Janne Flykt seisoi alttarin edessä valkeaan messupaitaan puettuna,
vyöllä punainen silkkivyö. Hän katseli alttaritaulua. Sen leveän,
kullatun kehyksen alapuolella oli viisi rukoukseen painunutta päätä:
piispa ja hänen apumiehensä. Urkujen ääni vyöryi halki kirkon, ja
seurakunta veisasi hartaana. Janne Flykt tarkkasi Vapahtajan kasvoja.
Hänestä tuntui, että Vapahtaja katseli häntä vakavasti: "Jaa, sinä
seisot nyt tässä, Janne Flykt. Minä muistan sinut hyvin niiltä
ajoilta, jolloin auttelit Meri-Kustua kirkonlämmityksessä. Tuleeko
sinusta nyt todellinen kirkonlämmittäjä?"
Janne Flyktin kasvot olivat kalpeat. Hetken juhlallisuus painosti
häntä. Miksi oli Vapahtajakin niin ankaran näköinen?
"Tässä on seisonut niin moni ennen sinua, ja kaikki he ovat menneet
toimituksen päätyttyä viimeisinä sakaristoon, mutta ovat silti
tahtoneet olla ensimmäisiä. Ja heille on käynyt huonosti järjestään.
Tässä on myös seisonut moni, jolla oli hyviä ajatuksia ja palava halu
tehdä työtä. Mutta verraten pian he oppivat keinon, millä pääsisivät
kaikkein vähimmällä. Ja siellä he nyt istuvat pappiloissaan selaillen
kantokirjojaan. Mutta kirkko on kylmä, ja heidän oma sydämensä on
kylmä. Miten on sinun laitasi, Janne Flykt?"
-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Vanha piispa apumiehineen
oli kääntynyt seurakuntaan päin ja aloittanut toimituksen.
Janne Flykt oikaisi varttaan ja katsoi piispaan. Tämän harmailla
hiuksilla leikki päivänsäde, joka tunkeusi kirkkoon kuorin ikkunasta.
Piispa teki lempeän, isällisen vaikutuksen.
-- "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on
Jumalan."
Piispa nosti katseensa kirjasta ja suuntasi sen seurakuntaan.
-- Apostoli Paavali oli hyvä ihmistuntija. Hän tiesi vereksestä
kokemuksesta, kuinka herkkiä ihmiset olivat kiintymään määrättyihin
henkilöihin ja asioihin. Korinton seurakunnassa oli syntynyt
eri puolueita, jotka nimittivät itseään Paavalin, Keefaksen ja
Apolloksen mukaan, taistellen keskenään siitä, kuka olisi oikeassa.
Niin on ihmiselämässä vieläkin: taistellaan mielipiteistä ja
maailmankatsomuksista. Yksi rakastaa yhtä, toinen toista aatesuuntaa.
On jakaannuttu eri puolueihin sekä hengellisen että yleensä henkisen
elämän alalla, -- puhumattakaan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta
elämästä. Jokainen tarjoaa omaansa edellä muiden, pitäen omaa
aatesuuntaansa parhaimpana. Yhdellä papilla on julistuksessaan yksi
puoli kristillisestä totuudesta etualalla, toisella toinen. Yksi
saarnaa kieltäytymistä kaikesta, toinen julistaa tämän maailman
viljelemistä kristillisen vapauden hengessä. Molemmat pyrkivät edelle
toisiaan, mennen usein äärimmäisyyksiin ja poiketen siten totuudesta.
-- Apostoli Paavali tahtoo kohottaa katseemme yli elämän moninaisen
kirjavuuden, hengellisten ja maallisten puolueiden yli, yli
maailmankatsomusten, näkemään Kristusta, kaiken alkua ja loppua.
Saavutettuamme tämän päämäärän hän antaa meille luvan ruveta
uudestaan järjestämään suhteitamme ulkonaiseen, ajalliseen elämään.
Ja tällöin hän antaa meille harvinaisen syvämielisen elämänsäännön:
"Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan."
Eikö apostoli ole liian vapaamielinen? Saattaa alussa siltä näyttää,
mutta sitä hän ei kuitenkaan ole. Hän jättää vain ajalliseen elämään
suhtautumisen jokaisen omantunnon asiaksi. Kaikki on teidän. Teidän
on elämä, sykkivä, kuohuva ihmiselämä eri ilmiöineen. Meille kuuluu
siis valtio ja yhteiskunta, meille kirjallisuus ja taide, meille
kaikki "kaunis ja hyvä", -- niinkuin vanhat kreikkalaiset sanoivat.
Mutta jokaiselle heistä omantuntomme mukaan, aina muistaen, että "me
olemme Kristuksen ja Kristus on Jumalan".
Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänestä oli piispan puhe
tämän tavallisesta julistuksesta poikkeavaa. Hän vainusi siinä
vapaamielisyyttä.
Hän muisti yhtäkkiä päivän monta, monta vuotta sitten. Tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa löi kolme poikasta seinärahaa
silmät loistaen ja punoittavin poskin. Heidän pelinsä oli
huipussaan, kun paikalle äkkiarvaamatta saapui kutsumaton vieras,
piispa, tämä sama piispa, joka nyt puhui tuolta alttarilta. Mutta
sensijaan että tämä olisi yhdellä sanalla karkoittanut tiehensä nuo
"temppelinhäväisijät", olikin hän suhtautunut heihin odottamattoman
ymmärtäväisesti. Oli aivan kuin olisi hän sanonut: "Kaikki on teidän,
tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkauskin on teidän." Ja niinhän he
olivat käsittäneetkin piispan tarkoituksen, vaikkei tämä ollut mitään
sellaista sanonutkaan. Tämä harmaapäinen, ystävällinen piispa oli
sama mies, joka antoi heille luvan seinärahalla-oloon tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa.
Piispa puhui papin suhteesta kuulijoihinsa. Papin oli oltava kaikille
kaikeksi, että "hän muutamat autuaiksi saattaisi". Juutalaiselle
tuli hänen olla juutalainen, kreikkalaiselle kreikkalainen. Tässä
suhtautumisessa ihmisiin piti hänen aina muistaa, että kaikki oli
hänen, mutta että hän, pappi, oli Kristuksen ja Kristus Jumalan. Tämä
apostolin sana oli hänen elämänsä tienviitta, jota hänen piti aina
tarkata.
Janne Flykt silmäsi alttaritaulua. Hänestä näytti, ettei
Mooses oikein hyväksynyt vanhan piispan puhetta. "Se on sitä
uudenaikaisuutta, sitä akatemiassa opittua! Minä olen seisonut
Siinain vuorella ja tiedän, että siellä näyttäytyy köykäiseksi
kaikki inhimillinen viisaus." Mutta profeetta Elias näytti
hyväksyvän piispan puheen. Hänellä ei tuntunut olevan erikoista
huomautettavaa. "Se puhe kreikkalaisten 'kauniista ja hyvästä' olisi
nyt saanut jäädä, mutta ehkä se sentään menettelee." Vapahtaja ei
puhunut mitään. Hän katseli vain Janne Flyktiä vakavasti silmiin.
-- Mutta apostoli Pietari, joka oli aina valmis puhumaan, ei enää
malttanut varjostaa kädellä silmiään, vaan kuiskasi kämmenensä
suojasta vakavana ja hyvää tarkoittavana: "On parasta, että kysyt
vanhalta Skarpilta, miten sinun on meneteltävä. Sinun tuleva
virkasi on sentään vähän toista kuin tähänastinen elämäsi." Mutta
nyt ei Vapahtaja malttanut enää vaieta, vaikka hän parasta aikaa
oli selittämässä Moosekselle ja Eliaalle Jerusalemiin menoaan. Hän
katsahti Pietaria lempeän surullisesti ja lausui totisena: "Älä
kuuntele, mitä Pietari sanoo, sillä viikko sitten hän neuvoi minua,
etten menisi Jerusalemiin. Ja sinne minun on kuitenkin mentävä,
kaikesta huolimatta. Älä seuraa Skarpia äläkä ketään muuta. Seuraa
vain minua ja lämmitä kirkkoa niinkuin sydämesi käskee. Silloin
sinulla on minun siunaukseni aina ja iankaikkisesti. Amen!"
-- Amen!
* * * * *
Janne Flykt säpsähti. Kumpi oli lausunut amenen, Vapahtajako vai
piispa? Hän tunsi omituista sekaannusta päässään. Hänestä se oli
ollut aivan Vapahtajan ääni. Mutta ilmeisesti se oli ollut piispa,
päättäen siitä, että tämä oli apumiehineen kääntynyt alttariin päin
ja ryhtynyt lukemaan rukousta.
Rukouksen aikana ei Janne Flykt voinut olla silmäämättä kuorin
sakaristonpuoleiseen sivupenkkiin. Hän tunsi Johannan hatun toisten
penkin laitaa vasten painautuneiden hattujen joukosta. Hän näki
valkoisen sulan, joka koristi Johannan hattua. "Onko syntiä, Janne,
pitää sulkaa hatussa? Sopiiko se papin morsiamelle?" Hän muisti
Johannan huolestuneen ilmeen. "Ei se ole syntiä, kun ei sydämesi ole
siinä kiinni." Johanna oli hymyillyt surunvoittoisesti. "En tiedä,
minusta tuntuu, että sydämeni on siinä kiinni. Sillä minä ajattelen,
miltä hattuni näyttäisi ilman sitä. Pormestarin Sofialle ei valkoinen
sulka ollenkaan sovi..."
Kumartuneet päät kohoutuivat, ja Johanna katsoi häneen. Hänen
silmänsä uivat kyynelissä.
"Suretko, Johanna? Suretko sitä, että minusta tulee pappi? Olisiko
minun ollut parempi antautua musiikille kokonaan?"
Janne Flykt hätääntyi.
Mitä hän oli tekemässä?
Hän muisti erään illan pääkaupungissa, jolloin hän oli soittanut
muutamassa juhlassa yliopistossa. Esityksen jälkeen oli etupenkiltä
noussut vanha, harmaapäinen herra astunut hänen luokseen ja
ojentanut suljetun kirjeen. Kun hän sivuhuoneessa oli avannut
kuoren, oli sieltä tullut esiin kaksi viidensadanmarkan seteliä.
Niitä oli seurannut kirjelippu: "Janne Flyktille, muusain
suosikille pieneksi kiitollisuuden osoitteeksi." Hän oli ollut
aivan hämillään ja katsellut rahoja, ymmärtämättä panna niitä edes
taskuunsa. "Mitä te opiskelette, herra Flykt?" Siinä oli seisonut
hänen edessään kaupungin orkesterin johtaja Selàn. "Minä olen
teoloogi." "Vahinko. Ettekö tahtoisi tulla minun orkesteriini?
Meillä on ensiviulunsoittajan paikka vapaana." Hän ei ollut
saattanut antaa ratkaisevaa vastausta, vaan oli pyytänyt kahden
päivän miettimisaikaa. Kuinka hän oli taistellut niinä päivinä! Sen
tiesi vain Jumala. Nuo viidensadanmarkan setelit olivat poltelleet
hänen käsiään joka kerta kun hän oli ottanut ne esille. "Katsopas,
tämmöisiä saat, jos annat myöntävän vastauksen herra Selànille."
Hän oli miettinyt miettimästä päästyään, ollut jo vähällä taipua.
Mutta silloin oli muistunut mieleen kotikaupungin tuomiokirkko:
enkelit karkeloivat kupoolissa, Meri-Kustu lämmitti kamiineja, ja
vanha Kandelin soitti alkusoittoa pastori Skarpin saarnavirteen:
"Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaikka paa-ra-hin!" Se oli
ratkaissut asian. -- Seuraavana päivänä hän oli antanut kieltävän
vastauksen. Tuomiokirkko oli voittanut. Hän oli tuntenut kuuluvansa
sille, yksin sille...
-- Jumalan seurakunta toivoo, että sinä vakuutettuna papinviran
tärkeydestä jo itse olet tutkinut kutsumuksesi pyhiä velvoituksia
ja rukouksissa Jeesuksen nimeen anonut Jumalalta voimaa virkaasi
uskollisesti toimittaaksesi. Tunnusta nyt siis Jumalan ja hänen
seurakuntansa edessä uskosi!
Janne Flykt oli ollut niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollut
huomannut, että apumiehet olivat jo lukeneet raamatunlauseensa. Hän
oli vain ollut näkevinään Skarpin ankaran muodon ja kuulevinaan
jotakin "verestä, jonka Jumala vaatii paimenen kädestä". Hänen
hätänsä kasvoi. Hän tunsi horjuvansa. Hänelle tuli mieleen, että
nyt pitäisi huutaa: "Minä otan vastaan sen ensiviulunsoittajan
paikan!" Mutta kun hän silmäsi alttaritaulua, rauhoittui hän vähän.
Vapahtaja katseli häntä lempeästi, aivankuin olisi tahtonut sanoa:
"Minä olen kokenut samaa, Janne Flykt. Minäkin olisin saanut maailman
valtakunnat ja niiden kunnian, mutta voitin kiusauksen."
Hän koetteli hihaansa. Olipa hyvä, että Matti-vahtimestari oli
pistänyt katekismuksen mukaan. Nyt hän ei olisi osannut mitään ilman
sitä.
Hän luki uskontunnustuksen ja luki sen värähtelevällä äänellä. Hän
huomasi ihmisten kuorin molemmilla puolin pyyhkivän silmiään. No
niin, pyyhkikööt! Hänen täytyi sanoa tämä.
Kun hän pääsi loppuun, rauhoittui hän. Olihan se hänen uskonsa. Oliko
todellakin?
-- Tahdotko pyhän Kolmeyhteyden nimeen ruveta kalliiseen papinvirkaan?
Olihan se hänen uskonsa tuo, mitä hän vasta oli lukenut. Ja
kirkkoahan hän tahtoi lämmittää -- pappina. Niin juuri.
-- Tahdon.
Tahtoiko hän? Kyllä. Mutta ei noiden toisten lailla, jotka
saarnasivat vanhaan tapaan, vaan omaa tietänsä kulkien, uskollisena
omalle vakaumukselleen.
Vakaumus? Niin, tässä tuli kysymykseen vakaumus. Oliko hänellä
sellaista? Olipa niinkin. "Minä uskon, että Jeesus Kristus,
totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja myös _totinen
ihminen_..." Niin ... siihen hän uskoi. Vapahtaja oli totinen ihminen.
Väärää oppia? Karttaa kaikkea väärää oppia. Piispa kysyi nyt häneltä,
tahtoiko hän karttaa kaikkea väärää oppia. Tietysti hän tahtoi.
Tahdon, vastasi hän selvästi ja kuuluvasti.
Mikä oli väärää oppia? Oliko se väärää, että Jeesus ihmisenä oli
hänelle niin rakas? Kielsikö hän Kristuksen jumaluuden? ... Ei, ei!
Vaikka Kristus jumalana oli hänelle kaukaisempi kuin ihmisenä...
Viimeiseen kysymykseen, joka koski papillista vaellusta, hän vastasi
tyynesti ja rauhallisesti.
Piispa kehoitti nyt häntä tekemään virkavalan. Notario astui esiin
kuoripenkistä ja ryhtyi lukemaan valankaavaa. Vihittävä yhtyi siihen
lausumalla alku- ja loppuosan siitä hänen perässään. Senjälkeen antoi
piispa hänelle papinviran Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Urut alkoivat soittaa vanhaa latinalaista virttä "Veni, Sancte
Spiritus". Vanha tuomiokirkko oli kuullut niin monta monituista
kertaa tuon sävelen, sillä olihan sen alttarin edessä vihitty
pappeja niin kauan kuin se jaksoi taaksepäin muistaa. Ja joka kerta
se oli tuntenut juhlatunnelmaa. Mutta viime aikoina se oli saanut
omituisen heikkouden: se kaipasi pappia, joka olisi herättänyt eloon
sen muinoisen kodikkuuden. Vanhuksen hyväntahtoisuudella se oli
antautunut virren säveltä seuraamaan. Sen kalkitut seinät olivat
kertailleet: Veni, Sancte Spiritus! Se oli vaipunut muistoihinsa,
niihin aikoihin, jolloin latina vielä kaikui sen alttarilta. Silloin
oli kirkossa ollut enemmän eloisuutta ja tunnelmaa. -- Mutta uusi
aika oli tuonut uudet tavat, ja vanha tuomiokirkko oli vähitellen
tottunut uutta aikaa ymmärtään. Se käsitti varsin hyvin, että muodot
vaihtelivat, mutta totuus pysyi. Mutta siitä huolimatta se muisteli
nuoruutensa aikoja. Silloin oli kirkossa ollut enemmän lämpöä. Nyt
oli kaikki kylmää ja kolkkoa. Vanha tuomiokirkko kaipasi elämää, ei
ainoastaan iankaikkista, vaan myös ajallista, sillä olihan se itsekin
rakennettu vain aikaa varten. Se ikävöi elämää, jossa olisi ollut
enemmän todellista ihmisyyttä, jumalallista ihmisyyttä, samanlaista
kuin Vapahtajassakin. Mutta sellaista pappia se ei ollut saanut,
joka olisi sen kaipuuta ymmärtänyt. Se sai tulla toimeen enkeleineen
niinkuin parhaiten taisi. Eikä se voinut muuta kuin kärsivällisesti
lohduttaa, kun ne valittelivat kylmää. "Odotetaan, odotetaan! Ehkäpä
saamme vielä papin, joka ei tuomitse teidän nauharuusukkeitanne eikä
pahastu viattomasta pyörimisestänne siellä ylhäällä kupoolissa."
"Veni, Sancte Spiritus -- tule, Pyhä Henki!" soivat urut. -- Vanha
tuomiokirkko veisasi mukana. Se oli jo tottunut siihen, että
tuo vanha latinalainen virsi veisattiin suomeksi. Vanhat seinät
kuuntelivat henkeä pidätellen. Kupoolienkelit olivat keskeyttäneet
karkelonsa. Vapahtajan kasvot loistivat lempeinä. Niistä säteili
suloinen rauha ja levollisuus. Oli kuin olisi hän kysynyt
kupoolienkeleitä: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" Ja enkelit
vastasivat: "Ei ole!" Silloin katsoi Vapahtaja alttarin edessä
seisovaan nuoreen pappiin ja virkkoi: "Anna sinä heille syötävää!"
Nuori pappi liikahti ja loi katseensa Vapahtajaan: "Kyllä, Herra." Ja
Vapahtaja nyökäytti tyytyväisenä päätään.
Nyt ymmärsi vanha tuomiokirkko, että jotakin oli tapahtunut. Noin
ei Vapahtaja ollut koskaan ennen käyttäytynyt papiksivihkiäisissä.
Jotakin oli tapahtunut.
Mutta mitä?
Kun virsi loppui, ja piispa apumiehineen pani kätensä vihittävän
päälle, vallitsi kirkossa syvä hiljaisuus. Ja tuon hiljaisuuden
aikana selvisi vanhalle tuomiokirkolle, mitä oli tapahtunut: oli
vihitty nuori pappi, jolla oli sydämessään kauneuden maailma
sävelineen, nuori pappi, joka ei kammonnut luonnollista, viatonta
iloa, vaan rakasti sitä pyhästi. Tuolle papille oli _ihmis_elämä
rakas ja hän oli sen löytänyt Vapahtajassa.
Toimitus loppui. Piispa apumiehineen palasi sakaristoon. Urut
virittivät virren. Ja nyt puhkesi tuomiokirkon ilo väkevänä esille.
Sen vanhat seinät ihan nyyhkyttivät. Katonrajasta, läheltä urkuparvea
putosi lohkare kalkkirappausta lattiaan. Se ei voinut enää hillitä
itseään, vaikka tunsikin käyttäytyvänsä sopimattomasti. Urkujen
pauhu vyöryi kirkossa kuin valtameren maininki. Ihmiset veisasivat
niin kovasti, että itsekin sitä kummastelivat. Vanha tuomiokirkko
pakotti heidät siihen. Ja kun urkuri Kandelin virren loputtua rupesi
soittamaan marssia, hypähtivät kupoolienkelit iloiseen pyörintään,
"Johanna" etunenässä. Siitä oli aikoja, kun niillä oli ollut hauskaa,
ja nyt ne nauttivat siitä kahta runsaammin. Yhtenä vilinänä panivat
niiden pienet jalat nauharuusukkeiden liehuessa olkapäillä.
Sakaristossa riisui piispa messupukua yltään Matti-vahtimestarin
häntä auttaessa. Janne Flykt seisoi ovensuussa katsellen
virkaveljiensä puuhia. Tuomiorovasti harjasi tukkaansa peilin edessä,
ja toinen asessoreista tukki paperipalasta kalossinsa kärkeen.
-- Ovatko liian suuret? kysyi tuomiorovasti kääntyen asessorin
puoleen.
-- Joo. Blomilta olivat kymmennumeroiset loppuneet ... piti ottaa
yhtätoista.
-- Paljonkos Blomin rouva nyt kiskoo kalosseista?
Piispa oli vapautunut ornaatistaan ja hymyili veitikkamaisena
tuomiorovastille.
-- Kahdeksan markkaa.
-- Arvasinhan minä! Ukko Blom olisi varmasti pannut seitsemällä ja
puolella.
-- Kyllähän Blomin rouva rahan tuntee. Asessori kopsautti jalkaansa
lattiaan, saadakseen kalossin paremmin paikoilleen.
-- Jaha, nuori veli, onnea nyt teille tähän kalliiseen, vakavaan
virkaan!
Piispa oli astunut Janne Flyktin luo ja pudisti häntä kädestä.
-- Tulette nyt toimimaan kotikaupunkinne kirkossa.
Apumiehet kättelivät vuorostaan vastavihittyä. Viimeisenä tuli vanha
Skarp.
-- Jos tahdot panna muistiisi paikan, jonka alttarilta luin, niin se
oli Hesekielin kolmaskymmeneskolmas luku, seitsemännestä yhdeksänteen
värssyyn. Se on vakava paikka, nuori mies. Tutki sitä ja paina
sydämeesi Herran uhkaus.
Janne Flykt sai ankaran katseen, ja hänen mielensä painahti hiukan.
Mutta samassa kuului oven raosta:
-- Janne, Janne!
Hän silmäsi sinne, mistä ääni tuli ja näki ovenraossa kaksi suloista
tytönsilmää. Se oli Johanna.
-- Tule meille heti kun pääset. Tytön silmissä välähti lämmin kiilto.
Hän nyökäytti ystävällisesti päätään.
Janne Flyktin mieli seestyi. Sinä suloinen tyttö! Sinä ymmärrät
minut! Sinä olet minun maailmastani.
Hän katseli ympärilleen. Hän olisi tahtonut tavata Meri-Kustua. Mutta
tämä hääri vielä kirkossa kamiineidensa kimpussa eikä hän halunnut
nyt lähteä sinne. Ehtisipä hän toisellakin kertaa. Hehän tulivat
nyt toimimaan yhdessä, kirkonlämmittäjinä kumpikin. Toisten pappien
perästä hän astui sakaristosta ulos.