ... taikka minä katson... Kalpea nainen
hävisi huoneeseen vasemmalle ja ilmestyi hetken päästä takaisin.
-- Pastori on hyvä ja astuu tänne odottamaan. Veljeni tulee heti.
Janne Flykt esitti itsensä.
-- Kyllä tunnen. Olen nähnyt pastorin monta kertaa. Täällähän
tuntevat kaikki toisensa.
Kalpean neidin kasvoja kirkasti heikko hymy. Hän ohjasi Janne Flyktin
sisään.
Huone oli jonkinlainen vieras- ja ruokahuone samalla kertaa.
Haalistuneet seinäpaperit olivat paikoitellen pullistuneet, ja oven
yläpuolella ammotti suuri repeämä.
Janne Flykt istuutui ja laski viululaatikon tuolille uunin viereen.
Huone teki köyhän vaikutuksen. Huonekalut olivat kuluneet.
Sohvanpäällinen riippui selustalla muutaman nuppineulan varassa
rikkinäisyyttään vaikeroiden. Vastakkaisella seinällä oli pari
taulua. Toinen kuvasi kuuroa Beethovenia säveltämässä, toinen
oli valokuva muutamasta kesäjuhlasta kaupungin laidassa olevilla
Leposaarilla.
Oikealla oleva ovi aukeni, ja kapellimestari Borell astui sisään.
Hän oli selvä ja nähtävästi nukkunut pitkään. Kaikesta päättäen oli
eilinen päivä tullut hänelle maksamaan enemmän kuin kahdeksan markkaa.
-- Hyvää päivää! tervehti hän kohteliaasti ja ojensi Janne Flyktille
kätensä. -- Mikä saattaa minulle tämän kunnian?
Kapellimestari Borell käytti mielellään kohteliaita lausetapoja. Hän
ei yhtään muistanut eilistä sopimusta.
-- Minä lähdin aloittamaan yhteissoittoa, virkkoi Janne Flykt
hymyillen. -- Meillähän oli eilen puhe?
Borell kävi hiukan hämilleen ja löi otsaansa.
-- Eilen --? Niin ... nyt muistan. Minä taisin puhua hiukan sekaisin.
Minä pyysin pastoria tänne soittamaan yhdessä? Hän hymyili kuin
anteeksi pyytäen ja jatkoi:
-- Pastori on hyvä ja antaa anteeksi! Minä en ollut oikein selvä.
Janne Flykt hymyili loistavinta hymyään, jolla hän ihmiset vangitsi.
-- Ei mitään, Herra Borell. Minä päinvastoin otin asian todeksi. Hän
viittasi viululaatikkoonsa.
-- No sehän on sitten erinomaista! Kun pastori on kunnioittanut minua
käynnillään, pyydän pastoria ottamaan tupakkaa.
Hän oli nostanut savukelaatikon pöydälle.
Janne Flykt otti.
-- Minä en tavallisesti polta, mutta voinhan näin erikoistapauksessa
ottaa.
Hän sytytti savukkeen.
Kapellimestari oli istunut vierastaan vastapäätä ja pannut myös
palamaan.
No eihän ole hyvä polttaa ainakaan paljoa, jos haluaa säilyttää
äänensä. Pastori onkin paljon kouluuttanut ääntään.
-- No vähän...
-- Se on hauskaa! Ei niinkään vähän. Te laulatte erinomaisesti.
Suokaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ole imarrella. Sanon vain
senvuoksi, että pappien keskuudessa harvoin saa kuulla taiteellista
laulua.
-- Se johtuu kai suureksi osaksi siitä, että yliopistossa omistetaan
asialle liian vähän huomiota.
-- Varmasti. Mutta eiköhän suurin syy ole -- papeissa itsessään?
Janne Flykt puhalsi savurenkaan.
-- Epäilemättä. Papit eivät myöskään omista asialle tarpeeksi
huomiota. Se on heidän mielestään "maallista" ja siksi se ei saa
heidän kannatustaan.
-- Niin juuri... sitä tarkoitin. Kirkko, luterilainen kirkko,
suhtautuu kylmästi taiteeseen. Se panee kyllä arvon kauniille
alttaritaululle ja hyvälle urkujen soitolle, mutta pappiensa ...
kuinka sanoisin ... yksityistä suhtautumista taiteeseen se ei vaali.
He saavat mielensä mukaan hosua ympärilleen niinkuin tahtovat, ja
pastori kyllä tietää, miten käy. "Syntiä, syntiä, maailmallista,
maailmallista!" Se on heidän suhteensa taiteeseen yleensä.
Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänen mielenkiintonsa oli
herännyt. Hän oli löytänyt aatetoverin.
-- Minä olen täydellisesti yhtä mieltä herra Borellin kanssa. Kirkko
on aikojen kuluessa liiaksi sulkeutunut kuoreensa ja asettunut
vihamieliselle kannalle ympärillään pulppuavan elämän eri ilmiöihin
nähden ... varsinkin sivistyselämän. Se on tullut vanhoilliseksi,
ahdasmieliseksi. Mutta se ei ole oikeastaan kirkon syy. Se on sen
palvelijoiden syy.
-- Aivan. Syy on papeissa itsessään, niinkuin jo sanoin, ja sitä
saa kirkko kiittää, että sen kannattajat harvenevat vuosi vuodelta.
Eivät nykyajan ihmiset viitsi enää kuulla vanhaa märehtimistä ja
aikoja sitten loppuun kuluneita fraaseja. Se kaipaa uutta, tuoretta
elämänymmärtämystä. Mutta sitä saa kirkosta turhaan etsiä.
Kapellimestari Borell oli innostunut. Hän oli nähtävästi miettinyt
paljon näitä asioita.
-- Minä kävisin mielelläni kirkossa, -- jos en muun vuoksi niin
ainakin kuullakseni urkujen ääntä silloin tällöin -- minä nimittäin
rakastan musiikkia, -- mutta minun on sinne mahdoton tulla --
saarnojen vuoksi.
Tänne Flykt punastui. Hän oli jännityksellä odottanut, milloin herra
Borell kajoaisi eiliseen tapaukseen.
-- Minä olin eilen kirkossa ja tunnustan suoraan, että
alttaripalvelus miellytti minua suuresti, mutta saarna --! Pastori
tietää itse, millaista se oli.
-- Kyllä, kyllä. Minun täytyy myös sanoa, että pappina minä häpesin.
Meillä tuli siitä jälkeenpäin puhe pastori Skarpin kanssa, mutta
valitettavasti johti se vain siihen, että minulla tänään on hänessä
leppymätön vihamies.
Herra Borell sytytti uuden savukkeen.
-- Eikö saa olla? Pastori tekee hyvin. Nämä ovat mietoja. Janne Flykt
otti, ja herra Borell tarjosi hänelle tulta pöydän yli.
-- Tjaah! Mitä se Skarp'iin kuuluu, juonko minä tahi olen juomatta.
Hänen asiansa olisi vain selittää minulle ja muille minun
kaltaisilleni, mistä me Jumalan löytäisimme, -- jos niinkuin meillä
olisi halua siihen. Tahi ainakin herättää meissä halua, intressiä
asiaan, joka kieltämättä on syvin ihmiselämässä. Mutta siihen ei
vanha Skarp pysty. Hän kykenee vain purkamaan sisuaan, ja se ei tee
hyvää vaikutusta.
-- Aivan niin. Minä olen herra Borellin kanssa yhtä mieltä. Ja minä
toivon, ettei herra Borell silti hylkää Kirkkoa yhden Skarpin vuoksi.
Minä olen täällä tänään tavallani anteeksipyynnöllä, -- kirkon
puolesta, -- Vaikka minulla ei kyllä ole minkäänlaista valtuutusta.
Mutta minä katsoin pappina olevani siihen velvoitettu ja tulin ...
sitäkin suuremmalla syyllä, kun oli puhe ruveta yhdessä soittamaan.
Janne Flykt karisti savukkeestaan tuhkaa ja katsoi kapellimestaria
rehellisesti silmiin.
-- Minä olen hyvin kiitollinen. Pastori saa olla varma, että panen
pastorin käynnille hyvin suuren arvon. Minä voin tämän jälkeen
mielihyvällä todeta, etteivät kaikki papitkaan ole samanlaisia, jota
en kyllä ole tähän saakka havainnut. Mutta nythän sen tiedän --
omasta kokemuksestani. Olen hyvin kiitollinen.
Herra Borell nousi, ja hänen veltoilla kasvoillaan väreili hieno
liikutus. Hän meni huoneen nurkassa olevan hyllyn luo ja otti sen
takaa mustan kotelon, josta veti esille klarinetin.
-- Tässä tämä olisi. Se on vanha palvelija. Ostin sen nuoruusvuosina
kerran pääkaupungista. Kuuluin silloin orkesteriin. Sillä on monta
sooloa soitettu.
Hän ojensi soittokoneen Janne Flyktille, joka tarkasti sitä
asiantuntemuksella.
-- Hieno kapine, lausui tämä, ojentaen klarinetin takaisin. -- Näkee
kyllä, että sitä on käytetty.
Hän avasi viululaatikkonsa ja otti esiin viulunsa. Herra Borellin
huomio kiintyi siihen heti, ja hän tarkasti sitä huolekkaasti.
-- Se on cremonalainen. Tunnen tämän mallin hyvin. Minullakin on
nimittäin samanlainen. Se maksaa nykyisin paljon.
-- Se on lahja apeltani.
Janne Flykt asetti viulun leukansa alle ja viritti soittokoneen.
-- Tjaah! Mitäs me soittaisimme? Minulla on täällä kyllä nuotteja,
mutta en ole varma, onko yhtään viululle ja klarinetille.
Herra Borell selaili nuottivihkojaan, joita oli suuri kasa pöydällä,
huoneen perällä.
-- No tämä! Tätä voimme koettaa.
Se oli jakso muutamasta orkesterikappaleesta. Janne Flykt asettui
herra Borellin viereen ja esitys alkoi.
Näki heti, että molemmat olivat musiikkimiehiä. Sukkelat,
nopeatahtiset juoksutukset menivät luistaen. Viulu karkeloi ja
iloitsi, klarinetin säestäessä sitä. Pieni huone oli täynnä säveliä.
Näytti siltä, kuin olisi Beethovenkin seinällä keskeyttänyt
sävellystyönsä ja kuuroudestaan huolimatta jäänyt kuuntelemaan.
-- Mainiota! huudahti herra Borell innostuksissaan. -- Te soitatte
erinomaisesti!
Janne Flykt punastui hiukan.
-- No ... menihän se.
-- Meni, meni ... hyvin! En muista sitä paremmin soitetun
orkesterissakaan.
Otettiin uusi kappale. Se oli vanha ballaadi, jossa klarinetti
tulkitsi kuljeksivan trubaduurin osaa. Viulun tehtävänä oli vain
säestää. Taas helähtivät säveleet, väliin kaihoisan kaipaavina,
väliin intohimoisen riemukkaina... Yksinäinen trubaduuri näppäilee
luuttuaan ritarilinnan ikkunan alla. Tuon ikkunan takana istuu hänen
kaivattunsa, jonka tapaaminen on häneltä kielletty. Niin, hän on
köyhä, mutta jalon nimen omistaja, ritari niinkuin linnanneidin
isäkin. Ratsunsa selässä ajaen, ritarihaarniskassaan häntä ei lasketa
linnaan. Hän hankkii sinne silloin pääsyn valepukuisena laulajana.
Ratsunsa hän on jättänyt majataloon. Se on valmiiksi satuloitu
seuraavaa aamua varten... Ilmituloa peljäten ei trubaduuri uskalla
mennä linnaan sisälle, vaan pyytää saada kunnioittaa linnanneitiä
soittamalla tämän ikkunan alla. Linnanneiti on kauneudestaan kuulu
yli koko maan. Ei siis ihme, että kuljeksiva trubaduurikin haluaa
palvoa häntä.
Mutta -- linnanneidin isä, ankara ritari, on tuntenut hänet hänen
valepuvustaan huolimatta. Kun nyt neitsytkammion ikkuna avautuu, jää
hän salaa kuuntelemaan trubaduurin laulua:
"Kun en mä päivällä palvomaan
sua tulla saa, Margot,
siks' illan ilmoihin luuttuaan
nyt soittaa Jean de Vaud.
Siis kuule: kunhan vain puoliyö
nyt koittaisi, Margot!
Vapautesi hetki se silloin lyö!
Sen vannoo Jean de Vaud."
Linnanneiti tuntee sulhasensa äänen. Hän ymmärtää, että vapautuksen
hetki lähenee, ja merkiksi hiljaisesta suostumuksestaan hän viskaa
ruusun laulajan jalkoihin.
Mutta tarinalla on surullinen loppu. Siitä kertoo ballaadin laulaja:
"Lie ollut kohtalon säädös kai,
kun hetkellä puolen yön --
näin kuulin -- surmansa sulho sai,
ja särkyi neidon syön."
-- Se on vanha laulu, mutta siinä on kaunis sävel.
Herra Borell laski klarinetin pöydälle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänen oli tullut lämmin.
-- Niin on. Merkillinen sävel. En muista sitä ennen kuulleeni. Siinä
on tunnelmaa.
-- Kyllä. Luulin sen olevan teille tutun. Te säestitte erinomaisesti.
Herra Borell oli lämmennyt. Janne Flykt katseli häntä ihmeissään.
Saattoiko tuollaisen nuutuneen pinnan alta vielä löytyä nuoruuden
innostusta?
-- Vahinko, herra pastori, ettette ole antautunut musiikille
kokonaan. Teillä olisi ollut lahjoja.
Janne Flykt laski viulun viereensä sohvalle. Hän oli näppäillyt
ballaadin säveltä.
-- Minulle tarjottiin kerran paikkaa orkesterissa, mutta kieltäydyin.
-- Ai, ai, se oli tuhmasti!
-- En voinut luopua tuomiokirkosta.
Kapellimestari loi yht'äkkiä vieraaseensa omituisen katseen. Oli kuin
olisi se kysynyt: "Oletteko tekin niitä?" Hän kävi äkkiä surulliseksi.
-- Niin ... meillä on kullakin kohtalomme, josta emme pääse ...
teillä tuomiokirkko, ja minulla musiikki...
Tänne Flykt katsahti häntä hämmästyneenä. Mitä Borell tarkoitti?
-- Minä olen menettänyt kerran musiikin tähden jalon ihmisen ...
morsiameni, josta olisi tullut elämäni onni ja päivänpaiste.
Herra Borell tuijotti eteensä kuin muistoihinsa vaipuneena.
-- Niin. Olen harvoin sydäntäni avannut -- hänen silmissään väreili
hieno liikutus -- mutta te, herra pastori, olette niin toisenlainen
kuin muut. Teille saatan kertoa. Ja herra Borell ryhtyi kertomaan:
-- Minusta piti tulla liikemies, mutta rakkaus musiikkiin teki ne
aikeet tyhjiksi. Morsiameni isä -- suuren kauppahuoneen omistaja
-- oli minut jo määrännyt liikkeensä johtajaksi. Hän aikoi itse
vetäytyä lepoon. Meidän piti viettää häämme muutaman viikon kuluttua.
Kaikki oli tilattu ja laitettu häitä varten. Niistä piti tulla
komeat, komeimmat, mitä vanha merenrantakaupunki oli koskaan nähnyt.
Mutta silloin, juuri niihin aikoihin kuin minun piti ottaa liikkeen
johto haltuuni, saapui kaupunkiin muuan etevä viulutaiteilija
konserttia antamaan. Minä, joka musiikkimiehenä olin aina etunenässä
sellaiset tilaisuudet järjestänyt, toimin nytkin konsertinantajan
impressariona. -- Mitenkä lie ollut, istuessani konsertissa ja
kuunnellessani mestarillista esitystä, valtasi minut selittämätön,
kumma tunne. Minusta tuntui, kuin olisi konsertinantaja soittanut
minulle jäähyväisiä siitä maailmasta, jota kerran olin omanani
ajatellut. Olin nimittäin ennemmin aikonut antautua musiikkialalle
kokonaan, sillä minulla oli taipumuksia ja olin suorittanut
musiikkipistossa korkeimman kurssin viulunsoitossa. Olin asiasta
monesti puhunut tulevan appeni kanssa, mutta hän oli aina pannut
jyrkästi vastaan. Musiikkimies oli hänen mielestään kerjäläinen,
joka ei tulisi elättämään itseään eikä vaimoaan. -- Tuona iltana
konserttisalissa tunsin elävästi, että olin myymäisilläni elämäni
esikoisoikeuden, kuten Esau muinoin oli tehnyt. Tein päätökseni:
minusta ei pitänyt koskaan tulla kauppiasta, vaan soittotaiteilija.
Menin morsiameni isän luo ja kerroin päätökseni. Hän raivostui,
uhkasi, itki. Ja kun minä pysyin päätöksessäni, lausui hän lopuksi:
"Hyvä on! Tee niinkuin tahdot mutta Iisaa et tule koskaan saamaan!"
(Se oli morsiameni nimi.) "Minä en anna tytärtäni kerjäläiselle!"
Olin niin kiivastunut, etten tuota edes pahakseni pannut. Ajattelin,
että parin vuoden päästä hänet kuitenkin saisin, kun morsiameni
tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta toisin kävi. Iisa-raukkani otti niin
sydämelleen kihlauksemme purkautumisen, ettei liitostamme tullut
koskaan totta.
Herra Borell pyyhki silmiään. Hän oli syvästi liikutettu. Janne
Flyktkin tunsi poskillaan kosteaa. Kertomus oli häntäkin järkyttänyt.
-- Sellainen on minun elämäni tarina, lausui herra Borell, ääni
vieläkin vavahdellen. -- Meillä on kaikilla kohtalomme. -- Mutta
surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme
kiintyneet, tulee meidän kohtalomme. Niinkuin minulle musiikista.
Herra Borell huokasi raskaasti. Janne Flyktistä tuntui pieni huone
yht'äkkiä kovin kolkolta. Hän ymmärsi nyt, minkävuoksi sohvanpeite
oli rikkinäinen ja seinäpaperit hajalla: huoneen asukas ei välittänyt
enää ulkonaisesta. Senhän näki hänen huolettomasta asustaankin. Hänet
oli murhe tehnyt tunnottomaksi siinä suhteessa. Neiti Borell toi
kahvia. Sitä juotaessa virkkoi kapellimestari:
-- Surulliset nuoruuteni muistot vaikuttivat sen, että viulu jäi.
Minä valitsin toisen soittokoneen ja minusta tuli vain tavallinen
b-klarinetin puhaltaja orkesterissa. Mutta sehän on pääajatukseen
nähden samantekevä. Soittokone kuin soittokone. Musiikista tuli
kuitenkin elämäni kohtalo.
Janne Flykt ei vastannut. Hänen silmissään oli herra Borell saanut
uuden merkityksen. Hän ajatteli vain: "Ja tämän miehen on vanha Skarp
karkoittanut kirkosta, miehen joka tuli sinne lohdutusta hakemaan
suureen suruunsa!"
Lähtiessään hän puristi lämpimästi herra Borellin kättä:
-- Ihmiselämä on traagillisuuksia täynnä, mutta traagillisuudetkin
sovittaa se mies, jonka oma elämänkohtalo on ollut kaikkein
traagillisin: Vapahtaja.
-- Niin, niin. Niin sitä joutuu ajattelemaan monesti, sangen monesti.
-- Hyvästi, herra pastori, ja kiitos, että muistitte minua, vanhaa,
yksinäistä miestä. Olen hyvin kiitollinen ... hyvin kiitollinen...
Janne Flykt asteli kotia kohti, mieli surullisia ajatuksia täynnä.
Käynti Borellin luona oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Varsinkin
yksi lause oli jäänyt soimaan hänen mielessään:
"... ja surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme
olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme..."
Oliko tuomiokirkosta tuleva hänen kohtalonsa --?