IV

Aurinko lekotti suloisen raukaisevasti heinikkoon. Sinikellot

seisoivat hiljaa kuin tarkaten, mistä päin kuuluisi mehiläisen

surinaa. Heteiden päät riippuivat rehevinä terälehtien laitaa vasten.

Ne odottivat vain, että olisi tullut noutajia, jotka veisivät ympäri

niiden hedelmöittävän, keltaisen pölyn.

Yli seudun kajahteli kirkonkellon ääni. Joku ihmislapsista oli

päättänyt maisen matkansa ja kulki arkussaan hautuumaata kohti.

Sinikellot kuuntelivat: "Elämä on lyhyt." "Se päättyy niin

pian", soivat kirkonkellot. "Niin, niin", sanoivat sinikellot ja

nyökäyttivät päätään tuulenhenkäyksen lehahtaessa heinikon yli.

Heinikosta kuului pörräävä ääni. Mehiläinen lenteli kukasta kukkaan.

Sitä ei häirinnyt kirkonkellojen kumahtelu. Se teki työtänsä.

Istahtaen sinikellon kukalle se rupesi imemään mettä. Sen takaruumis

vavahteli herkästi. Se tunsi olemisen iloa. "Elämä on ihanaa!"

pörräsi mehiläinen bassoäänellään ja lähti lentämään toiseen kukkaan,

sääret keltaisina siitepölystä. "Niin, niin", nyökkäsi sinikello ja

taivutti hentoa varttaan.

Janne Flykt makasi heinikossa katsellen kukkien huojuntaa. Ja hän

sitten sai kukat puhumaan! "Tuliko hyvä todistus, Janne?" kysyi

puna-apila. Se näytti niin ymmärtäväiseltä heilutellessaan pyöreää,

turpeaa päätään puoleen ja toiseen. "Tulipa niinkin! Ruotsissa ja

laulussa kymmenen, eikä juuri hullummin muissakaan." "Niin, niin,

sinä edistyt, Janne Flykt. Eikös rehtorikin sanonut niin?" virkkoi

sinikello. "Sanoipa vain!" "Rehtorin pelto on tuo viereinen tuossa",

vikisi hiirenherne. "Siellä on meikäläisten luvattu maa." Mutta

toiset kukat eivät halunneet puuttua hiirenherneen jaarituksiin.

Heistä olivat koululaiset hauskempia. "Tunnetko maisteri Dahlia,

Janne?" kysyi kurjenpolvi, jota toiset syyttivät itserakkaudesta.

"Tunnenpa niinkin! Häneltä sain kahdeksan." "Hän on tuttu meille

kaikille!" huusivat kukat kuorossa. "Joka syksy hän kulkee täällä

ristiin rastiin puhellen Ahvenanmaastansa, jossa kuuluu kasvavan niin

paljon kauniita kukkia." "Mutta hänellä vasta on huonot kengät!" "Hän

on visu." Hiirenherne koetti taas korottaa ääntään, mutta toiset

vaiensivat hänet murhaavilla katseillaan. He vaikenivat. Hiirenherne

oli sotkenut heidän keskustelunsa. He olivat loukkaantuneet.

"Puhukoonpa nyt, kun kerran haluttanee!" Mutta ei hiirenhernekään

ryhtynyt pitkiin puheisiin. "Sinä olet nyt herraspoika, Janne", sanoi

se vain.

Vainion ohitse kulki maantie. Hautuumaa oli vähän etempänä. Nyt

siellä meni ruumissaatto ohitse. "Kuka pappi siellä on?" uteli

hiirenherne. "Skarp", vastasi päivänkakkara. "Kas kun Skarp kelpasi

raatimies Blomille!" Mutta päivänkakkara ei halunnut sekaantua sen

enempi hiirenherneen lörpöttelyyn. Sillä oli oma alansa, jolla se

liikkui. "Skarp silityttää papinkauluksensa Pattisen Maijalla. Siksi

ne ovat niin epäonnistuneita. Tuomiorovasti ja piispa silityttävät

Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä. Luttisen Artturihan on sinun

luokkatoverisi, Janne?" "On, on."

Hautajaissaatto meni ohitse ja hävisi hautuumaan portista sisään.

Mutta kun päivänkakkara oli kerran päässyt puheen alkuun, ei se

halunnutkaan heittää mieliainettaan. "Sinusta tulee myös pappi,

Janne?" "Tulee varmasti!" "Silitytä sinäkin sitten papinkauluksesi

Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä."

Mutta Janne Flykt ei kuullut sen enempää päivänkakkaran puheita.

Hän ei huomannut sitäkään, että se taivutti kukkaansa häneen päin,

näyttääkseen sileitä, kauniita terälehtiään. Hän oli heittäytynyt

heinikkoon selälleen ja vetänyt lippalakin silmilleen.

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koulu oli loppunut kesäloma alkanut!

Hän oli käynyt ensimmäisen luokan ja päässyt toiselle, toisena

miehenä. Luttisen Artturi oli priimus, mutta hän sitten olikin vasta

etevä poika, vaikka lukikin läksynsä huoneessa, missä puoli tusinaa

silittäjätyttöjä pajatti aamusta iltaan! Siinä olisi luullut menevän

kaiken sekaisin, mutta Luttisen Artturilla vain ei mennyt. Jannesta

ainakin tuntui, että häneltä kyllä olisi mennyt. Hän ei olisi voinut

muistaa muuta kuin että "piispan papinkaulukset ovat leveämmät kuin

tuomiorovastin", ja että "raatimies Blom on ainoa, joka käyttää

numero neljääkymmentäkahdeksaa". "Hän saa vielä sydänhalvauksen.

Siitä saatte olla varmoja, tytöt!"

Hautuumaalta kuului veisuuta. Kanttori Kandelinin ääni kaikui

kirkkaana. Eikö se ollut juuri raatimies Blom, jota haudattiin? Nyt

pääsi Artturin äiti alituisesta tinkimisestä Blomin rouvan kanssa,

-- ainakin mitä kauluksiin tuli. "Että hän kehtaakin tinkiä, vaikka

ei kukaan koko kaupungissa käytä niin suuria kauluksia kuin Blomin

patruuna!"

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koko kesä vapaata! Kelpasi olla! Vaikka

kesäluvan viehätys tuntuikin olevan siinä, että sai muistella

koulua... "Prästen predikar." Se oli ollut vaikea lausua. Hapuojan

Aaro ei ollut tahtonut oppia sitä ollenkaan sanomaan. "Prästen

fredikar." Se oli ollut hauskaa! "Tikka" oli raivonnut, kun ei

Hapuojan Aaron kieli ollut taipunut. "No, sano sinä, Janne Flykt!"

"Prästen predikar..." "Kuulee heti, että Flyktistä tulee pappi!"

Pappi? Niin, se hänestä tulisi. Tuntui somalta ajatella sitä aikaa,

jolloin hän kulkisi hautajaissaatossa ja seisoisi haudan partaalla

hautauslapio kädessä ja kappa selässä. Siinä olisivat ympärillä

vainajan vaimo ja lapset ja katselisivat häntä kyyneltensä läpi,

pelko ja vavistus sydämessä, olisiko hänellä pastori Skarpin malli.

Mutta siinäpä ne erehtyisivät, erehtyisivät suuresti! Ei mitään

helvetin tulta eikä kadotuksen kauhuja, vaan lempeää puhetta

taivaallisesta kukkaniitystä, jossa sinikellot huojuvat, mehiläiset

surisivat ja heinäsirkka siritti niin liikuttavan kauniisti, Jumalan

käyskellessä ympäri ja puhellessa: "Kas niin, Hartikka! Lepää nyt

vain! Paljon sinä olet rehkinytkin Laidan sepelimäessä." -- Ei, hän

ei saattaisi peloitella surevia, vaan hän lohduttaisi ja lämmittäisi.

Hän tahtoisi saada kalpeat, kyyneleiset kasvot hymyilemään jälleen.

Janne muisti, kuinka heidän naapurinsa, työmies Laukkasen vaimo,

oli kerran itkenyt katketakseen, kun pappi haudalla oli viitannut

siihen mahdollisuuteen, että hänen miehensä, Taavetti Laukkanen,

olisi joutunut pahaan paikkaan. "Semmoisia ne ovat, papit, vaikka

rakkaudesta saarnaavat! Minkä minä sille tein, ettei Taavetti käynyt

kirkossa, vaan kuljeskeli metsissä ja ongella sunnuntaisin! Se oli

hänen ainoa huvinsa. Eikä hän mennyt sinne yksin, vaan aina joku

lapsista mukanaan. Olisipa Flyktiska nähnyt, kun he kököttivät

ongella yhdessä Eetu-vainajan kanssa Poukamassa! Minä sen näin,

kun menin välistä toisten lasten kanssa heille rannalle kahvia

keittämään. Siellä kyykötti Eetu-vainaja veneenkeulassa ja onki.

Se oli niin liikuttavaa, ja minä itkin monesti heidät nähdessäni.

Ei olisi viitsinyt moni mies lähteä kantamaan kahdennellatoista

olevaa raajarikko-raukkaa läpi kaupungin venerantaan. Kotia olisivat

heittäneet. Mutta Taavetti kantoi, sillä hän piti siitä pojasta niin

paljon. Ja sellaisen miehen panee pappi kadotukseen! Minä uskon

sentään, että Jumala on oikeamielisempi." Ei, hän ei saattaisi niin

tehdä. Hän panisi sellaiset miehet taivaaseen! Ihan varmaan! Sillä

semmoisista miehistä kuin Taavetti Laukkanen oli ollut, täytyi

Jumalankin pitää. Hänhän ei koskaan pannut vastaan kenellekään.

Pahinta mitä hän sanoi oli "voi rääpäle!" Ja senkin vain silloin, kun

oli sattunut pääsemään oikein iso ahven. Pienemmille hän ei ollut

puhunut mitään. Hän, Janne Flykt, oli istunut niin monta kertaa

Laukkas-Taavetin kanssa ongella Poukamassa eikä ollut koskaan kuullut

sen pahempaa sanaa. Eikä se vielä ollut sellainen synti että siitä

olisi kadotukseen joutunut!

Toista oli Kallion Pikku-Matti, joka kävi Karstenin nahkatehtaassa

työssä. Kun hän avasi ikkunansa ja kiljui Laidan pojille, jotka

olivat kokoontuneet seinärahalle hänen talonsa seinustalle, niin

silloin pani joka nurkka että "kele! kele!" Ja hyvällä tuulellaankin

hän vain jeesusteli. Niin että Janne oli varma, että jos joku menisi

kadotukseen, oli se Kallion Pikku-Matti, joka kaiket pyhäpäivät punoi

ruoskankieliä ja meni sitten illalla "Pillinkiin" -- piikatansseihin!

Maantieltä kuului ajopelien ratinaa. Siellä palasi hautajaissaatto

kaupunkiin. Mahtoikohan pastori Skarp mennä vielä surutaloon?

Arvatenkin. Sillä vaikka hän niin kovasti saarnasikin ylellisyyttä

vastaan, kelpasivat hänelle erinomaisesti leivokset ja kermahyytelö.

Mikähän synti sekin oli? Eikö Skarp tiennyt, ettei taivaassa muuta

syötykään? Niin oli hänelle kertonut Hurskas-Liisa, joka asui

köyhäintalolla ja kävi silloin tällöin isoäitiä tervehtimässä.

-- Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä suhtautumaan siihenkin

ymmärtäväisemmin. Eikä hän tyytyisi vain siihen, vaan hän

huomauttaisi leipuri Luukelallekin, että oli suuri synti leipoa

viiden pennin joulupukkeihin vain kaksi jalkaa, sen sijaan että niitä

kymmenen pennin pukeissa oli neljä! Niinkuin ei sitä Laidan väki

olisi huomannut! Ohoh! Kyllä vain! Sellainen oli petosta. Ja sen

rankaisi aina Jumala.

Entä sitten sellainen mies kuin kauppias Punkeri, joka pani

kahvinpapuihin kiviä ja kasteli venäjänlehdet, jotta ne painaisivat

enemmän! Sellaisten miesten ystävä hän ei tulisi olemaan! Hän

sanoisi heille suoraan totuuden! -- Nyt puhutteli Skarpin pastorikin

heitä "rakkaiksi kristityiksi", sen vuoksi että Punkerin rouva

kulki suorassa röijyssä, vaikka olikin rikas ja muuten suurellinen.

"Johanna" kirkon kupoolissa sai sitä vastoin joka sunnuntai kuulla

nauharuusukkeestaan! Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä pitämään

huolen, ettei enkeleitä häirittäisi heidän leikeissään. "Johannalla"

kirkon kupoolissa tullisi olemaan hyvä olla silloin kun hän seisoisi

saarnatuolissa. Mutta sen sijaan saisi Punkeri rouvineen kuulla

kunniansa!

Niin ... Johanna ... Roslundin Johanna. Hän oli valmistavassa

koulussa ensimmäisellä luokalla. Kuinka suloiselta ja herttaiselta

hän näytti somassa talvimyssyssään! Janne oli viime talvena

saanut auttaa hänelle kerran luistimia jalkaan. "Minäkin olen nyt

lyseolainen." "Niin." Pikku Johanna oli hymyillyt, ja hänen poskiinsa

oli tullut sellaisia somia ryppyjä. "Mikä sinusta nyt tulee?"

"Pappi." "Mutta silloinhan sinä et enää voi ollakaan tähtipoikana,

ja minusta sinä olet paras Herodes koko kaupungissa." Pikku Johanna

oli ruvennut nauramaan. Mutta Janne oli veikistellyt: "Älä välitä,

Johanna! Minä otan sinut rouvakseni. Ja silloin minä voin olla kotona

Herodeksena niin usein kuin tahdot!" Ja hänkin oli nauranut, katsonut

tyttöä silmiin ja vetänyt luistinremmit tiukalle. Hyvä oli! He olivat

luistelleet yhdessä, ja hän oli näyttänyt Johannalle, miten tehtiin

"amerikaanari".

Mutta kaikista hauskinta oli sentään ollut viulunsoitto! Hän oli

Lassilan Gideonin, Tervon Kallen ja Kukko-Nanten kanssa ollut

pormestarilla laulamassa viime jouluna. Pormestarin rouva oli

kiintynyt hänen lauluunsa; hänen oli täytynyt yksin esittää muutamia

joululauluja. "Sillä pojalla on hyvä ääni", oli pormestarin rouva

sanonut miehelleen. "Hänen pitäisi saada oppia." -- Pormestarin

rouva oli tullut hänen luoksensa, kiittänyt oikein kädestä ja

kysynyt: "Osaatko sinä soittaa mitään soittokonetta?" "En muuta

kuin huuliharppua." "Huuliharppua! Onko sinulla se mukanasi?" Olihan

se. "No soitapas jotakin!" Hän oli soittanut muutaman Meri-Kustun

opettaman ulkomaalaisen sävelen. "Mikä laulu se oli?" "Paavin papin

messu Rooman kirkossa." "Ohoo, sellainen merkillinen sävel! Soitapas

jotakin tuttua!" Hän oli soittanut "Terve, oi joulu, iltamme armain!"

"Se on Roslundin Johannan laulu!" oli pormestarin pikku Kaarin

huudahtanut. "Johanna laulaa sen pianon säestyksellä!" Senhän hän

kyllä tiesi; Johannalta hän sen oli kuullutkin. -- "Ei, poikani,

sinun pitää saada parempi soittokone", oli pormestarin rouva sanonut

ja taputtanut ystävällisesti päähän, -- "sinun pitää saada viulu!

Sitten sinusta soittaja tulee!" -- He olivat lähteneet kierrostaan

jatkamaan saatuaan hyvän maksun ja makeisia taskut täyteen.

Mutta kun hän illalla oli tullut kotiin, olivat isoäidin silmät

olleet pyöreinä. "Janne, etpä arvaa, mitä täällä on sinulle?" "No

mitä?" Hän oli luullut, että siellä oli talvilakki. He olivat sitä

yhdessä katselleet Roslundin kaupassa, ja hänen oli tehnyt sitä

kovasti mieli. Hän oli arvannut, että isoäiti oli sen hänelle

ostanut. Ja aivan oikein! Siellä oli ollut talvilakki, sellainen

korvuksilla varustettu, soma talvilakki. -- Mutta siellä oli ollut

muutakin. Pöydällä oli komeillut oudonnäköinen paketti. Siihen oli

langan väliin ollut pistetty kirje. Hän oli temmannut paketin auki.

Mitä ihmettä? Viulu! Sellainen kaunis, ruskean kiiltävä viulu,

jousineen! "Katsopas, mitä kirjeessä on!" Hän oli avannut kirjeen ja

lukenut: "Tässä on viulu Hänen Majesteetilleen kuningas Herodekselle.

Hänen on opittava sitä soittamaan ja mentävä sitä varten kanttori

Kandelinin luo. Hän antaa ensi opetuksen. Maksusta pitää huolen

Teidän Majesteettinne tämäniltainen kiitollinen kuulija Edla Vikdal,

pormestarin rouva."

Se oli ollut kuin unta! Sellaista joulua hän ei ollut vielä koskaan

viettänyt! Hän oli juossut Leinosen Konstan luo ja pyytänyt

tätä virittämään viulun. Konsta oli virittänyt sekä opettanut

nuottiasteikon. Sinä iltana hän oli jo vähän yritellyt "Terve, oi

joulu, iltamme armain!"

Ensi arkena hän oli rientänyt kanttorin luo. "Vai viulunsoittaja

sinusta pitäisi tehdä? No, koetetaanpas!" Niin oli alkanut. "Yksi,

kaksi, kolme, neljä. Pidä jousi suorassa, poika! Ei se ollut gee!

Uudestaan!" "See ... aa fiss _fiss_!" ... "Kuulehan, poika, ei mitään

kissannaukujaisia!" ... "See, aa, fis, kas niin!" "No jo! Sillä

tavoin!"

Niin sitä oli hinkattu, viikko toisensa perästä. Skaaloja

epätoivoinen määrä, niin että hän olisi jo lopulta vaihtanut

Kandelinin Leinosen Konstaan, joka välitti nuoteista viisi ja

soitteli korvakuulolta. Kevätlukukausi oli lentänyt kuin siivillä.

Hän ei ollut tajunnut, milloin lumi oli oikeastaan lähtenyt ja

muuttolinnut palanneet. Mutta kun hän tutkinnon jälkeen oli käynyt

viime kerran kanttorin luona, oli tämä muhoillut tyytyväisenä, ja

hänen pörröiset kulmakarvansa olivat kohonneet korkealle kaarelle.

"Kas niin, Janne, syksyllä taas! Soittaja sinusta tulee! Mutta älä

hätiköi! Muista vain, ettei viulua opita koskaan läpi. Sen ovat

sanoneet paremmat miehet kuin minä." Ja pörröiset kulmakarvat olivat

kohonneet vielä ylemmäs.

Mutta mitäs ollakaan. Jopahan oli Kandelinkin muutamana päivänä

saanut kyliänsä skaaloista ja ottanut pienen laulun. Se oli "Yksi

ruusu on kasvanut laaksossa". Ensimmäinen kappale! -- Hän oli

soittanut sitä koko illan hartaasti, liikutuksella. Naapurivaimoja

oli kerääntynyt isoäidin tupaan kuuntelemaan, ja hän oli saanut

heidän vanhat sydämensä sulamaan. "Tietääkös Flyktiska, tuota

soitti Ville minulle kerran 'Aallon' keulakojussa, kun laiva lähti

Länsi-Intiaan. Minä en ole koskaan itkenyt niin kuin sinä iltana,

en edes silloinkaan, kun tuli tieto 'Aallon' haaksirikosta ja

Villen kuolemasta. Se soittikin sen sinä iltana niin eri tavalla

kuin muulloin. Siinä oli kuoleman aavistusta." Toppisen Kaisa oli

kuivannut silmiään ristiraitaisella nenäliinallaan ja nyökytellyt

ruumistaan. Hän oli merimiehen leski, ja hänen poikansa Patrik oli

kansimiehenä tullilaivalla.

Sellaista se oli ollut. "Yksi ruusu" oli mennyt hyvin Ja sitä oli

seurannut laulu toisensa jälkeen.

-- Janne! huusi vanhan naisen ääni Laidan nurkasta.

Janne kohottautui. Siellä seisoi isoäiti paljain päin.

Hän nousi ja lähti astumaan.

-- Meri-Kustu on meillä.

Meri-Kustu! Sepä jotakin! Nyt sitä soitetaan ja lauletaan, niin että

Laita raikuu!

Janne lähti kävelemään isoäidin perässä miettien, millä kappaleella

hän yllyttäisi vanhan ystävänsä. Ahaa! "Engelska loordin polkka!" Kas

se! Siinä oli kiperiä paikkoja, Meri-Kustu saisi kuulla, että hän

osasi sen!

V

Pienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan.

Kaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti

tulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.

Konstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä

järjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän,

Krekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän

oikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan.

Tuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: "Päivää, Krekula!"

Oikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista

pormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia

tervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa

yhtämittaa.

Krekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja

pormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla

oli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa.

Sen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä

yläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.

Ihmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä

näyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti.

"Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en

löytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja

arvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä

tietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä

ne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä

kimppu!" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa,

näytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä,

mistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta

kertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina

oli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut

enemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko

kaupungin itarimmaksi ihmiseksi. "Flyktin Janne nämä saa", kuuli

Krekula kauppiaan rouvan puhelevan. "No menevätpä edes oikealle

miehelle", ajatteli Krekula.

Hänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä.

Flyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan

Gideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen

mielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti

hävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli

vuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan,

joka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän

silmäsi asematalon ikkunaan. "Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan

ostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin

lehmätkin!" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut

mustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin

kaljua päätä.

-- Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.

Syntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä

paremmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat

Asemakatua pitkin lippu etunenässä.

Järjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa

jäykistyi virkainnosta. -- Käytävä auki että kandidaatit pääsevät

kulkemaan!

Väkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille

jäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti

"Porilaisten marssi". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula

asettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki

ohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.

"Voittoisa lippu meitä johtaa

muinaisaikain taisteluista ryysyinen!

Eespäin sa jalo vaate verinen!

Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

Krekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut

ohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä

päivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen,

ryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa

osa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.

Ei ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä

yrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi,

ettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen

sorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.

Ylioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He

virittivät laulun:

"Laula sa raittiilla mielellä vaan!

Riemua nauti sa nuorena viel'.

Uljaana astele ain' elon tiell'

vääryyttä vastaan taistelemaan.

Tullos, veikkonen!

Liittyös liittohon!

Työmme, toimemme

ja parhaat voimamme

sulle annamme, kallihin maa!

Sulle, kallihin syntymämaa!

Hurraa!"

Janne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun

kirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui

innostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta

ja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan

kullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin

halusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä.

Se teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi

vähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi

tosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin

välkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin

leyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään,

ottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.

Laulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen.

Oh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!

Nuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten

isänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa!

"Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!" "Jumala siunatkoon sinua,

poikani!" "Kustaa, Kustaa!" "Täällä minä olen!" "Onnea nyt vain!"

"Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!" Tyttökoululaiset ja

jatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he

hellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta

siinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin

hehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä

kotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja

pappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä,

jolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan

puustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä

päähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa

hurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli "niin kaunista,

suloista ja ihanteellista". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset

liitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien

ympärillä.

Janne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin

rouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet

pureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa

ruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä

ja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.

-- Kas noin! Onnea nyt teille! On hauska nähdä teitä ylioppilaana!

Pormestarin rouva katsoi ystävällisesti Jannea silmiin. -- Mutta

älkää unohtako viuluanne, lisäsi hän pudistaen veitikkamaisesti

sormeaan.

-- Kiitos! Janne Flykt kumarsi. Pormestarin rouva häipyi väkijoukkoon.

-- Eihän sinua tahdo löytääkään, vaikka kuinka hakisi. Isoäiti

tunkeusi Jannen luo. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa hohtivat

päivänpaistetta. -- Ai, ai! Sinä olet jo saanut kukkia! Ja minä kun

luulin saavani ensimmäisenä panna nämä sinun rintaasi!

Isoäiti näytti kukkakimppua. Siinä oli pisarankukkia ja vuokkoja,

ympärillä hyväntuoksuisia minttuja. Vuokot hän oli käynyt aamulla

ostamassa puutarhuri Blomkvistilta, mutta pisarat olivat hänen omia

kasvattamiaan.

Janne heltyi. Isoäiti-rukka! Hänkin toi kukkasensa. Janne katseli

pisarankukkia ja hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. --

Oli sunnuntai. Isoäiti istui keinutuolissa lukien Raamattua: "Ja

Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja

hyvät syödä ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja

pahan tiedon puun." Pieni huone oli täynnä auringonvaloa. Tarjottimen

kannattimet sängyn yläpuolella hohtivat huikaisevan valkeina. Vanha

käkikello, jonka isoisä oli tuonut Englannista, oli kuin alppimaja

auringon paisteessa. Pöydällä kasvoi iso pisara. Sitä oli isoäiti

juuri kastellut. Se oli ihan täynnä valkopunaisia kukkia, joissa

vesipisarat vielä kimaltelivat. Hän kuuntelee lukua, katsellen

pisaraa. Se kasvaa hänen mielikuvituksessaan suureksi puuksi. Se on

täynnä miljoonia valkopunaisia kukkia. Auringonsäteet kimaltelevat

vesipisaroissa kukkien terälehdillä. Ne ovat kuin kalliita

hohtokiviä, joita taivainen käsi on sirotellut paratiisin puihin.

Pisarapuu on ihmeen kaunis! Se huokuu elämää! Valkoista ja punaista,

valkoista ja punaista joka puolella, mutta enemmän sentään punaista!

Se on elämänpuu keskellä Eedenin paratiisia...

-- No nyt, Janne! Siihen minä sen panin. Ei se juuri näytä miltään

tuon ruusukimpun rinnalla, mutta siinäpähän on.

Isoäiti katseli häntä hellästi ja hänen leukansa vavahteli

liikutuksesta. -- Jumala siunatkoon sinua, poikani, että terveenä

palaisit!

Janne Flykt kiersi kätensä vanhuksen kaulaan ja painoi hänen päänsä

rintaansa vasten. Usean lähellä seisovan silmät kostuivat. Siinä oli

nuoruus ja vanhuus, ja kumpikin niin kauniina.

-- Isoäiti, rakas isoäiti!

Vanhus pyyhki kyyneleensä. Hymy valaisi hänen kasvonsa.

-- Kuka olisi uskonut, että minun vanhat silmäni saavat vielä nähdä

sinut näin pitkällä.

-- Minä olen vasta alussa, isoäiti! Sano sitten, kun olen pappi ja

saarnaan ensi kerran vanhassa tuomiokirkossa!

Janne Flykt nauroi, taputellen vanhusta olkapäälle.

-- Hei, Kirkko-Janne! Sinä myöhästyt aivan! Tuolla on monta, jotka

kyselevät sinua.

Tervon Kalle siinä marssi ohitse, rinta kokonaan kukkien peitossa.

-- Suo anteeksi, isoäiti, minä pistäydyn vähän...

Janne oli huomannut Roslundin Johannan, joka ujostellen tunkeusi

väkijoukon läpi hänen luokseen.

-- Minä kun olen sinua etsinyt! Täällä on niin hirmuisesti väkeä.

Johannalla oli kädessä kaunis, punainen ruusu.

-- En saanut muuta, vaikka hain koko kaupungin läpi. Tämä on kotoa ja

se oli minun ainoa turvani. Kaikki olivat ehtineet ennen minua.

Johanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi

vapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli

noita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.

-- Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki

muut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista ...

muista kukista se on minulle rakkain!

Janne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan

läikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut!

Hänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista.

Mutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä

tuomiokirkon kupoolienkelin kanssa...

Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.

-- Onnea nyt teille ja ... Jumalan siunausta!

Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.

-- Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.

Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.

-- Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän

katseen.

-- Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!

Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.

-- Meri-Kustu! Tekin täällä!

Hän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti

tämän kättä.

-- Mitenkä kamiinit jaksavat?

Hän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän

leikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.

-- Mikäpäs niillä ... kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä

poskessaan.

-- Jaa, sinä se lähdet nyt?

-- Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.

-- Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.

-- Niinkö luulette?

-- No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se

poika avaa taivaan portit, jos tahtoo.

-- Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu

muhoili tyytyväisenä.

-- Pappi sinusta tulee?

-- Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän

vakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen

hymy.

-- Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.

-- Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi

ensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka

salaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.

-- Minä en niistä kukista ... mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos

niinkuin tarvitseisit matkalla...

-- Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti

vanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.

-- Älä, älä ... sehän on vanhaa palkkaa ... lämmitysapulaiselle.

-- Janne Flykt! huudettiin.

-- Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä

kaivattiin laulua johtamaan.

Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.

Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.

Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.

-- Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.

-- Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen

kerran!

Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän

katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti

Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:

Käy tieni outoon maailmaan,

nyt kotikehto jää.

Vaan lapsuusaika muistoillaan

sydäntä lämmittää:

Tääll' leikin, lauloin laulujain

mä piennä poikana.

Nyt tunnen: kuulun sulle vain,

sa aika armaisa!

-- "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. -- Se

on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.

-- Se on hieno, kuiskasi toinen. -- Hänellä on lahjoja.

Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:

Mut meitä kutsuu taisteluun

elämä, isäin maa.

Siis, veikot, katse kaivattuun

päämaaliin nostakaa!

Se sankari, ken tullessaan

tuo voitonseppeleen.

Soi hälle kiitos kansan, maan,

työn jälkeen päättyneen.

-- Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen

takanaan. -- Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta ... parempaa.

Asemakello soi kolmannen kerran. -- Juna vihelsi. Joku rupesi

huutamaan eläköötä, mutta voimakkaat "hiljaa! hiljaa!" keskeyttivät

ennenaikaisesti innostuneen.

Ylioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana,

mutta väreili sitten vienona ja hillittynä:

Mun tieni taisteluun siis vie,

ei muuta valintaa.

Mut vaikk'ei lapsen satutie

mua enää nähdä saa:

sua muistan, aika kultainen,

en unhoittaa sua voi.

Sun laulus armas, herttainen,

minulle illoin soi...

Juna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat

eläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.

-- Eläköön!

-- Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.

Johanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen

nenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen,

surunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa

kulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki

tunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt.

Siitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet,

niinhyvin Janne kuin hän itsekin...

Kaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina

kantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät

ylioppilaskokelaat kohti "outoa maailmaa". Siellä odotti heitä uusi

elämä...

Johanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle,

rakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa

aina samassa muodossa.

Mutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina

jotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen

lahjat vastaan...

Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.