IV

Hiljainen ristiäistunnelma vähää ennen papin tuloa.

Pieni kamari oli pessyt silmänsä. Pöytä, jolla seisoi puolillaan

vettä oleva porsliinikulho, naapureinaan kastelippu ja värikäs

sikarilaatikko, oli saanut uuden liinan yllensä. Kaikki oli vähän

toisenlaista kuin muulloin. Siksipä kulki keskustelukin vakavampana

kuin tavallisesti.

Meri-Kustu istui sohvalla, yllään vanhanaikainen pitkätakki

kantattuine reunoineen, kaksi suurta, juhlallista nappia takana.

Valkea, alaskäännetty, pehmeä kaulus, jonka ympärille oli solmittu

muinoin meriltä ostettu kirjava silkkiliina, nyt jo vanhuuttaan

haalistunut, oli päässyt kyläilemään omistajansa kera. Vanhan

merimiesarkun pohjalla se oli ehtinytkin hautoa jos mitä, ja nyt

päästyään päivänvaloon se ei voinut tarpeeksi selittää, kuinka hyvin

se sopi omistajansa uurteisiin kasvoihin, ja kuinka kerrassaan

tutunomaisesti leuan alta riippuva harmahtava partavihko lepäsi sen

silitetyllä pinnalla. Oh, hyvät ihmiset! Sehän olisi voinut useammin

tehdä virkaansa, vaikka joka sunnuntai, sillä olihan sen omistaja

kirkon palvelija ja vielä päällepäätteeksi tuomiokirkon...

Meri-Kustu poltteli harvakseen Lassilan Gideonin tarjoamaa sikaria ja

työnsi vähä-väliä kädellään savua syrjään kuin estääkseen vanhojen

merimiesmuistojen rakentamaa siltaa särkymästä itsensä ja puhetoverin

väliltä. Siihen olikin syytä, sillä Gideon oli palvellut pääasiassa

höyryissä, suurten, kolisevien vintsikoneiden ääressä, kun taas

Meri-Kustu oli kaiken aikansa purjehtinut "seelareissa". Ne olivatkin

kovin erilaisia nuo molemmat maailmat vaikka niille olikin yhteistä

meri ja piskettileivät. Täytyi sen vuoksi keskustella varovaisesti,

ettei syntynyt erimielisyyttä, sillä vanhan kansan ihmiset eivät

ristiäisissä mielellään väittele. Meri-Kustu ja Gideon keskustelivat

siis rauhallisesti, vältellen kareja. Niistä oli vaarallisimpia

juuri tuo yhteinen merimieskokemus, eri aloilta hankittu, mutta

niin itsenäinen ja varma molemmilla, että kumpikin uskoi omansa

etevämmyyteen. Heti siis kun erimielisyyden henkeä tuntui ilmassa,

kiinnittivät keskustelijat huomionsa korissa makaavaan uuteen

tulokkaaseen, jonka äiti oli pukenut ristiäiskolttuun. "Kas niin,

isän poju! Kohta pappi tulee nimeä antamaan." "Sip, sip, merimies

siitä tulee, saat nähdä! Sillä on jo sellainen vankka yläruumis."

Äiti hymyili. Hänkin oli pannut päälleen parhaan hameensa, tuollaisen

välkähtelevän alpakkahameen. Siihen oli Gideon kerran ostanut kankaan

Blomilta mereltä palattuaan. Hän oli aikonut ostaa sen New-Yorkista,

mutta oli unohtanut ja ostanutkin Blomilta. Ei siitäkään nyt

väitelty, niinkuin joskus muulloin, kun Gideonin Kustaava oli

kärsimättömällä päällä eikä löytänyt parempaa torumisen aihetta.

Hän oli nimittäin toivonut Amerikan lahjaa ja tuntenut melkoista

pettymystä, kun tuliaiset olivat olleetkin lähempää kotoisin. Mutta

nyt hän silitteli hamettaan ihastuneena ja sirkutteli pojalleen.

Kukapa enää välitti siitä, mistä hamekangas oli ostettu, kun oli

tuollainen pullea ja terve poika. "Hellan telttu! Nälkäkö sillä on?

Äiti ottaa pojunsa ja antaa sille ruokaa."

Kustaava nosti lapsen syliinsä ja meni keittiöön.

-- Joo ... niinhän se on, sanoi Gideon tyytyväisenä ja heilutteli

jalkaansa.

-- Joo, huokasi Meri-Kustukin. Hänestä oli Gideonin sikari hyvä.

-- Mistä sinä näitä olet ostanut?

-- Blomilta.

-- Nämä ovat hyviä.

-- Joo, minä näin kerran aivan samoja sikareja Pensacolassa,

muutamassa kaupassa. En olisi ehkä muuten ostanutkaan, vaan näyttivät

niin tutuilta. Niitä sai ennen Pensacolassa puolella sentillä

kappaleen.

-- Senhän arvaa. Täällä niillä on tietysti toinen hinta.

-- No joo...

-- Pastori tulee!

Lassilan vanha emäntä viittasi pojalleen keittiöön ovelta.

Tämä lähti ottamaan pappia vastaan. Meri-Kustu kuuli jo kamariin,

kuinka Janne Flykt nauroi iloisesti eteisessä:

-- ...niin ne ajat muuttuvat... Hyvää päivää! Janne Flykt heitti

reippaasti päällystakkinsa ja tervehti.

-- Isoäiti ei puhunut minulle aamulla mitään, että täällä olisi

ristiäiset.

-- Vai ei puhunut.

-- Ei. Päivää, Meri-Kustu. Täälläpä olette jo tekin.

-- Joo ... täällähän sitä ... terve, terve!

-- Tuossa se olisi papin paikka. Lassilan emäntä siirsi keinutuolia

keskemmäs lattiaa, mutta Janne Flykt istui sohvaan Meri-Kustun

viereen.

Lassilan Gideon tarjosi tupakkaa.

-- Polttaako pastori?

-- Vai "pastori"? Kuule, sano sinä vain minua entisellä nimelläni.

Olemmehan siksi paljon yhdessä rehkineet ennen vanhaan.

-- No mitenkä vain. Onhan sitä taittu olla yksissäkin.

-- Onpa kyllä. Muistatko, kun Krekula tuli ajamaan meitä pois

tuomiokirkon luota muutamana kesäpäivänä? Gideon naurahti hiukan

hämillään:

-- Niin ... me taittiin olla luvattomissa...

-- Eikö mitä. Me oltiin aivan luvallisessa työssä ... seinärahalla.

Janne Flykt nauroi niin, että kamari kajahteli ja hänen hilpeä

iloisuutensa tarttui toisiinkin.

-- Nyt minä muistan. Se oli se kerta, jolloin piispa antoi meille

luvan seinärahalla-oloon kirkon nurkkauksessa.

-- Se juuri! Oli sekin aikaa! Janne Flykt kääntyi Meri-Kustun puoleen:

-- Olisin halunnut tavata teitä vihkimisen jälkeen, mutta te näyitte

puuhailevan siellä kamineittenne ääressä, enkä viitsinyt tulla

häiritsemään.

-- No, no...

Meri-Kustu karisti tuhkaa sikaristaan. -- Se olikin juhlallinen

toimitus. Enpä muista pitkiin aikoihin piispan puhuneen niin

lämpimästi.

-- Olihan se. Janne Flykt kävi vakavaksi ja tuijotti eteensä lattiaan.

-- Kyllä minä ajattelin, että on sillä pojalla siellä nyt vähän

tarkimmat paikat edessä kuin silloin, kun kanteli minulle puita

kirkkoon ja autteli lämmityksessä.

-- Olihan se vähän vakavampaa. Minäkin ajattelin tulevaa

lämmitystyötäni, sitä, miten voisin toimia teidän kanssanne rinnan

niinkuin ennenkin.

Meri-Kustu katseli häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein

ymmärtänyt toisen tarkoitusta.

-- Mitä sinä oikein ... meinaat?

-- No sitä, että lämmittäisimme nytkin yhdessä kirkkoa ... te puilla

ja minä sanalla.

-- Niin.

Meri-Kustun jäykät kasvot ilmaisivat täyttä ymmärtämystä.

-- Lämmitystä se kaipaisikin. Kovin se meneekin yhteen ja samaan

malliin, varsinkin Skarpilla.

Lassilan vanha emäntä toi kahvia.

-- Ensimmäiset ristiäiset! Pastorin pitää nyt ottaa joka lajia.

-- Mutta eihän minulla ole vielä, ketä varten näitä kokoaisin.

Janne latoi kahvileipiä päällekkäin pöydälle.

-- No kyllä sekin aika vielä tulee. Skarpin pastorilla on oikein

iso nenäliina ristiäisissä ja hautajaisissa ja siihen hän kokoaa

uskollisesti kaikki kotiin vietävät.

-- Hänellä onkin lapsia.

-- Pastorin pitää viedä isoäidille. Kävin minä kutsumassa häntäkin,

mutta valitti väsymystä.

-- Vanhuus tulee jo isoäidille, eikä kumma, kun on jo kohta

kahdeksankymmentä hartioilla.

Juotiin kahvia, ja sillä aikaa hiipi muutamia naapurin vaimoja

keittiöstä kamariin. Siinä oli Laukkasen Karoliina ja merimies

Toppisen leski ristiruutuisine nenäliinoineen.

-- Ei sitä olisi uskonut tuota Janne, että se pappina vielä

kerran... Minä muistan aina, kuinka se poikasena haki onkilieroja

Taavetti-vainajalle, kun ei tämä joutanut työltänsä.

Ja Laukkasen Karoliina rupesi kertomaan Toppisen Kaisalle, kuinka

Janne ja Taavetti olivat käyneet yhdessä ongella Poukamassa.

-- Mutta pyhäaamuna sille aina tuli kiire. Silloin piti

Taavetti-vainajan laskea jo seitsemältä rannalle, ja sieltä käveli

poika kaupunkiin tuoden tullessaan meillekin paistinkalaa. Kirkkoon

oli kiire.

Laukkasen Karoliina katseli hyväntahtoisesti Jannea, joka ryypiskeli

kahviaan. Hänen silmänsä kostuivat aina, kun hän muisteli

Taavetti-vainajaa.

-- Se oli hyvä mies, mutta piti nuorena kuolla.

-- Niin. Muistossa ovat minullakin ne ajat hyvin. Taavetti olikin

harvinainen onkimies. En ole kenenkään nähnyt sellaisella hartaudella

nostavan ahventa veneeseen kuin millä hän sen teki. Hän otti sen

ystävällisen muhoilevana syliinsä, aivan kuin olisi anteeksi pyytänyt

että oli pakoitettu pitämään sen saaliinaan. Ja kun hän istua kökötti

tarkaten vain kärkeä, oli hänellä oikea kirkkoilme.

-- Se olikin Taavetin kirkko ... se Poukama. Oikeaan kirkkoon sen

vain harvoin sai.

Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään.

-- Ei Laukkaskan tarvitse sitä surra. Jumala on kaikkialla. Minä

puolestani uskon, että Hän saarnasi Taavetille yhtä paljon luonnossa

kuin jollekin toiselle kirkossa.

-- Kuka tuon tiennee. Mutta sen minä vain muistan, että se oli

kalasta tultuaan aina niin hilpeä ja iloinen, vaikka muuten olikin

juro ja vähäpuheinen. Autteli minua perkauksessa ja perunoiden

kuorimisessa, vaikka oli valvonut koko yön.

Lassilan vanha emäntä toi kastettavan sisään, ja Janne Flykt

ryhtyi toimitukseen. Hän tunsi omituista liikutusta katsellessaan

ristimäpuvussa olevaa pientä lasta, joka hänen nyt tuli ottaa

kristillisen seurakunnan yhteyteen pyhän kasteen kautta. Lapsi

nukkui rauhallisesti, ja sen nenänpäässä helmeili iso hikiherne. Se

näytti melkein välinpitämättömältä nyrkkiin puristettuine käsineen

ja liikutteli mehevästi suutaan aivan kuin merimies, joka kovassa

aallokossa saatuaan mällin poskeensa sanoo: "Annahan tuuleskella.

Kyllä täällä kestetään!"

Janne Flykt aloitti toimituksen, ja hänen äänensä vavahteli hiukan

alussa, mutta tasaantui pian. Hän pani sanoihin painoa ja tunnetta.

Hän tunsi vaistomaisesti, että kastekaava oli sangen oikullinen ja

juonikas sekä tulisi tuottamaan hänelle vuosien varrella paljon

kiusaa. Se oli tottunut siihen, että pappi luki sen yksitoikkoisesti

aivan kuin huutokaupanpitäjä, joka toistelee hintoja. Siksi se aina

rynnisti vastaan, kun joku nuorempi tahtoi saada siitä jotakin

ulos. Se oli kuin laiska renki, jota isäntä ei tahdo millään saada

ripeämmin liikkumaan, ja joka tekee verukkeita jokaisessa sopivassa

silmänräpäyksessä. Niin hangoitteli kastekaavakin vastaan, mutta

Janne Flykt pani sen puhumaan vastoin sen tahtoa. Hän oli päättänyt

voittaa sen uppiniskaisuuden. Se ei tulisi saamaan virkatottumusta

liittolaisekseen.

-- "He toivat Jeesuksen tykö lapsia, että hän panisi kätensä heidän

päällensä." Janne Flykt luki sanat hartaana ja hänen mieleensä

sukelsi kuva kansakouluajalta: Pieni poika kertoo uskontotunnilla

Lintulammesta, jonka rannalle Vapahtaja on istunut levähtämään,

Vapahtaja istuu kanervamättäällä, sillä hän on väsynyt pitkästä

matkasta. Lammen rannalla heittelevät kaupungin pojat voileipiä,

ja heistä on tuo mättäällä istuva mies niin tutunnäköinen. "Se on

Jeesus", sanoo muuan pojista, joka tuntee hänet opettajan näyttämästä

kuvasta. Pojat rientävät kaupunkiin kertomaan, että Lintulammen

rannalla on Vapahtaja levähtämässä. Kaupungin vaimot kiiruhtavat

silloin sinne lapsinensa. Ja aivan oikein: siellähän istuu Vapahtaja

kanervamättäällä! Vaimot pyytävät häntä siunaamaan heidän lapsiaan.

Vapahtaja ottaa heidät syliinsä yksitellen ja siunaa. Viimein

tulee Laukkasen Karoliina kantaen pikku Pekkaa käsivarrellaan.

"No, kenenkäs tämä pikku mies on?" kysyy Vapahtaja, ottaen pojan

syliinsä. "Sillä on sellaiset sirkeät silmät." "Laukkasen Taavetin,

tuolta Laidalta." "Vai Laukkasen Taavetin! Mikäs tämän nimi on?"

"Pekka." "Vai Pekka. No, tuleekohan sinusta seinärahalla-olijaa?

Ai, ai, pieni on vaaksa vielä!" -- Vanha Rapp, kansakoulunopettaja,

on innostuksissaan. "Se oli oivallista! Niin, sitä voi Raamatun

kertomuksia siirtää omaan maahan! Lintulampi, todellakin! Mistä se

Janne sen hoksasi?" "Se kun tuli mieleen!" "Niin, niin."

Janne silmäsi kastelippua. "Giteon" oli siihen kirjoitettu. "Se

'd'-hän se tahtoo olla vielä niin vieras suomalaiselle. Eikähän

tuo niin suuri vahinko, kun ei vain pane 't'-tä sijalle." --

Vanha Rapp kävelee ympäri luokkaa, tukka pörröisenä ja katselee

Lassilan Gideonin kirjoitusvihkoa. "Gideon oli Herran sankari.

Vai 'g'-tä Kiipula on ruvennut käyttämään 'k'-n sijasta! Kovinpa

on hienostunut." -- Vanha Rapp kävelee paikalleen ja rupeaa

vuoleskelemaan kynsiään...

-- Minä kastan sinut, Gideon, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Pikku mies äimisti pahasti, kun pappi valeli päätä kylmällä vedellä.

Hikiherne vierähti nenältä ylähuulelle ja huojui siinä edestakaisin.

Janne Flykt luki rukouksen ja siunauksen, lausui kehoitussanat

kummeille ja oli valmis.

Lassilan vanha emäntä niiasi syvään ja kantoi lapsen keittiöön. Janne

Flykt merkitsi kastelippuun kastepäivän ja nimensä, pisti lipun

käsikirjansa väliin ja istui entiselle paikalleen.

-- Onneksi olkoon, Gideon! lausui hän hymyillen. -- Siitähän tuli

isän kaima.

Lassilan Gideon istui etukumarassa, naputellen peukalonpäitä

toisiinsa.

-- Kiitos vain! Isän kaimahan siitä vanhimmasta pojasta. Se on ollut

meidän suvussamme tapana monessa polvessa.

Kustaava tuli kamariin ja katseli hiukan hämillään vuoroin pappia,

vuoroin miestänsä.

Miehet nousivat siirtyäkseen keittiöön, ja Lassilan vanha emäntä,

jakkara toisessa kädessä kuiskutteli jotakin Janne Flyktin korvaan.

-- Jaa, jaa ... mutta...

Janne Flykt nousi ja tarttui käsikirjaansa.

-- Mihinkäs miehet menevät? Gideon pysähtyi vähän neuvottomana

kynnykselle.

-- Se olisi vaimo ... kirkoteltava.

-- Mitäs te sitä pakoon menette? Olkaa tässä vain. Ei tässä mitään

salaperäistä tapahdu.

Janne Flykt hymyili valoisaa hymyään, ja miehet pysähtyivät ovisuuhun

hiukan epävarmoina. Lassilan vanha emäntä asetti jakkaran lattialle.

Ovelta kurkisteli keittiöön tulleita naapurinvaimoja uteliaina.

-- Viekää se jakkara pois! Ei sitä tarvita! Janne Flyktin valoisa

hymy katosi yht'äkkiä, ja äänessä oli jotakin äkäistä.

Lassilan vanha emäntä joutui hämilleen. Hän silmäsi neuvottomana

pappia kuin selitystä pyytäen ja katsahti sitten poikaansa kuin apua

anoen.

-- No mutta ... niinhän se on vanha tapa ... änkytti hän puoliääneen

ja siirsi jakkaran syrjään.

Janne Flykt luki tavanmukaisen kiitosrukouksen ja laski nuoren äidin

menemään. Tämä oli joutunut aivan ymmälle pienestä välikohtauksesta.

Hän kiiruhti keittiöön kuin häpeissään.

-- Se on vanhaa taikauskoa kaikki tuo salaperäisyys tällaisessa

toimituksessa, lausui Janne Flykt Lassilan vanhalle emännälle, joka

oli pysähtynyt ovensuuhun.

-- Teillä uusilla papeilla näkyy olevan uudet tavat, vastasi tämä

toinnuttuaan hämmästyksestään. -- Vanha Skarp ei rupea millekään

ilman jakkaraa.

-- Sen voi kyllä vanha Skarp tehdä, mutta minä aion sen tavan

hävittää.

Janne Flykt hymyili jälleen valoisaa hymyään.

-- Sitä paitsi se ei ole ... terveellistäkään.

Laukkasen leski nyökäytti merkitsevästi päätään Lassilan vanhalle

emännälle.

-- Kyllä sitten pastori saa tekemistä täällä, jos aikoo kaikki vanhat

tavat hävittää.

-- Siihen mikä on oikein, en kajoa, mutta kaikki turha pois!

Hän sytytti sikarin ja selitti kirkkoonottamisen tarkoituksen. Hänen

valoisa hymynsä vaikutti kuin lämmin päivänpaiste, joka säteilee

huoneeseen ja tekee sen kodikkaaksi ja hauskaksi. Läsnäolijat

kuuntelivat mielenkiinnolla. Ainoa, jota asia ei näyttänyt yhtään

liikuttavan, oli vanha Meri-Kustu.

-- Eiväthän ne yksinkertaiset ihmiset ole tulleet sitä ajatelleeksi.

-- Ei, ei, mutta minä aionkin sen tästälähtien selittää. Kirkkoon on

saatava enemmän lämpöä ja valoa. Kaikki salaperäisyys on pimeää, joka

vaikuttaa aristuttavasti ihmismieleen.

Pari naapurivaimoa oli hiljaa siirtynyt keittiöstä kamariin ja

istuneet ovensuuhun.

-- Ettekö ole huomanneet, että tuomiokirkosta puuttuu jotakin? Sen

vanhat seinät ja alttari kaipaavat jotakin, jota siellä varmaankin

ennen on ollut, mutta jota ne eivät ole vuosisatoihin nähneet.

Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Janne Flykt:

-- Varsinkin alttari näyttää kovin hyljätyltä ja orvolta. On kuin se

valittaisi: "Minun on kylmä ja ikävä!" Olen aina sitä säälinyt ja

ihmetellyt, mikseivät ihmiset anna sille sitä, mitä se kaipaa.

-- Mitähän tuo kaipaisi?

Se oli Meri-Kustu, joka tämän kysymyksen teki.

Janne Flykt kääntyi hänen puoleensa, ja hänen liikkeessään oli

jotakin isällistä. Laskien kätensä Meri-Kustun olkapäälle ja viitaten

toisella ikkunalaudalla kasvavaan palsamiin hän lausui:

-- Se kaipaa noita ... kukkia! Niitä sieltä puuttuu, ja siksi on

alttari kuollut ja alaston.

Meri-Kustu naurahti.

-- Mutta mitähän Skarpin pastori sanoisi, jos sinä rupeaisit

koristamaan alttaria kukilla?

-- Sen minä kyllä arvaan. Hän pitäisi sitä "maailmallisuutena" ja

"syntinä", mutta minä aion sen synnin tehdä!

-- Ai, ai, sitä pastoria!

Janne Flykt kääntyi Lassilan vanhan emännän puoleen:

-- Mitä pahaa siinä olisi? Me kaunistamme kotejamme, mutta kirkon

jätämme alastomaksi.

-- Mutta kirkkoon... Toista on sentään kaunistaa kotiaan.

-- Mitä? Eikö koti ole kristityn jokapäiväinen kirkko, jossa hän

jumalanpalvelustaan toimittaa? Siitä Lassilan emäntä kyllä pitää

huolen, mutta temppelin jättää oman onnensa nojaan.

Janne Flykt oli innostunut, kun pääsi puhumaan mieliaiheestaan. Hänen

poskensa hehkuivat, ja silmissä oli lämmin kiilto.

-- Ei, minä olen varma, että Vapahtajan kasvot alttaritaulussa

rupeavat hymyilemään, kunhan minä asetan ruusuja ja pisarankukkia

alttarille. Alttari on elämän paikka! Siellä pitää myös olla elämää!

Janne Flykt nousi lähteäkseen.

-- Joko se niin kiire? Tässä oli tarkoitus vielä kahvia tarjota.

Lassilan emäntä riensi keittiöön.

-- Ei kiitos! Olen juonut tarpeeksi.

Mutta Lassilan vanhalla emännällä oli jo tarjotin kädessä, ja papin

täytyi ottaa.

-- Ei sitä niin saa lähteä. Muuten voisimme luulla, että pastori on

meihin pahastunut.

-- Pahastunut? Minäkö? Päinvastoin voisin ajatella, että te olisitte

pahastuneet minuun ja minun mielipiteisiini.

-- Mitäpä niistä. Kyllä nekin muuttuvat, kun mies vanhenee.

Lassilan emäntä istahti, tarjotin polvellaan, ja katseli hymyillen

nuorta pappia.

-- Eivät muutu! Siitä saa emäntä olla varma! Meitä on kaksi, jotka

taistelemme uuden maailmamme puolesta, morsiameni ja minä, ja me emme

taivu.

-- Niin ... Pastorihan on kihloissa. En muistanutkaan. Onneksi vain!

-- Kiitos!

Laukkasen Karoliinakin tuli kättelemään:

-- Pitää oikein kädestä pitäen onnitella. Onnea vain ja ... Jumalan

siunausta.

Laukkasen Karoliina pyyhki silmänurkkaansa ja istahti entiselle

paikalleen.

-- Ei sitä olisi uskonut, että se Janne vielä Ruusluntin röökynän

saa, sellaisen hienon ja rikkaan. Toinen köyhä ja pahanen poikaressu,

ja toinen varakkaasta, komeasta kodista.

Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään ja katseli Jannea kyyneltensä

läpi.

-- Sainhan minä, lausui tämä leikkisänä ja hänen kasvojaan valaisi

jälleen tuo loistava hymy, joka sopi niihin niin erikoisesti. -- Minä

kun olen onnen poika!

Hän iski silmää Lassilan Gideonille.

-- Niin tosiaan, niin tosiaan, huokaili Laukkasen Karoliina. -- Minä

jo monesti Taavetti-vainajalle sanoin, että saa nähdä, sillä pojalla

on vielä onni matkassaan maailmassa. Ja niinpä on ollut.

Janne Flyktin hymy hävisi. Laukkasen leski otti asian liian

vakavasti. Hän nousi lähteäkseen.

-- Kaikki on Jumalan lahjaa ihmiselle, morsiankin. Mutta niin minä

vain luulen, että mahtoi siellä taivaassa olla pieni neuvottelu,

ennen kuin Roslundin Johanna minulle annettiin.

Valoisa hymy leikki jälleen nuoren papin kasvoilla, ja hänen

pojansilmänsä nauroivat.

-- Voi, voi, sitä pastoria!

Lassilan vanha emäntä löi kämmenellä polveensa ja nauroi niin, että

lihava ruumis hytki.

-- No, hyvästi nyt!

Janne Flykt kätteli ristiäisvieraat ja painui ovelle. Siellä kääntyi

hän vielä kerran ympäri ja virkkoi Meri-Kustulle:

-- Ensi pyhänä me siis aloitamme ... kirkkoa lämmittämään.

-- Aloitetaan vain, mutta saadaanpa nähdä, kummastako lämpimästä

Skarpin pastori paremmin pitää.

Meri-Kustu nauraa röhähti lyhyeen tapaansa, ja hänen vanhat silmänsä

muhoilivat ystävällisinä.

No, se saadaan sitten nähdä. Hyvästi nyt!

Janne Flykt lähti. Lassilan Gideon saatteli häntä eteiseen.

Hetken kuluttua hän palasi nauraen:

-- Minä tarjosin ristimärahaa, mutta pastori ei huolinut. Sanoi

voittaneensa minulta niin paljon seinärahalla ennen poikasena, että

antoi sen jäädä vanhaan tiliin.

Vieraat nauroivat.

-- On se Jannea! Aina yhtä iloinen ja leikkisä. Minä luulen, että

ihmiset tulevat pitämään hänestä paljon.

Lassilan vanha emäntä kääntyi Meri-Kustun puoleen:

-- Saattaa niin olla. Mutta vastustajia hän tulee myös saamaan. Minä

en ole turhaan syntynyt tässä kaupungissa.

V

Pastori Skarp istui harteitaan myöten vajonneena sakariston leveään

nahkaselkäiseen nojatuoliin ja hieroskeli laihoja, ryppyisiä käsiään.

Hänellä oli alituinen vilu vaikka sakaristossa oli melkein tavallisen

huoneen lämmin.

-- Ähhäh! ryiskeli hän hieroen käsiään. -- Tämä talvi on merkillisen

kylmä. Vai mitä sinä arvelet, Matti?

Matti-vahtimestari, jonka jokapäiväisenä ammattina oli räätälintyö,

harjaili ovensuussa papinkappoja. Hän kääntyi puoleksi pastorin

puoleen:

-- Liekö tuo pakkasempi kuin muutkaan, mutta meille tulee vanhuus.

Vanha Skarp veti suunsa nauruun ja köhi harvan partansa takaa:

-- Vai vanhuus. Aina sinä sillä vanhuudella... En minä vielä niin

ikäloppu ole. Mutta täällä on kylmä!

Vanha Skarp ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin vanhaksi. Hän

olisi tahtonut olla nuori, sillä hän muisti hyvin, millaisella

voimalla hän silloin oli saarnannut. Nyt pakkasi ääni kärisemään ja

katkesi säännöllisesi ratkaisevimmassa kohdassa. Eikä se tehnyt hyvää

vaikutusta.

-- Kylmäkö? Matti-vahtimestari heitti kapat ja hyökkäsi lämpömittarin

luo, joka riippui peräseinällä. -- Kuusitoista ja puoli pykälää

täsmälleen ja kahdeksantoista on korkein. Ei pitäisi olla kylmä,

mutta meille tulee vanhuus, pastori, juuri niinkuin sanoin.

Vanha Skarp ryki, niin että sakaristo kajahteli.

-- Mitä sinä itsestäsi joukkoon luet? änkytti hän ryintänsä lomasta.

-- Minuahan tässä vain palelee.

-- Minä pidän alla vaajoslaista. Siinä syy.

Vahtimestari meni pastorin luo ja näytti tälle villapaidanreunusta,

joka pisti näkyviin liivin liepeen alta.

-- Näitä saa narikasta kymmenellä markalla. Mutta pastori on visu!

Matti-vahtimestari nauroi kuivaa nauruaan, joka muistutti kahden

puupalasen takomista toisiansa vasten. Hän oli pitkän palveluksensa

vuoksi saanut oikeuden lausua mielipiteensä vapaasti.

-- Vai visu! Hyvä sinun on puhua, joka ansaitset housuparilla enemmän

kuin minä yhdellä saarnalla.

-- Kak, kak, hak, hak! Pastorinkin pitäisi ruveta räätäliksi.

Matti vilkutti silmäänsä ovensuusta, veitikka suupielessä. Hän oli

jälleen kappojen kimpussa.

-- Ei, ei. Pappina minä kuolen, vaikka ei olekaan Flyktin Jannen

lahjoja.

Viimeinen sana lausuttiin hiukan ivansekaisesti. Siinä soinnahti

kateuden soraääni'.

-- Sillä pojalla onkin lahjoja! Taivas sentään sitä kauneutta,

jonka se saa saarnaansa! On aivan kuin katselisi englantilaisia

pukumallikirjoja. Sellaisia hienoja käänteitä, aivan kuin

lontoolaisessa kävelytakissa! Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen...

Vanha Skarp sai uuden yskänkohtauksen ja vajosi yhä syvemmälle

tuoliinsa.

Onko pastori huomannut, että kapellimestari Borell ja neiti Såltin

ovat ruvenneet käymään kirkossa?

Skarp nousi sylkemään.

-- En. En ole nähnyt heitä kirkossa moneen vuoteen.

-- Ne eivät käy pastoria kuuntelemassa.

Taas vilkutti silmä ovensuusta, ja uusi kappa oli siirtynyt

naulakosta vahtimestarin käsiin.

-- Ei. Eivät ne juopot ja rentut kestä kuunnella minua, paremmin kuin

turhamaiset mamssellitkaan, puheli Skarp siirtyen tuoliinsa. -- Minä

heilutan niille Moosesta niin että tuntuu!

-- Mutta sanotaan Borellin heittäneen juonnin pois, Ei ole pariin

kuukauteen nähty kestikievarissa, jossa hänellä aina oli kuuma toti

varattuna, tulipa yöllä tai päivällä.

Se oli pastori Skarpille uutta. Hän silmäsi hämmästyneenä

oviloukkoon, josta kuului harjan sihajava ääni.

-- Saattaa se perkelekin parannuksen tehdä ... pariksi kuukaudeksi,

kun sille päälle sattuu. Mutta sen erottaa aina uskovaisen ihmisen

parannuksesta. Hän alistuu Jumalan sanan vasaran alaiseksi eikä pyri

siitä rimpuilemaan pois ennen aikojaan. -- Mutta keinotekoisesti

saattaa ihminen tehdä parannuksen milloin tahansa ja kuinka pitkäksi

aikaa tahansa, ja siitä se piru tykkää!

Skarpin ääni oli kolea. Hänen terävät, harmaat silmänsä tuikkivat

kylminä.

-- Saattaapa niin ... mutta ihmetellyt oli kievarin Sandra-rouvakin,

kun Borell oli äkkiä lopettanut käyntinsä. Joka oli niin

säännöllinen, että Sandra-rouva sai laittaa totiveden valmiiksi häntä

varten.

Ovi aukeni, ja pakkasilma syöksähti lämpimään sakaristoon. Janne

Flykt astui sisään punaposkisena ja reippaana. Hän pysähtyi

vaatenaulakon viereen ja taivutti päänsä rukoukseen, vieden hienon

karvalakin silmilleen. Matti-vahtimestari ripusti harjatun kapan

naulaan ja pisti harjan pöytälaatikkoon.

-- Hyvää huomenta! Kas, setä on jo paikoillaan! Setä on tainnut tulla

aikaisin?

Janne Flykt loi ystävällisen katseen vanhaan virkatoveriinsa ja

tervehti tätä sydämellisesti.

-- Huomenta! Olenhan minä ollut jo kappaleen aikaa.

Janne Flykt ripusti vaatenaulakkoon palttoonsa. Sen jäävuorista

loisti hieno, hopealla neulottu nimimerkki. Hän tervehti

vahtimestaria.

-- Hyvää huomenta! Vahtimestari se pitää huolen kapoista, että ovat

puhtaat. Se on oikein! Tomu kuuluu kuolleitten valtakuntaan, mutta

kirkko on elämän temppeli.

Vanha Skarp silmäili nuorta virkaveljeään. Se oli totta, että Janne

Flyktissä oli jotakin puoleensa vetävää. Ei hänkään voinut sitä

kieltää. Jotakin kirkasta ja puhdasta säteili hänen olennostaan,

jotakin sellaista, joka herätti huomiota. Oliko se silmissä vai

liikannossa, sitä ei Skarp saanut itselleen selväksi. Mutta jotakin

erikoista se oli... Vai oliko se nuorekkaassa, sointuvassa äänessä?

Siinä se mahtoi olla. Hänen oma äänensä oli jo käheä ja yskäinen...

Janne Flyktin olento vaikutti kuitenkin vastustamattomasti kaikkiin,

jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Matti-vahtimestarinkin

kasvoilta oli kadonnut veitikkamainen ilme, jonka Skarp oli niillä

vuosikausia havainnut. Hän oli vakava ja juhlallinen auttaessaan

kappaa nuoren papin ylle, ja hän tarkasteli asiantuntemuksella,

olivatko laskokset suorassa. Sitä hän ei tavallisesti tehnyt toisille

papeille. Se kun vain nosti kapan harteille ja pidätti sitä niin

kauan, että toinen sai nauhat kiinni, mutta heti sen jälkeen hän oli

muissa puuhissa, milloin kohentamassa kamiinia, milloin järjestämässä

kassakaapin sisältöä.

-- Kiitos! sanoi Janne Flykt ja veti kapan nauhat solmuun. Tuossa

liikkeessä oli jotakin miehekästä ja iloisen varmaa. Siitä saattoi

päättää hänen olevan jälleen mielityössään, päästessään suorittamaan

tehtäväänsä rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa.

Meri-Kustu ilmaantui sakariston ovelle. Hän oli tullut katsomaan

kamiinia.

Jaa-a. Sinäkö se olet alttarilla tänään?

-- Minä.

Meri-Kustu vilkaisi Skarpia ja suihkasi:

-- Siellä istuu ja Purelli penkinkorvassa. Paljon hänen täytyy pitää

sinun messustasi, kun on tullut kirkkoon tänään.

Meri-Kustu pani painoa viimeiselle sanalle ja silmäsi nojatuoliin

vaipunutta kappalaista.

Janne Flykt hymyili ja taputti kirkonlämmittäjää olalle:

-- No, älkäähän nyt. Katsokaahan vain, että kamiinit toimivat hyvin.

Meri-Kustu kyökkäsi kirkkoon johtavalle ovelle, jossa tuli

vastatuksin kanttorin kanssa.

Kanttori Kandelin oli jo vanha mies, alulla seitsemääkymmentä, mutta

silti vielä vilkas ja pirteä. Päälaki oli kalju ja sitä reunustivat

harvat, hopean kirkkaat hapset. Alahuuli oli venynyt tavallista

pitemmälle, mikä johtui siitä, että hän piti nuuskaa huulessa.

-- Huomenta, huomenta! sanoi hän joutuisaan tapaansa ja kätteli

pappeja. -- Tuota, kumpi se on tänään alttarilla?

-- Pastori Flykt.

-- Jaa, jaa. Minä vain sen vuoksi, kun olin viime pyhänä poissa.

Hän kääntyi Janne Flyktin puoleen ja muhoili ystävällisesti:

-- Jaa, jaa. Vai Janne. No sitten ei tule hätää. C-duurista me

tietysti otamme?

-- Niin.

Kandelin sai virret ja lähti. Hetken kuluttua rupesivat urut soimaan.

Tuomiokirkon avara holvi helisi niiden sävelistä. Oli kuin olisi

vanhan urkurinkin vallannut nuoruuden reippaus, saatuaan tietää, kuka

toimittaisi alttaripalveluksen. Skarpkin huomasi erotuksen.

-- Kuulehan Kandelinia kun soittaa hyvin!

-- Niin, kyllä hän vielä osaa, kun tahtoo.

Janne Flykt valmistausi lähtemään alttarille. Matti-vahtimestarin

pitäessä ovea avoinna, astui hän pystynä ja solakkana kirkkoon.

Urut soivat, ja seurakunta veisasi. Oli kuin olisi seurakuntakin

käsittänyt urkurin muuttuneen soittotavan. Äänet kajahtivat hartaina.

Ja jossakin kirkon perällä veisasi jykevä basso:

"Rukoilkaamme Herraa taivaan ja maan

Täss' ajassa muuttelevassa,

Niin voimaa saamme me tottelemaan

Myös käskyssä vaikeimmassa,

Ja työmmekin toimella toimittamaan,

Niin kauan kun päivämme kestää."

Se oli kapellimestari Borell, joka siellä veisasi. Janne Flykt tunsi

syvää liikutusta. Se mies ei ollut vuosikymmeniin veisannut muuta

kuin "Hör, I Orphei drängar!" ja "Drick ut ditt glas!"

Virsi loppui, urut vaikenivat. Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin.

Tuomiokirkko näytti oudolta alttarilta katsottuna. Pääovi tuntui

olevan äärettömän kaukana. Ensi alussa oli tämä häntä häirinnyt.

Hän ei ollut tahtonut tuntea kirkkoa samaksi. Pikkupojasta alkaen

hän oli tottunut näkemään pitkän pääkäytävän, sen keskikohdalla

korkean kupoolin enkeleineen, ja perällä valkean alttarin kullattuine

pilareineen, välissä Vapahtaja kirkastusvuorella.

Mutta pappina hän sai tottua katselemaan tuomiokirkkoa alttarilta

käsin. Ja tottuihan siihen vähitellen. Se vain oli ikävää, ettei

kupooli-Johanna sopinut näkymään. Siihen hän ei tahtonut tottua.

Enkelinkuva oli paremmin kuorin puoleisessa osassa kupoolia ja näkyi

parhaiten etelänpuoleiselle ristikäytävälle, sinne, missä isoäiti

tavallisesti istui.

Niin, siellä istui isoäiti nytkin entisellä paikallaan ja hänen

rinnallaan Johanna.

Janne Flyktin povessa läikähteli lämmin tunne. Näkikö Johanna hänet?

Näki, näki kyllä. Hänen kapeat, suloiset kasvonsa olivat eteenpäin

kumartuneet ja kääntyneet vinosti alttaria kohti.

-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Hän säpsähti. Eikö sanoissa ollut vähän liiaksi iloa; Lausuiko hän ne

oikealla hartaudella?

Hän kokosi ajatuksensa ja rupesi lausumaan alkutervehdystä. Ja nyt

hän sai sanoihin oikean sävyn.

Ne pulppusivat vuolaina ja rehevinä hänen huuliltaan. Hän tahtoi

vuodattaa niihin elämää ja valoa, ja hän tunsi onnistuvansa.

Seurakunta painoi päänsä penkkiin, ja hiiskahtamattoman hiljaisuuden

vallitessa kaikui kirkossa nuoren papin sointuva ääni:

"Herra, jos Sinä soimaat syntiä, niin kuka siis pysyy?

Mutta Sinullahan on anteeksiantamus,

että Sinua peljättäisiin."

Synnintunnustus loppui, pappi nousi polvistuneesta asennostaan, ja

urut rupesivat soittamaan "Herra, armahda!" Seurakunta yhtyi siihen,

ja nyt sai Janne Flykt jälleen kiinni vanhasta kirkkotunnelmasta

lapsuuden ajalta.

Hän seisoi alttariin päin kääntyneenä, ja Vapahtaja oli siinä --

aivan hänen edessään. Hän nosti silmänsä tauluun. Vapahtaja katseli

häntä ja hymyili. "Oletko onnellinen nyt, Janne Flykt?" "Olen,

Herra!" "Kadutko, että rupesit papiksi, Janne Flykt?" "En, Herra."

Vapahtajan kasvoihin suuntautui kirkas, palava katse, Ja kaksi

nuorta, voimakasta kättä liittyi lujasti ristiin.

Janne Flykt kääntyi jälleen seurakuntaan päin ja hänen nuori äänensä

soi täyteläisenä ja voimakkaana, kun hän julisti synninpäästön. Hän

tahtoi avata kuulijoilleen oven kirkkaaseen, valoisaan maailmaan,

jossa seisoi vastassa hymyilevä Kristus ja puhui: "Voi, lapset! Miksi

kristillisyys on teille taakka? Olkaa vapaat ja olkaa iloiset! Katso,

minähän olen tullut, että teillä elämä olisi ja yltäkyllin olisi."

-- Amen! vastasivat urut kolmikertaisesti, ja heti sen jälkeen kaikui

kirkossa "Gloria", "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"

Janne Flykt messusi kuin keruubi. Hän oli ottanut pääkaupungissa

laulutunteja ja hän lauloi erinomaisesti. Eivät muistaneet ihmiset

koskaan kuulleensa sellaista messua. Se oli mahtavaa, mutta samalla

hienoa. Siinä soivat yhdessä taivas ja maa.

Oli kuin olisi pilvinen talvipäiväkin ulkona ymmärtänyt, että nuori

pappi alttarin ääressä lauloi valosta. Se valkeni yht'äkkiä, ja

lasimaalauksilla koristetusta kuorinikkunasta pilkisti alttarille

auringonsäde. Värehtien vuoroin rubiininpunaisena, vuoroin

safiirinkeltaisena, se loi säteilevän kehän nuoren papin pään

ympärille.

Ja taas yhtyivät urut juhlaa pitämään. Kolminaisuusvirsi kaikui

kirkon holveissa ja kupoolissa, jossa enkelit yhtyivät virteen

Vapahtajan pään yläpuolelta, alttaritaulusta katselevien enkelien

kanssa:

"Maan pääll' on rauha riemuisa,

Meill' ystäväks' tul' Jumala,

Siit' aina iloitsemme."

Vanha tuomiokirkko yhtyi iloon. Sen harmaat seinät saivat vaaleamman

värin, ja vuosiluku sakariston oven yläpuolella eli, auringonsäteiden

sitä kirkastaessa. Tuntui kuin se olisi sanonut: "Aika on iloa ja

elämää varten!" Urkuparvekkeelta alkaen alttarille asti huokui vanha

kirkko elämää. Se näki taas selvästi entisen ajan, jolloin sen

kukilla koristetun aiturin ääressä seisoi valkopukuinen pappi, ja

sävelrikkaat hymnit kaikuivat holveissa...

Niin. Alttarilla oli kukkia, joita vanha tuomiokirkko ei ollut

satoihin vuosiin nähnyt. Huolimatta kevättalven pakkasesta ulkona,

kukki siellä sahrami ja hyasintti. Ne käyttivät kasvavan aivan sen

vuoren rinteellä, jolla Vapahtaja seisoi. Alttari teki kauniin ja

kodikkaan vaikutuksen, ja nekin seurakuntalaisista, jotka aluksi

olivat pitäneet suurta ääntä kirkon "maailmalla saastuttamisesta",

tunnustivat hiljaa itselleen, että kukat pukivat alttaria

erinomaisesti.

Alttaritoimitus loppui, ja Janne Flykt palasi sakaristoon. Siellä

käveli pastori Skarp edestakaisin rykien ja köhien. Oli hänen

saarnavuoronsa.

Saarnavirrenkin aikana jatkui kirkossa sama valoisa tunnelma, jonka

alttaritoimitus oli synnyttänyt. Vanha tuomiokirkko oli saanut

entisistä nuoruusvuosistaan kiinni eikä halunnut niitä päästää. Mutta

se ei tiennyt, että sen ilo oli loppuva lyhyeen.

Pastori Skarp nousi saarnatuoliin, ja se katse, jonka hän kirkkoon

loi, sai vanhan temppelin järkiinsä. Vai iloa! Varjele meitä! Ilo

viepi kuolemaan ja kadotukseen, jotavastoin oikea synninsuru johtaa

elämään!

Jo heti alkusanat tyrehdyttivät sen syvän tunnelman, joka kirkossa

oli ehtinyt muodostua:

-- "Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä ja se tulee

niinkuin kadotus Kaikkivaltiaalta!"...

Vanha tuomiokirkko tyrmistyi. Sen seinät vaipuivat entiseen

harmauteensa, ja enkeliparvi kupoolissa keskeytti leikkinsä.

Kauhistunein katsein tuijottivat ne laihaan, harvapartaiseen pappiin,

joka sylki suustaan tulta ja tulikiveä. Ne olisivat tahtoneet heittää

yllensä jonkun vaipan, sillä olkapäällä oleva nauharuusuke kiusasi

niitä tavattomasti. Mutta mitään vaippaa ei ollut saatavissa, ja

niiden täytyi alastomina kuunnella papin ankaraa tuomiosaarnaa.

-- "Katso, minä tulen niinkuin varas. Autuas on se, joka valvoo

ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen

häpeätänsä nähtäisi."

Voi, voi! Kupoolienkelit olivat aivan onnettomia. Pastori Skarp oli

heitä aina vihannut, mutta nyt ei hänen vihallansa tuntunut olevan

ollenkaan rajoja. Ne silmäilivät avuttomina toisiaan, mutta jokaisen

katseesta kuvastui sama toivottomuus. Alttaritaulun enkelit olivat

paljon onnellisemmassa asemassa. Ne olivat ensinnäkin jonkin verran

syrjässä ja sitten -- nehän kurkistelivatkin vain pilvenreunan takaa

ja saattoivat siis hätätilassa pujahtaa sen taakse piiloon.

Seurakunta odotti jännityksellä, mitä tuleman piti. Oli aivan selvää,

että pastori oli jostakin äärimmilleen ärtynyt. Hänellä tuntui olevan

selvittämättömiä välejä melkein kaikkien kanssa.

Mutta se, joka ensimmäisenä sai ryöpyn niskaansa, oli kapellimestari

Borell, joka onnettomuudeksi istui ihan saarnatuolia vastapäätä.

Hänen punakat, lihavat, hiukan veltot kasvonsa vaikuttivat

kiihtyneeseen pappiin kuin härkään punainen vaate.

-- Voi aikaa, mikä maailmassa on! Kun kaikki juomarit ja

kortinpelurit tulevat kirkkoon rauhallisina istumaan, kuin olisi se

mikäkin kivijalkakapakka! Luulevatko he täällä olevan totia tarjolla,

tahi saavansa viidestäkolmatta pennistä vuokrata likaisia kortteja,

kun omat ovat sattuneet kotiin unohtumaan? Ei totisesti! Tämä ei

ole mikään kapakka, vaan täällä asuu Herra Sebaot, joka jylisee

korkeudestaan: Juomarin ei pidä perimän taivaanvaltakuntaa!

Kapellimestari Borellin veltot kasvot jännittyivät, ja hänen

poskilleen kohosi puna. Ähkäisten hermostuneesti hän silmäsi

salavihkaa naapuripenkkiin. Niin, aivan oikein! Kaikki katsoivat

häneen, toiset säälien, toiset hymyillen ivansekaisesti. Ja tuolla,

melkein hänen kohdallaan, istui kestikievarin lihava Sandra-rouva,

jonka katse tuntui sanovan: "Kas niin, Borell! Eikö olisi ollut

parempi käydä juomassa totilasi rauhassa, kuin tulla tänne

haukuttavaksi?"

Borell myönsi hengessään, että niin olisi ollut. Hän katsahti

tuskaisena saarnatuoliin kuin armoa anoen. Mutta vanha Skarp ei

tuntenut sääliä. Hän oikein ruoski. Kapellimestari istui kuin

tulisilla hiilillä, toivoen papin lapultakin tulevan järkiinsä. Mutta

kun Skarp rupesi äkkiä puhumaan "muutamista herrasmiehistä, joille

totilasi on henki ja elämä", ei hän enää kestänyt, vaan otti lakkinsa

ja lähti.

Hän ilmaisi ainakin täten kuuluvansa herrasmiehiin.

Se herätti yleistä huomiota. Ihmiset kääntyivät katsomaan. He

ymmärsivät tapauksen, vaikka suhtautuivatkin siihen eri tavoin.

Siellä täällä taipui kaksi päätä yhteen ja kuului hiljaista supatusta.

Heti Borellin perästä lupsahti toinenkin penkin ovi; mamselli Såltin

oli seurannut kapellimestarin esimerkkiä.

Pastori Skarpkin hämmästyi. Hän ei ollut sentään tätä odottanut.

Lähteä pois kesken jumalanpalveluksen! Olihan se samalla kertaa

loukkaus sekä kirkkoa että häntä, sen palvelijaa, kohtaan. Hänen

saarnansa meni sekaisin, ja hetkisen ryittyään hän rupesi matalalla

äänellä selittämään, ettei se, joka ei kestä sanan tuomiota kuulla,

voi olla "hurskaasti herännyt".

Mutta sitä eivät kapellimestari Borell paremmin kuin mamselli

Såltinkaan enää olleet kuulemassa. Edellinen kulki äkäisesti

tuomiokirkolta rantaan johtavaa katua alaspäin, mamselli Såltinin

viilettäessä päinvastaiseen suuntaan. Edellinen ähki, kiroillen

"taitamattomia pappeja", jälkimmäinen kulki suu supussa miettien,

miten voisi vastedes tulla pastori Flyktiä kuulemaan, tarvitsematta

samalla kertaa joutua kirkkoskandaalin todistajaksi.

Vanha tuomiokirkko suri. Sen harmajat seinät seisoivat synkkinä. Jos

ne olisivat osanneet puhua, olisivat ne huutaneet saarnatuolissa

seisovalle papille: "Vaikene ja lopeta! Sinä saastutat pyhän paikan

lihallisuudella!"

Vanha tuomiokirkko tiesi näet sangen hyvin, mitä lihallisuus oli.

Sitä ei oltu sille turhaan opetettu niin pitkien aikojen kuluessa.

Oh, se tiesi sen sangen hyvin! Mutta samalla ei siltä ollut jäänyt

huomaamatta, että useimmiten juuri ne papit, jotka lihallisuutta

vastaan saarnasivat, olivat arkielämässään yhtä "lihallisia" kuin

muutkin ihmiset. Ja se sitä harmitti.

Vanha Skarp jutteli vielä jotakin "niistä, jotka pitävät vatsaansa

jumalanansa" ja lopetti, lausuttuaan joukon hurskaita toivomuksia.

Hän oli vihoissaan mamselli Såltinille, sentähden että tämä oli

lähtenyt pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saarnansa toiseen osaan.

Hän olisi halunnut näyttää tuolle ylpeälle vanhalle neidille, minkä

arvoisiksi Jumala mittasi hänen juhlansa "köyhien ylioppilasten"

hyväksi, -- ylioppilasten, jotka sitten pääkaupungissa elivät

ylellisesti kuin pohatat.

Hänen oma poikansa, joka oli ylioppilas ja luki teologiaa oli

kertonut niistä isälleen, ja pastori Skarp oli ne kätkenyt visusti

mieleensä. Hänen mielestään ei ollut oikein, että joku Kyösti

Kekäläinen söi Lindströmin pihviä Catanissa, samaan aikaan kuin hänen

äitinsä, Maria Liisa Kekäläinen, oli pastorska Skarpilla pyykissä ja

söi lämmitettyjä edellisen päivän perunoita. Kaikki tämä hänen oli

täytynyt jättää sanomatta, kun mamselli Såltin teki itsensä syypääksi

siihen ennen kuulumattomaan röyhkeyteen, että lähti kesken saarnan

pois.

Pastori Skarp astui sakaristoon ja tapasi Matti-vahtimestarin

auttamassa kappaa Janne Flyktin ylle. Taas oli tällä tuo sama

juhlallinen ilme, joka häntä, Skarpia, niin kovasti kiusasi.

Janne Flykt oli kiihtyneen näköinen, ja Skarp tuijotti häneen

hämmästyneenä. Aikoiko poika ruveta protesteeraamaan?

Hän oli arvannut oikein, sillä heti kun Janne Flykt oli saanut

kapannauhat vetosolmuun, astui hän virkaveljensä eteen ja kysyi

hehkuvin silmin:

-- Kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla, Jumalanko vai

perkeleen?

Pastori Skarp aivan kivettyi. Tuollainen kukonpoikanen uskalsi tulla

hänelle, vanhalle Herran palvelijalle, tekemään moisen kysymyksen!

Hän sai ankaran yskäkohtauksen ja ryki katketakseen.

-- Mi-mi-mitä sinä puhut?

-- Minä vain kysyn, kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla,

Jumalanko vai perkeleen?

Ääni oli yhtä tiukka, ja katse yhtä läpitunkeva. Oliko tämä Flyktin

Janne Laidalta, sama Flyktin Janne, jolle kaupungin rouvat olivat

lahjoitelleet poikainsa käytetyitä kenkiä?

-- Tiedä huutia, poika! Minä vastaan jokaisesta sanastani, mutta sitä

et voine sinä tehdä! Minä valitan tuomiorovastille! Kaikki tässä

tulevat neuvomaan ja "kysymyksiä" tekemään! On juuri saanut kapan

selkäänsä Ja liperit kaulaansa, niin rupeaa jo hyppimään vanhempansa

silmille! Katso vain, ettei kappasi joudu vielä naudan!

Pastori Skarp ryki ja sylki, pyyhki partaansa ja sylki. Hän oli niin

kiivastunut, että heitti kirjansa paukahtaen pöytään.

-- Semmoisen miehen ei pidä puhua mitään, joka ei tiedä herätyksestä

enemmän kuin sika kuusta! Kyllä minä tiedän, joka olen puoliväliin

neljättäkymmentä vuotta ihmisille autuuden tietä neuvonut! Mutta mitä

olet sinä? Viulua vinguttanut ja pianoa linkuttanut. Se ei ole paljon

-- papille!

Janne Flykt huomasi, ettei raivostuneelle virkaveljet maksanut vaivaa

vastata. Hän oli liiaksi kiihtynyt voidakseen tajuta järjen ääntä.

Ei muistanut Matti-vahtimestarikaan nähneensä Skarpin pastoria

sellaisena -- edes häkäräpakkasellakaan.

Janne Flykt lähti kirkkoon, jättäen vanhemman virkaveljen rykimään

ja puhkimaan sakaristoon. Aurinko oli mennyt pilveen, ja kirkko oli

melkein hämärä.

Ihmiset istuivat levottomina paikoillaan. Monen heistä olisi tehnyt

mieli lähteä pois, kertomaan mieltäkiinnittävästä kirkkouutisesta,

mutta loppualttaritoimitus sitoi heidät paikoilleen. He halusivat

kuulla Janne Flyktin messua kaiken sen tulikivenkatkun päälle, joka

kirkossa leijaili. Oli kuitenkin yksi, joka ei malttanut jäädä loppua

kuulemaan. Se oli kestikievarin Sandra-rouva. Hänellä oli kiire

katsomaan, oliko Borell vanhalla paikallaan kievarin peräkamarissa.

Virsi loppui, ja Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin. Hänen

silmänsä sattuivat kaikkein ensiksi penkinkorvaan saarnatuolia

vastapäätä. Borellin paikka oli tyhjä!

Hänen sydäntään vihloi. Mies, joka ei vuosikymmeniin ollut kirkonovea

avannut, mutta joka viime kuukausina oli istunut melkein joka

sunnuntai samassa penkinkorvassa, oli ajettu häpeällisesti pois.

Hänestä näytti, että kupoolienkelitkin itkivät.

-- Herra olkoon teidän kanssanne!

Se tuli väkinäisesti kuin painon alta, ja yhtä väkinäiseltä kuului

seurakunnan vastauskin.

Mutta kun hän kääntyi lukemaan rukousta, kirkastui hänen synkkä

mielensä. Hän vilkaisi lukiessaan Vapahtajan kuvaan ja hänestä

tuntui, kuin olisi Vapahtaja kuiskannut: "Älä murehdi! Katso, minä

uudistan kaikki!" Se valoi lohtua hänen kipeään sydämeensä, ja luoden

silmänsä kukkivaan hyasinttiin hän lausui loppusanat kirkkaasti ja

selvästi:

-- ... että kulkisimme alttiisti totuutesi tietä ja palvelisimme

Sinua, emme orjamaisesti, vaan rakkaudesta Sinuun, joka tähtemme

kuolit. Kuule rukouksemme laupeutesi tähden!

-- Amen! soittivat urut kolmikertaisesti, ja kirkkoon läikähti taas

valoa kuin avatusta ikkunasta.

Janne Flykt messusi "Benedicamuksen", "Kiittäkäämme ja

kunnioittakaamme Herraa!"

Ja ihmeellistä! Tuntui kuin olisi tuomiokirkko jälleen herännyt

niistä synkistä mietteistä, joihin se saarnan aikana oli vaipunut.

Harmajat seinät saivat eloa taas, ja juhlallisena vyöryi urkujen

sävel korkeissa holveissa.

-- Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!

Siihen vanha tuomiokirkkokin yhtyi. Jumala oli suuri, ihmiset

pieniä ja vähäpätöisiä. Jumala oli rakkaus, ihmiset tuomitsevia

ja itsekkäitä. Jumalan syli oli aina avoinna. Hänen luonaan oli

valoa ja elämää. Mitäpä kannatti surra, jos joku hänen vanhoista

palvelijoistaan puhui herrastaan väärin eikä ymmärtänyt hänen suruaan

sen johdosta, että ihmisiä peljätettiin Vapahtajan luota liiallisella

ankaruudella.

* * * * *

Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin astui kotiansa kohti tuli

häntä muutamassa kadunkulmassa vastaan lihavahko herrasmies, joka

syljeskeli kadulle ja puheli itsekseen.

Se oli kapellimestari Borell.

Hän oli koko lailla juovuksissa ja lauleskeli:

"_Auch ich bin in Arkadien gewesen_..."

[Minäkin olen ollut Arkadiassa.]

Hän pysähtyi, tunnettuaan Janne Flyktin ja nosti kohteliaasti

hattuaan.

Herr pastor! Får jag lov att presentera mej? [Herra pastori! Saanko

luvan esittää itseni?] -- Borell.

Kapellimestari Borell puhui aina ruotsia, kun oli jonkin verran

humalassa. Janne Flykt sanoi nimensä ja jäi odottamaan.

-- Herr pastor... Minä olin kirkossa tänään, mutta tulin ajetuksi

pois...

Janne Flykt katseli ystävällisesti juopunutta ja hänen äänensä oli

surullinen:

-- Minä voin vakuuttaa, ettei kukaan ole siitä enemmän pahoillaan

kuin minä.

Borellin punoittavat kasvot osoittivat hämmästystä.

-- Te ... herr pastor? Minä en voi ymmärtää.

-- Minä en hyväksy pastori Skarpin menettelyä. Janne Flyktin ääni oli

vakava.

-- Niin ... vanha Skarp on ... korppi! Minä en pidä korpin laulusta.

Minä olen musiikkimies ... herr pastor...

Janne Flykt nyökkäsi vakavana, vaikka häntä vähän huvittikin Borellin

sattuva vertaus.

-- Minä pidän ... laululinnuista, mutta en korpeista ... enkä

variksista... Fy fan! [Hyi piru!] Minä olen musiikkimies, herr pastor.

-- Minä olen hyvin pahoillani, herra Borell.

-- Ja' tackar! [Minä kiitän!] Mutta vanha Skarp tuotti minulle

kahdeksan markan vahingon. Minä join ko-konjakkia, vaikka rouva

Sandra ... rouva Lind olikin laittanut todin valmiiksi.

-- Se oli ikävää, kovin ikävää.

-- Se oli ikävää! Minä olen ollut kaksi kuukautta maistamatta.

Uskooko herr pastor sen?

-- Minä tiedän sen. Olen ilokseni kuullut. Borellin veltot kasvot

osoittivat jonkinlaista liikutusta.

-- Herr pastor on ollut iloinen! Ja' tackar ... Herr pastor on kovin

ystävällinen... Ja' tackar!

Hän tuijotteli katuun hetken aikaa ja sanoi sitten:

-- Herr pastor laulaa kovin kauniisti. Kenen edessä herr pastor on

ottanut tunteja?

Janne Flykt mainitsi nimen.

-- Minä tunnen Beckerin. Hyvä musiikkimies ... hyvä opettaja.

Borell teki liikkeen kädellään, kuin olisi vetänyt viulunjousta

edestakaisin.

-- Herr pastor soittaa viulua?

-- Kyllä.

-- Minä soitan klarinettia ... b-klarinettia. Se on minun

soittokoneeni.

-- Minä tiedän.

-- Herr pastor tietää! Borell tuijotteli taas katuun ja virkkoi

sitten yhtäkkiä:

-- Me rupeamme soittamaan yhdessä. Suostuuko herr pastor?

-- Miksi en. Ruvetaan vain.

-- Ja' tackar! Herr pastor laulaa kovin ihanasti. Janne Flykt hymyili

ja ojensi kätensä.

-- Täytyy mennä. On ristiäiset... Hyvästi! Me voimme sopia vastedes,

milloin alamme.

-- Ja' tackar. Herr pastor on kovin ystävällinen. Herr pastor ei ole

Skarp ... korppi.

Borell ojensi lihavan kätensä ja jätti hyvästit.

-- Minä ka-kannatan mu-musiikkia. Minä olen mu-musiikkimies...

Hän lähti, hoippuen katua eteenpäin ja pysähtyi ensimmäiseen

kadunkulmaan huutamaan ajuria.

Janne Flykt jatkoi matkaansa. Hänen mieltänsä kirveli. Hän ei voinut

antaa anteeksi Skarpille. Tuo mies olisi nyt selvä ja istuisi

kotonaan, jos ei pastori Skarp olisi pauhannut "juomareista ja

rentuista". Että pitikin papin olla niin taitamaton!...

Hän jatkoi matkaansa pudistellen ajatuksissaan päätään.