III

-- Janne, Janne!

Johanna Roslund juoksi salista eteiseen ja heittäytyi sulhasensa

kaulaan. Hän painoi päätänsä tämän olkapäätä vasten, nosti sen äkkiä

ylös ja katsoi Jannea silmiin, itkien ja nauraen vuoron perään.

-- Oi voi, katsopas nyt, Johanna! Minun liperini ... aivan rutussa!...

Janne Flykt nauroi ja irtaantui morsiamensa syleilystä.

-- Papinkaulus ... aivan nolattuna! Hahhahhaa. Katsopas, Johanna,

se on tottunut vain juhlallisuuteen ja nostaa närkästyneenä nenänsä

pystyyn tuollaisen tyttölepakon läheisyydessä.

Johanna oikoili nauraen käpristyneitä lipereitä ja tanssitti sulhasen

saliin...

-- Äiti! Saan luvan esittää: herra pastori Janne Flykt, sulhaseni.

Rouva Roslund nousi nojatuolista ja astui tulevaa vävyänsä vastaan.

-- Onnea ja Jumalan siunausta, Janne, sanoi hän suudellen häntä

poskelle. -- Saatpa sinä todella vähän työtä Johannasta. Hänestä on

tullut sellainen hupakko viime aikoina.

-- Hän on minun kasvattamani, täti. Minäpä siis seurauksetkin kannan.

-- Niinpä vain. Sinä oletkin vallannut hänet kokonaan.

Kauppias Roslund, tukeva harmaapartainen mies, astui sisään

viereisestä huoneesta, iso merenvahapiippu kädessä.

-- Kas niin, poika! Täällä sinä olet jo. Onnea ja Jumalan siunausta

vain! Olipa se juhlallinen toimitus, juhlallisempi kuin moneen aikaan.

-- Kandelin olikin erinomaisella soittopäällä.

-- Ja piispa puhui kovin kauniista ja liikuttavasti. Hän on vanhennut

paljon.

-- Setä, paljonko sinun puodissasi kalossit maksavat? kysyi Janne

Flykt äkkiä.

Kauppias Roslund joutui vähän hämilleen. Hän oli juuri vetämässä

henkisavua, mutta tuprauttikin äkkiä aimo tuhkapilven piipustaan.

-- Miksi sitä kysyt?

-- No kun asessori Haglund moitiskeli sakaristossa omiaan liian

kalliiksi. Janne kertoi kohtauksen, ja Johanna taputti käsiään.

-- Se piispa se on mainio!

-- Seitsemällä meillä on myyty. Olisi tullut meille, niin olisi

saanut sopivat.

-- Jos olisin sen tiennyt, en olisi malttanut olla huomauttamatta.

Janne Flyktin heleä nauru kajahteli tilavassa huoneessa.

-- Papitkin ovat ihmisiä, puolusteli kauppiaan rouva.

-- Niin, mutta se tuntui niin hassulta -- proosalliselta, tahtoisin

sanoa -- heti toimituksen jälkeen.

Ovikello kilahti, ja Johanna riensi avaamaan.

-- Se olikin auki, isoäiti, soi hänen helähtelevä äänensä eteisessä.

ja sitten seurasi taputuksia ja hyväilyjä loppumattomiin.

-- Saa jo ajatella vanhoja jalkojaan, kun Laidalta tänne saakka

lähtee. Ja sitten ottaa tyttö viimeisenkin hengen...

Flyktin matami astui sisään päässä vanha pitsimyssy, jonka hänen

miehensä oli aikoinaan tuonut Kööpenhaminasta. Hän tervehti

talonväkeä ja kääntyi sitten Jannen puoleen.

-- No, Janne, mitä minä sanoisin? En muuta kuin että Jumala

siunatkoon sinua, poikani! Olipa se juhlapäivä minulle.

Janne syleili lämpimästi vanhusta, joka silmiään kuivaten istui

nojatuoliin.

-- Kyllä minä monesti ajattelin, kun Janne piti kirkkoa tuvan

nurkassa ja veisasi "Leeverpuulista", että saa nähdä, tuleeko pojasta

vielä pappi kerran maailmassa.

Rouva Roslund tuli ruokasalista. Hänen muhkea olentonsa huokui päivän

paistetta.

-- Olkaa hyvä! Kahvi on pöydässä. Mentiin ruokasaliin.

Kahvipöytä oli upeasti katettu. Suuri, koruompeluksilla koristettu

liina venetsialaiseen tyyliin teki juhlallisen vaikutuksen. Keskellä

pöytää komeili ryhmä kauniita päivänkakkaroita fajanssimaljakossa.

-- Oi, oi!

Janne Flykt katsahti Johannaan, joka hymyili hänelle.

-- Se on Johannan keksintöä. Minä toruin häntä alussa, mutta tyttö

vakuutti niiden olevan ainoita, jotka tällaisessa tilaisuudessa

voivat tulla kysymykseen. Minä olisin tahtonut hyasintteja taikka

narsisseja, mutta Johanna piti päänsä.

-- Papinkukkia! Nehän sopivat mainiosti! Saahan Janne niistä ainakin

mallia, millaisia liperien tulee olla.

Janne Flykt nauroi onnellisena. Hän muisti kesäisen päivän,

jolloin hän poikasena makasi aaltoilevassa heinikossa katsellen

kukkien huojuntaa. Jo silloin oli päivänkakkara puhellut hänelle

papinkauluksista: "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella."

Käytiin käsiksi kahviin. Huoneen täytti vilkas puheensorina.

Varsinkin Johanna jutteli lakkaamatta. Hänen poskensa hehkuivat, ja

silmissä oli kostea kiilto.

-- Janne, sinun ensimmäinen kirkkokahvisi! Johanna katsoi häneen

veitikkamaisesti ja hymyili.

-- Niin, tämä on todellakin ensimmäinen varsinainen kirkkokahvi

Jannelle, yhtyi puheeseen rouva Roslund.

-- Jaa-a! Se oli hauska, että määräsivät sinut tänne. Minä jo

pelkäsin, että lähettävät sinutkin vanhalle Äspärille Vaajoseen.

Siellä ei ole yksikään apulaispappi pysynyt kahta kuukautta kauemmin.

-- Niin. Olisihan siellä ainakin oppinut rysiä tekemään, nauroi Janne

Flykt, suu täynnä kahvileipää. -- Sen taidon se äijä kuulemma osaa.

-- Osaa kyllä, mutta muutapa hän ei taida osatakaan. Papiksi

hänestä ei ainakaan ole, -- paitsi silloin kun tekstinä on Pietarin

kalansaalis, -- jolloin hän pääsee puhumaan mieliaineestaan: suurista

merirysistä.

Naurettiin joukolla, sillä Vaajosen vanha rovasti Äspäri oli hyvä

tuttu kaikille kaupunkilaisille. Hänen saariseurakuntansa oli

muutaman peninkulman päässä kaupungista. Se muodosti kokonaan oman

valtakuntansa. Kaupunkilaiset tekivät sinne toisinaan laivaretkiä,

joiden hauskimmiksi muistoiksi jäivät käynnit Vaajosen pienessä

kirkossa. Niistä riitti juttua kotia palatessa ja vielä kotonakin.

"Saarnasiko Vaajosen Äspäri nyt rysistään?" oli tavallinen kysymys,

joka kaupungissa tehtiin sellaisten matkojen jälkeen.

Kauppias Roslund muisti monta hauskaa kertomusta Vaajosen papista,

sillä niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, oli tämän ainoana

harrastuksena ollut merikalastus. Siinä olikin ukko kehittynyt

kerrassaan taitavaksi. Puolet kesää hän oleili kaukana ulkokareilla

kalastelemassa. Apulainen sai hoitaa papin tehtävät kotisaarella.

Kun hän syksyllä palasi, alkoi pyynti omilla vesillä, ja niin sitä

jatkui eri muodoissa läpi talven. Pimeänä aikana korjailtiin pappilan

pirtissä rysiä ja verkkoja sekä tehtiin uusia. Rovastilla oli

vakituinen rysäntekijä merimaasta, etelämpää. Hän oli ammattimies

alallaan ja valmisti muuten kaikki pappilan pyydykset. Mutta

apulaispapista renkiin saakka piti kaikkien olla mukana tässä työssä.

Ukkorovasti kulki ympäri tarkastellen ja pitäen silmällä töiden

kulkua, pitkä merenvahapiippu hampaissa.

-- Pastori Paldanius palasi sieltä muuanna vuonna kevätkorvalla. Hän

oli mennyt tammikuussa ja taisi tulla takaisin jo maaliskuussa. "No

mitäs Vaajoseen kuuluu?" kysäisin häneltä, kun hän pistäysi puodissa.

"Mitäpä sieltä. Minusta tuli melkoinen rysäntekijä", sanoi hän

nauraen. "Mutta pappina en päässyt kehittymään lainkaan!" -- Hän osti

meiltä rysälankaa. Sanoi uudessa paikassaan olevan hyvän kalaveden ja

aikoi koetella Vaajosen rovastin neuvoja käytännössä.

Kauppias sytytti piippunsa ja jatkoi nauraen:

-- Mutta on hänestä sentään jotakin hyötyäkin, -- jos ei

seurakuntalaisilleen niin meille kaupunkilaisille ainakin:

vaajolaiset pitävät kalansa kohtuhinnoissa. Sillä jos heidän tekee

mieli kiskoa, pitää rovasti huolen, ettei sellainen menesty. Hän

pudottaa heti hinnan, ja niin täytyy toisten myydä samalla.

-- Jokaisella on erikoisharrastuksensa: yhdellä yksi, toisella

toinen, virkkoi kauppiaan rouva.

-- Äspärillä ei yleensä ole muita harrastuksia. Rouva Roslund täytti

kupit ja kehoitti ottamaan.

-- On hyvä, että Janne määrättiin tänne. Täällä oppii nuori pappi

sentään vähän yhtä ja toista. Täällä on monta perhettä, joista ei

käydä koskaan kirkossa. Siinä on työalaa nuorelle papille: voittaa

kylmenneet takaisin kirkolle. Minä toivon, että sinä, Janne, voitat

heidät.

Kapellimestari Borellin ja mamselli Såltinin. Heitäkö täti tarkoittaa?

-- No vaikkapa. Borell palvelee jumalaansa kestikievarissa joka ilta

yhdeksästä yhteentoista, ja mamsellilla taas ei ole muuta taivasta

kuin isänmaa, jonka hyväksi hän puuhaa juhlia ja iltamia toisensa

jälkeen.

-- Siinäkin on sentään jotakin vakaumusta.

Janne Flykt oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuijotti eteensä.

-- Vakaumusta? Mitä sinä nyt puhut, poika?

Roslund kopisti piippuaan ja katseli kulmat rypyssä tulevaa vävyänsä.

Isoäiti silmäili säikähtyneenä ympärilleen. Hän tunsi Jannen, kun

tämä tuli tuolle päälle.

-- Tarkoitatko, että juoppous on vakaumusta?

-- No, en juuri sitä, mutta ajattelin vain syitä tuollaiseen kirkosta

vieraantumiseen, niin hyvin Borellissa kuin mamselli Såltinissakin.

-- Minkä luulet sitten olevan syynä? Eiköhän ensinmainitulla ainakin

himo, himo väkeviin?

-- Tavallaan, mutta syyt ovat kai sentään syvemmällä.

Johanna oli siirtynyt sohvaan istumaan. Hän halusi sivustapäin

tarkata Jannea. Tämän päänasento oli aina niin varma, kun hän

väitteli jonkun kanssa.

-- Syvemmällä? Niin on ... sydämessä, joka on himon vallassa.

Janne heilautti päätään ja heitti kädellä tukkaansa taaksepäin.

-- Syyt ovat syvemmällä ... kirkossa, kirkossa itsessään!

Isoäiti sai yskänkohtauksen, ja rouva Roslundilta unohtui kahvin

tarjoaminen.

-- Kirkossa? -- Minä en nyt oikein ymmärrä sinua.

-- Niin, katsokaahan, setä. Kirkko vieroo musiikkia, ainakin

maallista, ja se on Borellille kaikki kaikessa. Hän ei halua tulla

kuuntelemaan saarnaa, jossa paholainen pannaan soittamaan hänen

klarinettiaan. -- Kirkko vieroo isänmaata. Se ei tahdo ottaa osaa sen

elämään eikä toimintaan. Se pitää syntinä iltamaa, jossa lauletaan

"Suomen laulu" tahi puhutaan "kansallisesta hengestä". Kirkko tuntee

vain yhden hengen, pyhän Hengen, ja kaikki muu "henki" on sille

vierasta. Mamselli Såltinille taas on isänmaa rakas, eikä hän voi

tulla kirkkoon kuuntelemaan puuhiensa epäkristillisyyttä. Hän pysyy

mieluummin poissa.

Johannan posket hehkuivat. Hän ymmärsi Jannen niin hyvin. He olivat

monta kertaa keskustelleet näistä kysymyksistä.

-- Minä olen Jannen kanssa samaa mieltä! lausui hän loistavin silmin.

-- Niin, sinä, tyttöseni! Sen minä kyllä arvaan. Rouva Roslund

huomasi kahvikupit pöydällä. Hän koetti johtaa keskustelevien huomion

kotoisempiin asioihin.

-- Kahvi jäähtyy. Kas niin, pappa, heitetään pois tämä ja juodaan

kirkkokahvia, kehoitti hän lempeästi. -- Isoäiti on hyvä ja ottaa.

Isoäiti nousi. Hän huokasi helpoituksesta. Hänestä oli hyvä, että

päästiin noista sekavista kysymyksistä. Hän tunsi kyllä Jannensa

vilpittömyyden, mutta sittenkin hänestä oli ikävää, että asiasta

puhuttiin täällä, missä ei ehkä ymmärretty Jannea oikein.

-- Onhan hyvä olla vapaamielinen, lausui kauppias Roslund, mutta

minusta on aina ollut viisaampaa ostaa vanhaa Köningsbergin merkkiä

kuin tilata jonkun etelävenäläisen kauppahuoneen outoa leimaa. Voisin

saada yhtä hyvin maissia rukiin asemasta.

-- Maissia! No, mikä maississa on vikana? Sitähän syövät turkkilaiset

ja tataarit aivan yleisesti.

-- Niin kyllä, mutta sitä ei syö suomalainen. Ja samaa minä arvelen

myös Borellin klarinetista. Se ei ole kirkossa käytetty soittokone

... taikka ... sitä ei pidä kirkkokansa kristityn soittokoneena.

-- No mutta, pappa! Entäs flyygeli, mamman flyygeli! Eihän sitäkään

ole kirkossa.

Johanna taputti käsiään ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

-- Mamma ei ole pappi.

-- No mutta hyvänen! Mamma on kuitenkin kristitty? Etkös olekin?

-- Tahtoisinhan olla.

-- Kas siinä! Ja entäs Jannen viulu ja sello? Mihin ne pannaan?

Kauppias hymyili vähän hämillään. Hän oli ilmeisesti ajanut

umpikujaan.

-- Ehkä se ei riipukaan niin paljon soittokoneesta kuin siitä, mitä

sillä soitetaan.

Janne Flyktin kasvoja valaisi iloinen hymy. Hänen hampaansa

loistivat, kun hän nauroi.

-- Nyt sinä olet kiinni, setä! "Bostonin valssi!" Mitä sanot siitä?

Sehän on sedän lempikappaleita.

-- No niin, kyllähän te aina ... kaksi yhtä vastaan. Kauppias nauroi

ja rupesi täyttämään piippuaan.

-- Ei, minä soitan viulua ja selloa, sanoi Janne Flykt ottaen

kuppinsa. -- Niiden äänessä on jumalallinen maku ... aivan kuin

näissä tädin piparkakuissa.

-- Kyllä kuulee, mitä mieltä olet. Sellaista siellä yliopistossa

oppii! Minä vain pahoin pelkään, ettet pääse yksille pastori Skarpin

kanssa.

-- No ainakin mitä piparkakkuihin tulee! Sillä erotuksella vain, että

vanha Skarp soimaa niitä, mutta syö kuitenkin. Minä taas syön ja

kiitän.

Samassa ilmestyi palvelustyttö ruokasalin ovelle.

-- Täällä olisi eräs mies, jolla olisi asiaa... pastorille.

Janne Flykt nousi ja meni keittiöön. Hetken kuluttua hän palasi

kasvot loistaen.

-- Ensimmäinen toimitus, isoäiti, ja arvaapas missä?

-- Eihän vain Lassilassa?

-- Mistä isoäiti arvasi? Aivan juuri! Lassilan Gideonilla on poika,

ja minun pitää mennä sinne iltapäivällä ristiäisiin.

-- Minulle sanoi henki.

Janne meni istumaan sohvaan Johannan viereen.

-- Sinä saat antaa minulle uuden kauluksen, sanoi hän nipistäen

Johannaa käsivarresta. Isoäiti katseli nuoria ja nyökäytteli

onnellisena päätään.

-- Aamulla kun lakaisin portaita ennen kirkkoon menoa, poikkesi

Lassilan vanha emäntä pihaan ja kysyi Jannea. Olisi ristiäiset. He

tarvitsisivat pappia. Hän oli menossa poikansa luo. "Mutta Jannehan

ei ole vielä pappi!" nauroin minä. "Vasta tänään vihitään." "Niinpä

niin ... ristiäiset ovatkin iltapäivällä." En saattanut pyytää häntä

sisäänkään, sillä "pappi" oli vielä sängyssä.

-- Ja sitä ei isoäiti sanonut minulle aamulla.

-- En. Lassilan emäntä lupasi panna Gideonin hakemaan.

-- Kuka tämä Gideon on? kysyi kauppias.

-- No etkö sinä Gideonia muista? Lassilan Kaaperi-vainajan poika.

Rouva Roslund oli ottanut käsityönsä. Hän ei yleensä saattanut istua

yhdessä kohden ilman sitä.

-- Niin, se, joka on "Ilossa" koneenkäyttäjänä. Kylläpä muistankin.

-- Me olemme vanhoja kasvinkumppaneja. Yhdessä on juostu Laidalla

poikasena.

-- Ja oltu seinärahalla tuomiokirkon luona.

-- Niin on oltu. Oli sekin aikaa...

Siirryttiin saliin istumaan. Kauppiaan piti mennä makasiiniin

katsomaan, että vastasaapuneet nisujauhosäkit pantiin oikeaan

paikkaan.

-- Soita nyt, Johanna, vähän, pyysi Janne Flykt.

Johanna meni flyygelin luo ja avasi kannen.

-- Mitä minä soittaisin? Ei sinullakaan ollut viulu täällä. Olisi

soitettu Ole Bullia.

-- Soita nyt jotakin yksin.

Johanna selaili nuotteja, mutta ei löytänyt sopivaa. Lopuksi hän

istui flyygelin ääreen ja rupesi soittamaan ulkoa.

"Terve, oi joulu, iltamme armain!

Terve, te kynttilät loistelevat..."

Janne Flykt nojasi tuolin selkämystään ja painoi silmänsä kiinni.

Lapsuudenaika kulki hänen ohitsensa muistoineen... Pieni poika

posket punoittaen pakkasesta tulee arkana ja ujona kauppiaan

eteiseen kuningas Herodeksen kultakruunu käsivarrella. Mutta noella

maalatuista kuninkaallisista viiksistä huolimatta häntä peloittaa

kovasti. Käsi vapisee hänen painaessaan ovikelloa... Sisältä kuuluu

soittoa, ja joulukuusen valot kajastavat sisäeteisen himmeäruutuisen

ikkunan läpi. Ystävällinen rouva avaa oven, ja Hänen Majesteettinsa

astuu sisään. "Kas, tähtipoikia! No hyvää iltaa! Kenenkäs miehiä sinä

olet?" "Flyktin." "Kas vaan! Janne Flykt! En olisi tuntenutkaan tuon

parran vuoksi." Ystävällinen rouva menee sisään, Herodeksen jäädessä

seisomaan sisäeteiseen. Siinä on rikkaan kauppiaan sali. Peräseinällä

on suuri, kullattu peili. Se ulottuu melkein katosta lattiaan. Sieltä

katselee Herodesta nokinaamainen, valkopartainen poika, jolla on

leveä, punaisella kiiltopaperilla päällystetty pahvivyö vyöllä ja

olkapäillä kultaiset olkaremmit. Mutta saappaat eivät ole oikein

majesteetin arvon mukaiset. Ne ovat isoäidin vanhat huopatossut

ja näyttävät niin suhteettoman suurilta. Vasemmalla, lähellä ovea

istuu tyttö soittokoneen ääressä. Tyttö laulaa: "Terve, oi joulu,

iltamme armain!" Pikku tyttö ei huomaa kuningas Herodesta eteisessä,

vaan laulaa mitään aavistamatta. Yht'äkkiä hän kääntää päätään ja

huomaa pojan. Tämä hymyilee hänelle rauhoittavasti. Tyttö keskeyttää

laulunsa ja hypähtää lattialle. "Äiti, tähtipoikia! Annamme niiden

laulaa. Se on Kirkko-Janne! Minä tunsin hänet noista suurista

huopatossuista." Hän saa luvan kutsua toverinsa sisään, jotka

odottelevat pihalla. He saapuvat tömistellen, asettuvat keskelle

salia ja aloittavat vakavanjuhlallisina: "Hyyvää ii-iltaa, hyyvää

ii-iltaa, itsekullekin säädylle!" Laulu kaikuu avarassa huoneessa.

Kuningas Herodes seisoo miekkaansa nojaten, katsellen kultasiipistä

enkeliä joulukuusessa. Hän muistaa enkelit kirkon kupoolissa ja

ajattelee niitä. Varsinkin ajattelee hän yhtä, joka on niin ihmeesti

talon pikku tyttösen näköinen. Hän ei huomaa, että laulu loppuu,

ja toverit katsovat häneen odottavina. Kunnes murjaanein kuningas

yht'äkkiä työntää häntä käsivarteen ja äännähtää hämillään: "Janne!"

Silloin hän havahtuu, nostaa miekkansa pystyyn, aivan kuin haluaisi

rangaista rauhanhäiritsijää ja kysyy tiukasti: "Haa, kustas olet?"

"Yksi herra ja kuningas murjaanein maalta!" Näytelmä jatkuu. Nyt osaa

Herodeskin pitää ajatuksensa koossa. Kaikki menee loppuun saakka,

ja päättäjäisiksi he laulavat Herodeksen itsensä sepittämän laulun

muutamalla Meri-Kustun opettamalla sävelellä:

"Betlehemin kenturalla lammaslaumojaan

vartioivat paimenet ja ovat murheissaan.

Mutt' taivahasta enkeli

heidän luokseen lenteli

ja puhui:' 'Mulla teille ompi sanoma nyt suur':

Teill' syntynyt on Vapahtaja tänä yönä juur'.'

Näin kertoeli enkeli,

Taas taivaasehen lenteli:

Hält' kysyttiin: 'No, miltäs näytti Betlehemin muur'?'"

Sitä laulua hän oli miettinyt monta päivää, ennen "tiernalle" lähtöä.

Heidän roikallansa piti myös olla loppulaulu. Tietysti. Mutta hän

ei ollut tyytynyt valitsemaan siksi jotakin tavallista, ennestään

tunnettua. Nehän osasi jokainen. Ei, hän oli halunnut tehdä sen

itse. Mutta se olikin ottanut lujille, varsinkin ensimmäisen värssyn

viimeinen säe. Siihen ei ollut tahtonut löytyä sopivaa hakemallakaan.

Kunnes hänelle äkkiä oli iskenyt päähän, että toiset enkelit tietysti

utelivat, miltä Betlehemin muuri näytti, -- aivan samalla tavalla

kuin hän itse kerran oli kysytyt Meri-Kustulta, minkä näköinen mies

paavi oli. -- Niin oli syntynyt viimeinen säe, ja seuraava värssy oli

tullut kuin itsestään:

"On muuri siellä pimeä ja sammaloitunut.

Ei loista yhtään valoa, on lyhty sammunut.

Nyt puhui Isä Jumala:

'Tuokaapas tänne lamppuja.'

Ja lamput kätehensä sai nyt enkeljoukko suur'.

Ja taivahasta lensivät tuoss' tuokiossa juur':

Istuivat pilven reunoilla

ja valaisivat lampuilla:

Ja hohtehessa kirkkaassa ui Betlehemin muur'."

Näin he olivat laulaneet, ja kauppiaan pikku tyttö oli ihmetellyt,

ettei hän ollut koskaan sellaista laulua kuullut.

"Jumalalle kunnia nyt korkeudessa..."

Johanna lauloi. Janne Flykt avasi silmänsä. Suureksi oli nyt

kasvanut entinen pieni kauppiaan tyttö, ja pitkä oli kulunut aika

tuosta jouluillasta, jolloin tähtipojat olivat esittäneet kuningas

Herodeksen sepittämän laulun.

Johanna nousi flyygelin äärestä ja tuli Jannen luo,

-- Minä luulin, että sinä nukuit tuoliin.

-- Oh, minä vain muuten kuuntelin ummessa silmin.

-- Aivanhan te elätte jo joulussa, lapset, lausui kauppiaan rouva.

-- Mitäs te sitten jouluna laulatte, kun nyt jo menette kaikki

joululaulut läpi.

-- Me laulamme kuningas Herodeksen tekemän joululaulun.

Janne hyräili ensimmäistä värssyä.

-- Voi, minä muistan niin hyvin sen illan! Sinä olit pieni

pojannaskali, isoäiden huopatossut jalassa.

-- Minun huopatossuni!

Isoäiti teki kauhistuneen liikkeen.

-- Niin; niin. Etkö muista, isoäiti? Sinä sait olla lipposissa

koko jouluaattoillan, kun kuningas Herodes tarvitsi huopatossut

kaupungille.

Janne Flykt nauroi ja matki pientä poikaa, joka laahustaa suurissa

kengissä.

-- Se minua on monesti jälkeenpäin huvittanut sinun laulussasi, se

paikka, jossa enkeliltä kysyttiin: "No miltäs näytti Betlehemin

muur'?"

-- Jaa, jaa. Se oli oikein ajateltu. Minä luulen, että ainakin pikku

enkelit taivaassa ovat hiukan uteliaita. Mihinkäs he siitä pääsisivät.

-- Voi, sinua, Janne, mitä sinä puhut! Aiotko tuollaista esittää

saarnatuolista?

Janne Flykt pysähtyi tulevan anoppinsa eteen. Hän oli olevinaan hyvin

vakava.

-- Miksi en? Ja enkeli Johanna sanoi enkeli Kustaavalle: "Näytäpäs

minulle sormustasi, en sano kenellekään!" Mutta kun enkeli Johanna

oli näyttänyt sormuksensa enkeli Kustaavalle, meni tämä enkeli

Karoliinan luo ja kuiskutteli: "Tiedätkös, enkeli Johanna on saanut

sormuksen muutamalta maailman pojalta. Ajattelepas!"

-- Voi, voi Janne! Sinä ihan tapat minut!

Johanna nauroi ja tyrski kieritellen itseään sohvan nurkassa.

-- Kyllä sinä olet koko pappi! Rouva Roslund pudisti varoittaen

sormeaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat naurua täynnä.

-- Katso vain, ettet saa uskovaisia vaimoja kimppuusi, kun olet noin

ylimielinen.

-- Enhän minä ole ylimielinen. Se kun vain leikilläni...

-- Leikilläkin on rajansa.

-- No voi, mamma rakas, emme me nyt saa olla niin ahdasmielisiä.

Jumala suo meille mielellään pienen ilohetken.

-- No niin, istuhan nyt tuohon, niin jutellaan.

Janne Flykt istui nojatuoliin. Hänen ja kauppiaan rouvan kesken

syntyi vilkas keskustelu papin kutsumuksesta. Ja ne hyväksyvät,

lämpimät katseet, joita nuori pappi sai tuon tuostakin osakseen

puhetoverinsa taholta, osoittivat, ettei tämä suinkaan pitänyt häntä

niin "ylimielisenä" kuin oli äsken moittinut. Rouva Roslund ihaili

vävypoikansa lennokkaita ajatuksia. Niissä oli tulta ja voimaa. Ja

ne lausuttiin sellaisella syvällä vakaumuksella. Mutta keskustelun

lopussa hän ei voinut olla huomauttamatta:

-- Niin, niin, Janne. Sinä lennät korkealle. Mutta koeta myös katsoa,

ettei sinua kukaan ammu siipeen. Maailma on kylmä ja kova. Siinä on

rakkautta niin peräti vähän.