I
Johanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain
ollut nukkunut sivu ajasta?
Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.
Mitähän kello mahtoi olla?
Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä,
paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut.
Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi
huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon
puuhaa ennen kirkkoonmenoa!
Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä
tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä
nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä
vielä hetkiseksi pitkäkseen.
Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä
ja lämmin aivankuin untuvissa!
Janne... Janne Flykt...
Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! ... Se toi mieleen niin
paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät,
valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen
puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!
"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen
luoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin
kuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää
hänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne
Flyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'."
Johanna veti vasemman kätensä esiin peitteen alta ja katseli sen
nimettömässä kimaltelevaa sormusta. Sen hän oli saanut Janne
Flyktiltä. He olivat olleet kihloissa kohta vuoden. Hän irroitti
sormuksen ja tarkasteli sitä. "Johannalle" oli kaiverrettu sen
sisälaitaan. Hän oli kovin ihmetellyt noita lainausmerkkejä. Mitä
varten ne olivat siinä? Hän muisti Jannen veitikkamaisen katseen:
"Minulla on toinenkin Johanna." Oh! Hän oli käynyt hiukan hämilleen.
"Voi sinua, pikku tyttö! Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen. Se
toinen on kirkonkatossa ... kupoolissa!" Ja hän oli saanut kuulla
kertomuksen tuomiokirkon kupooliin maalatusta enkelinkuvasta, joka
mukamas muistutti häntä ... pikkutyttönä. -- Sellaista se Janne Flykt
keksi! Se oli niin hänen tapaistaan.
Seuraavana sunnuntaina oli hänen jumalanpalveluksen aikana täytynyt
tuontuostakin katsahtaa kupooliin. Siellä pyöri "Johanna" muiden
enkelien kanssa, nauharuusuke olkapäällään. Ja sitä oli Janne
katsellut niin monen vuoden aikana ja ajatellut -- häntä! Se
ihmeellinen Janne Flykt!
Johanna painoi molemmin käsin sormusta rintaansa vasten. Hän tunsi
itsensä sanomattoman onnelliseksi. Sellainen aarre se Janne Flykt!
Niin rikas sielultaan, niin kerrassaan ihmeellinen! Sillä sanalla
hänet saattoi tulkita. Hän omisti kokonaisen satumaailman. Lumotun
linnan avain oli hänellä aina taskussaan. Ja hän avasi sen milloin
vain halusi! Olipa kysymys vaikkapa vain kesästä: Janne Flykt
sai kukat puhumaan. Taikka talvesta: Janne Flykt puki huurteiset
puut mitä ihmeellisimpiin koristuksiin ja katso: siinä oli edessä
joulukuusi-kuja, jossa lumi kahisi silkinhienona ja kiteet puiden
oksilla välkkyivät timantteina! Janne Flykt oli satuprinssi. Hänellä
oli halussaan taikamainen "sesam"-sana joka paikassa.
Mutta vasta Raamatun alalla pääsi hänen jumalainen taikavoimansa
oikein näkyviin. Hän rakensi Jerusalemin tuossa tuokiossa raatimies
Blomin pellolle! Eikä siihen tarvittu muuta kuin että he jonakuna
sunnuntai-iltana kävelivät Laidan syrjäkatua ja pysähtyivät Kallion
Pikku-Matin talon nurkkaan kadun päässä: Blomin vanha riihi muuttui
temppeliksi, jonka kultainen kupooli näkyi kauas Kidronin laaksoon --
kaupungin ojalle, ratavallin toiselle puolen, -- sinne, mistä alkoi
Hakalaidun, pormestarin niitty. Ja kun he siinä seisoivat liidellen
mielikuvituksen siivillä, tuli vanha Lamppu-Taavetti ja kävi
pistämässä tulen maantien varrella, Blomin riihen vieressä olevaan
viimeiseen lyhtyyn. Ja katso: siinä seisoi korkea kynttiläjalka
temppelin pihalla lehtimajanjuhlassa! Siellä oli iloa ja elämää!
Heidän ympärillään kukki itämaan ihana luonto. Juhlavirret soivat,
ja ihmiset kulkivat loistavin kasvoin. Ja vanha Lamppu-Taavetti,
olkapäällä lyhyet tikapuunsa, oli mies, joka kantoi vuodettaan. Hän
kulki ohi ja nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Tietysti! Hän
iloitsi siitä, että hänen reumatismin runtelema selkänsä oli nyt
aivan terve. -- Niitä merkillisiä iltoja Laidan syrjäkadulla! He
saivat siellä keskellä talvea kesän yhtäkkiä ympärilleen. Ei ollut
siis yhtään kumma, -- niin hassulta kuin se oli kuulustanutkin, --
että hän kerran tuollaiselta kävelyretkeltä palattuaan oli iloisesti
vastannut äidille, kun oli tämä tiedustellut, missä he olivat olleet:
"Jerusalemissa, äiti! Ihan temppelin esikartanolla!"
Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!...
"Tiedätkö, mitä on sielujen soitto, Johanna?"
He olivat seisoneet muutamalla sillalla kaukana kaupungin
ulkopuolella. Taivas oli kaareutunut korkeana heidän yläpuolellaan,
ja syvä hiljaisuus vallinnut ympäristössä. Oli ollut niin hiljaista,
että hän oli kuullut oman sydämensä lyönnit. "Se on iloa ja
kaipausta, Johanna. Iloa siksi, että sielut ovat löytäneet toisensa,
rakastavat toisiaan ja kuiskaavat toisilleen hiljaa, sanattomasti:
'niin niin!' Se on kaipausta siksi, etteivät rakastavat lelut koskaan
saa kylläänsä tuosta hiljaisesta kuiskailusta. Sellaista on sielujen
soitto, Johanna!" He olivat seisoneet hetkisen kumpikin hiljaa, ja
sitten oli kuulunut äkkiä Janne Flyktin soinnukas ääni: "Tiedätkö,
mitä meidän sielumme nyt soittavat, Johanna, nyt kun on tällainen
suuri hiljaisuus?" Oh, sen hän kyllä oli tiennyt! "Sanooko sinun
sielusi 'niin', sanooko, Johanna?" Hän ei ollut ehtinyt vastata, kun
oli jo levännyt Janne Flyktin sylissä. "Sanoo, Johanna, minä tiedän,
minä tiedän!" -- Ja sitten? Niin, mitä sitten? Se oli niin suloista,
että siinä kohden ajatus pysähtyi. Maailma oli paennut kauas pois.
Se oli häipynyt olemattomiin. He olivat kuulleet vain yhden äänen:
se oli ollut heidän sydäntensä riemuisa sykintä. Ja sitten ... Tuo
suloinen oli vyörynyt hänen ylitsensä taas kuin lämmin, väreilevä
aalto. Tähdet olivat hävinneet, linnunrata lakannut olemasta. Hän
oli liidellyt autuaallisen huimaavassa korkeudessa, joka oli ihan
pyörryttänyt ja saanut silmät painumaan umpeen. Ja sitten ...
yhtäkkiä: tähdet olivat tuikkineet taas, linnunrata palannut, ja
hän nojannut huumautuneena sillan kaidepuuta vasten. Sielussa oli
kohissut vain lämmin aalto: "niin, niin!" Tähti oli lentänyt poikki
taivaan. Sekin oli piirrellyt säihkyvin kirjaimin mustaan avaruuteen:
"niin, niin!" Ja sitten? Mitä sitten? Hän oli nähnyt pimeässä vain
kaksi tummaa, säihkyvää silmää, ja kuullut pehmeän äänen: "Johanna,
tiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?" Se herttainen, yksinkertainen
Janne Flykt! "Me olemme kihloissa, kihloissa, Johanna, sinä ja
minä!" Niin, niin. Kuinka omituista kaikki oli ollut! Noinko mentiin
kihloihin? -- Niin, niin. Käsikoukussa he olivat palanneet hiljaista
tietä takaisin kaupunkiin. Mutta se matka oli kulunut hitaasti, sillä
melkein jokaisen lennätinpylvään kohdalla oli kuulunut: "Johanna,
minä tahdon katsoa sinun silmiäsi!" Oi, oi! Sellainen selittämätön,
suuri poika! Ja sitten ... Sitten oli jatkettu matkaa taas. -- Mutta
kaupungin laidassa oli täytynyt heittää käsikoukusta irti ja kävellä
niinkuin ennenkin, kunnes heidän porttikäytävässään oli kuiskannut
jälleen tuo pehmoinen ääni: "Johanna! Armas!" Ja sitten oli
porttikäytävä hukkunut kokonaan, kunnes pihalta kalahtanut aisakello
oli tuonut sen jälleen paikoilleen. Maailma oli palannut, mutta hänen
päästyään sisälle huoneeseensa se oli jälleen hävinnyt, ja sielu oli
uinut onnen autuasta merta kauas, kauas pois, -- sinne missä oli
ollut vain yksinäinen silta ja suuri hiljaisuus ... ja ihminen, ainoa
ihminen, jolla oli lämmin, pehmoinen ääni ja säteilevät silmät...
Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!
Johanna havahtui unelmistaan. Oh, hänenhän oli mentävä kirkkoon,
sillä tänäänhän vihittiin papiksi Janne Flykt!
Hän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului
äidin ääni:
-- Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?
-- Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi
flyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!
Niin ... nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen
tähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.
Johanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä
paperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! "Sielu
... taivas ... Jumala..." ja sitten pitkä rivi: "Johanna ... Johanna
... Johanna Roslund..." Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla
heidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa.
Kumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.
-- Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!
Äiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.
-- Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko
nukkunut näin pitkään?
-- En. Olen vain maannut ja haaveillut.
-- Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän
te tulette toimeen elämässä?
-- Hyvin, äiti, hyvin! Minä keitän Jannelle niin ihmeen hyvää ruokaa,
että hänestä varmaankin ennen pitkää tulee aineenpalvelija, joka
saarnaa vain paistetusta riisipuurosta.
-- Kyllä sinä osaat! Mutta jospa puuro palaakin pohjaan?
-- Palakoon! Me kuvittelemme, että se on jotakin kallisarvoista
ruokalajia, jota vain harvoin, harvoin saadaan.
Tuomiokirkon tapulissa kumahti kello: "Pom! Pom, pom!" Se oli
ensimmäinen soitto kymmeneltä alkaviin papiksivihkiäisiin.
-- Nyt soi jo! Ja minun pitää vielä ehtiä kukkakauppaan.
-- Niin. Sellaista se on, kun haaveilee ... tällaisena aamuna.
Äiti meni, ja Johanna jäi pukeutumaan. Tuokion kuluttua asteli hän
reippaasti katua alaspäin rantaan, missä oli puutarhuri Blomkvistin
kukkakauppa. Vastaantulevat tuttavat nyökäyttivät hänelle päätään,
mutta eivät jääneet puhelemaan. He tiesivät, että tämä oli hänellekin
merkkipäivä.
Tuomiokirkon tapulissa soivat kellot. Niiden äänessä kumisi
juhlatunnelma. Oli kuin olisivat ne riemuinneet jostakin. "Hän on
_tullut_" "Hän on _tullut_!" soivat kellot. Nyt yhtyi soittoon kolmas
kello, suurin ja syvä-äänisin. Ja yli kaupungin kumahteli niiden
malminen ääni: "Kirkon-lämmit-_täjä!_ Kirkon-lämmit-_täjä!_"