Janne Flykt istui isoäitinsä kanssa kirkon eteläristillä, melkein
puolivälissä ristikäytävää. Hän katseli kupoolin reunaan maalatulta
enkeleitä, jotka näyttivät pyörivän piiriä. Joka toisella oli kasvot
käännetyt katsojaan päin ja ne hymyilivät niin suloisen lempeästi.
Aivankuin olisivat sanoneet: "Näetkö, kuinka meillä on hauska?"
Varsinkin äärimmäisenä vasemmalla oleva, joka parahiksi sopi näkymään
Jannen istumapaikkaan, oli niin ihmeesti kauppias Roslundin pikku
Johannan näköinen. Janne oli ristinytkin sen "Johannaksi". Hän
kuvitteli, miltä kauppiaan tyttösestä tuntui, päästyään tuonne noin
ylös. -- Mutta jos joku olisi luullut Johannan siitä ylpistyneen,
niin hän erehtyi suuresti. Ei, päinvastoin hän puhutteli Jannea yhtä
ystävällisesti kuin ennenkin. "Oletko ollut mäkeä laskemassa, Janne?"
"Olenpa niinkin." "Tiedätkö, minulta repesi Laidan poikain mäessä
hame viime sunnuntaina." "No, sinua toruttiin?" "Eikö mitä, pappa
nauroi vain ja sanoi, että sellaista se on, kun menee Laidan mäkeen
omin lupinsa!"
Janne silmäsi kirkkoon. Siellä istui kauppias Roslund tavallisella
paikallaan. Hän ei ollut yhtään vihaisen näköinen. Hänen päänsä oli
vain hiukan etukumarassa: hän kuuteli papin rukousta alttarilta.
Janne huomasi, että ihmisten päät olivat painuneet penkkiin ja hän
seurasi esimerkkiä.
Tuomiorovasti luki epistolan, ja ihmiset istuivat paikoilleen.
Urut rupesivat soittamaan saarnavirren alkusoittoa. Janne vaipui
kuuntelemaan sitä silmät puoliummessa. Kandelin soitti sen ihanasti!
Siinä oli yksi kohta, joka muistutti muuatta Meri-Kustun opettamaa
englantilaista merimieslaulua. Se oli aivan kuin: "Oi, Lee-verpuul,
oi, Lee-verpuul, haminapaaik-ka paa-rahin!" Ja sitten väreili sävel
niin omituisen kiehtovasti. Se kiipeili ylös korkeuksiin, juoksi yhtä
nopeasti alas, levisi tummana, tasaisena ääniaaltona läpi kirkon,
väreili ja kiipeili taas. Yhtäkkiä yhtyi siihen suloisen pehmeä
lapsen ääni, niin kaunis ja kirkas, että oikein sydäntä leikkasi
kuunnellessa. "Maat sekä taivaatkin riemuitsevat..."
Lapsen ääni lauloi joulusta. Sitä oli suuresti odotettu muutamassa
Laidan pikku asunnossa. Ainakin oli kahdeksanvuotias, sinisilmäinen,
kiharatukkainen poika odottanut sitä hartaammin kuin muita jouluja:
hän oli aikonut sinä jouluna tähtipojaksi. Tuo ajatus oli hurmannut
hänet kokonaan. Se oli hänen mieltänsä ihmeellisesti lämmittänyt.
Kun hän oli istunut iltakirkossa viimeisenä adventtisunnuntaina,
jolloin eräs lähetyspappi oli saarnannut, oli hänen mielessään
vain väikkynyt poltetun kahvipavun värinen kiiltopaperi. Sitä sai
kymmenellä pennillä arkin Lindbladin kirjakaupasta. Laidan pojalla
oli ollut viisikolmatta penniä, ja sillä olisi saanut kaikki
murjaanien kuninkaan kruunuun tarvittavat paperit: puoli arkkia
mustanruskeaa, saman verran punaista ja hopeanväristä lisäksi,
sekä pienen joulukuusenpallon kruunuun riippumaan. Lähetyspappi
oli puhunut lämpimästi, kuvannut neekerilasten kurjuutta, mutta
Laidan pojan mieli oli ollut murjaanien kuninkaassa. Hän oli
ajatellut neekeripoikia paperikruunu päässä. Varsinkin hopeapaperi
olisi erinomaisesti sopinut kruunun alareunan laitaan. -- Mutta
sen adventtisunnuntai-illan jälkeen oli tullut pettymys: toverit,
jotka olivat luvanneet hänelle murjaanien kuninkaan paikan, olivat
ottaneetkin toisen hänen tilalleen -- pojan, jolla ei ollut ääntä
enempää kuin variksella. Siitä oli tullut surullinen joulu.
Murjaanien kuninkaan kruunu oli saanut seistä koskemattomana
piirongilla. Illalla oli isoäiti lähettänyt pojan kermaa ostamaan.
Hänen tiensä oli käynyt kauppias Roslundin talon ohitse. Sieltä oli
loistanut sytytetty joulukuusi, ja sulava tytön ääni oli laulanut:
"Terve, oi joulu, otamme armain!" Tuolle tytölle oli Laidan poika
aikonut laulaa tähtipoikien laulun. Mutta toive oli rauennut. --
hän oli kuunnellut tytön laulua, unohtunut katukäytävän syrjälle
seisomaan. Kun hän vihdoin tuli kotiin, oli kerma jäätynyt pulloon.
"Se olin minä, Johanna", lausui Janne Flykt ajatuksissaan nostaen
katseensa kupooliin. "Se olin minä, joka kuuntelin teidän ikkunanne
alla niin kauan, että kerma jäätyi pulloon. Olisin halunnut
ilahduttaa sinua tähtipoikien laululla, mutta en päässytkään
murjaanien kuninkaaksi. Mutta tänä jouluna minä tulen! Meitä on jo
kolme: Tervon Kalle, Lassilan Gideon ja minä, ja Kukko-Nanten saamme
mänkiksi. Meillä on jo tähtikin valmiina! Odota, odota vain, Johanna!"
Saarnavirren sävel vyöryi voimakkaana kirkon holveissa. Seurakunta
veisasi hartaana:
"O, Herra, kuule äänemme
ja anna Henkes pyhä."
Jannekin avasi virsikirjansa ja yhtyi veisuuseen.
Yksi ja toinen edessä-istuja katsahti taaksensa. Sieltä kuului niin
heleä ja kirkas pojan ääni, että he eivät voineet olla vilkaisematta.
Kyllähän he arvasivat, kuka se oli, sillä tuo ääni kuului joka
sunnuntai samalta paikalta. Mutta sittenkin he kääntyivät katsomaan.
Heistä oli hauskaa varmistua ajatuksissaan. Aivan oikein: se oli
Janne Flykt... Kirkko-Janne.
Janne veisasi. 'Hänen äänensä yhtyi urkujen valtavaan sävelvirtaan
kuin kirkas, helmeilevä puro. Hänen pitäisi saada olla Herodeksena.
Lassilan Gideon oli tosin varannut sen osan itselleen, mutta Jannen
mielestä se olisi paremmin sopinut hänelle. Se meni paikoitellen koko
korkealle, ja Gideonin ääni oli matalanpuoleinen. Varsinkin "siihen
aa-asti kun hän tuli murjaanein maalle" kysyi kurkkua...
"Suu avaa kaikkein paimenten
pelvotta puhumahan."
Korkealla sekin kulki, mutta lähti silti helposti. Vaikka menihän
murjaanein kuninkaallakin korkealle. "Yksi heer-ra ja kuningas
murjaanein maalta!" Oli sitä siinäkin kiskomista! Se meni vielä
korkeammalle kuin "suu avaa".
Virsi loppui. Saarnatuolissa seisoi pastori Skarp. Hän oli pitkä,
laiha, ankarannäköinen mies, tuossa vähän yli neljänkymmenen.
Hänestä sai kuulija sen käsityksen, että ainoa asia, jota hän
katui, oli ankaruuden puute. Hänen jumalansa oli kiivas ja totinen,
se ei ymmärtänyt leikkiä. Janne oli varma, että jos pastori Skarp
piispan asemasta olisi sattunut kulkemaan tuomiokirkon ohi silloin,
kun he olivat seinärahalla etelänpuoleisessa nurkkauksessa, olisi
heidät niellyt kadotus ihan siinä paikassa. Sillä kadotus ja siitä
saarnaaminen oli pastori Skarpin mieliaine.
Hänen esityksensä oli yleensä kuivaa. Mutta annapas kun hän pääsi
kadotusta maalailemaan! Silloin tuli hänen käreään ääneensä väriä.
Hän innostui, muuttui kaunopuheiseksi, ja hänen äänensä jylisi
lopulta kuin tuomiopäivän pasuuna. Kun Meri-Kustu lisäsi puita
kamiineihin ja nämä rupesivat iloisesti rätisemään, saattoi kuulija
helposti kuvitella olevansa kadotuksen välittömässä läheisyydessä.
Sen liekit räiskivät! Oli onni, ettei tänä sunnuntaina ollut savua
kirkossa, sillä seurakuntalaiset olisivat voineet luulla sitä
"vaivain savuksi, joka nousee iankaikkisesta iankaikkiseen".
Pastori Skarpin saarna oli niin ankaraa ja tulikivellä kyllästettyä,
ettei Janne Flyktinkään mielikuvitus päässyt lentämään. Hän istui
paikallaan hievahtamatta ja kuunteli.
-- "Voi maailmaa pahennusten tähden ja pahennukset kuitenkin
tulevat!" Tiedätkö suurta edesvastuutasi ystäväni? Tiedätkö sinä,
että suurin synti, minkä voit tehdä, on pahennus? Ja se on synti,
jota sinä joka päivä teet! Sinä leivot kauniita kakkuja, sirottelet
nuhin manteleita ja sokeria, mutta et tiedä että siten houkuttelet
perheesi jäsenet nautinnonhimojansa tyydyttämään. Leivän on
Jumala antanut, tavallisen leivän ilman ryytejä ja ripistyksiä!
Sokerileivoksista ja piparikakuista hän ei puhunut mitään! -- Sinä
neulot pukua lapsellesi, mutta vieressäsi istuu paholainen, Hän
viettelee sinut sommittelemaan siihen kaikenlaisia nauharuusukkeita
ja jos jonkinlaisia rimssuja ja ramssuja. Voi sinua, joka turmelet
lapsesi lapsuuden keväässä ja johdatat hänet käymään tietä, joka vie
alas kuoleman kammioihin!...
Mutta vaikka pastori Skarp olikin näin ankara, eivät kuulijat silti
pahastuneet häneen. Päinvastoin. Hän oli heidän mielestään oikea
pappi sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta siitä huolimatta
eivät hänen saarnansa näyttäneet hedelmää kantavan. Siellä
istuivat pormestarin mamssellit, Linda ja Sofia, hatuissaan
suuri nauharuusuke. Oli kuin olisivat he tahallaan panneet sen
hattuunsa, voidakseen helpommin tuntea olevansa papin saarnan
esineinä. He halusivat hekumoida kadotuksen tunteessa, jonka
ankarat sanat synnyttivät. -- Mutta leipuri Luukela istui kylmänä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea varman päätöksen laittaa ensi
jouluksi oikein juhlallisen suuria joulupukkeja. Niillä piti olla
peukalonpäänkokoiset rusinasilmät ja piparkakkutaikinasta korvat! Hän
oli kertakaikkiaan mies, joka halusi mennä eteenpäin alallansa.
Saarna loppui. Urut rupesivat soittamaan, ja tuomiokirkkoon
tuli taas elämää. Kupoolienkelit saivat entisen ilmeensä. Ne
olivat tunteneetkin itsensä kovin tyrmistyneiksi pastori Skarpin
saarnatessa: heillähän oli jokaisella nauharuusuke olkapäällä! --
Vapahtajan kasvot kirkon perällä kirkastuivat. Hänkin oli kulmat
rypyssä kuunnellut palvelijansa kiivailua. Ainoastaan Mooses oli
näyttänyt siitä nauttineen. Se kai muistutti niin suuresti hänen
omia nuoruutensa päiviä. Mutta häntä lukuunottamatta hengähti vanha
tuomiokirkko helpotuksesta, kun pastori Skarp laskeusi sakaristoon.
Vanhat kynttilälampetit hohtivat jälleen lempeästi. Niidenkin
pyöreillä, ulospäin kuperilla kasvoilla oli kuvastunut pingoittunut,
tuskallinen jännitys äskeisen ankaruuden kaikuessa. Kamiineissa
ritisivät koivuhalot taas niin kodikkaasti. Seurakuntalaiset
tunsivat tyydytystä sen kirkonkokouksen päätöksen johdosta, jolla
lämmityslaitokset oli kirkkoon hankittu. Tuomiokirkko eli ja hengitti
jälleen. Se sulki äidilliseen syliinsä pormestarin mamsellit ja
leipuri Luukelan. Se ei tuntunut ollenkaan panevan pahakseen
edellisten hattukoristeita paremmin kuin jälkimmäisen hyviksi
kiitetyitä leivoksiakaan.
Janne Flyktillä oli virsikirja avoinna, mutta hän ei veisannut. Hän
ajatteli tulevaisuutta, ja hänen pienessä päässään syntyi ihmeellinen
aatos: Tuolla ylhäällä saarnatuolissa seisoi pappi, joka kylvi
kesää ja päivänpaistetta ympärilleen, pappi, joka ymmärsi vanhan
tuomiokirkon hengen ja kupoolienkelien viattoman leikin. Ei tarvinnut
niiden silloin keskeyttää karkeloaan.
Vanha tuomiokirkko kaipasi jotakin. Se kaipasi rakkautta ja
ymmärtämystä. Se oli kuin hyljätty vanhus, jonka vanhoja kertomuksia
ei kukaan tahtonut kuulla. Se kaipasi lasten riemua ja aikuisten
lempeää myötätuntoa. Siksi se oli nyt niin toisenlainen kuin äsken.
Urkujen sävelissä se löysi oman itsensä: kauneuden, lapsenuskon ja
puhtauden maailman, jonka se tahtoi jättää perinnöksi lapsilleen.
Piispa ymmärsi sitä. Siksipä hän oli antanutkin Jannelle luvan
seinärahalla-oloon kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.
Janne Flyktin mielessä väikkyi unelma. Miltähän tuntuisi, jos hän
kerran seisoisi tuolla ylhäällä? Varmaa oli, että tuomiokirkko
ymmärtäisi häntä. He solmiaisivat ikuisen liiton, he kulkisivat käsi
kädessä kuin kaksi vanhaa ystävää...
Niin. Tuomiokirkko kaipasi lämpöä. Se nautti kyllä siitä, että
Meri-Kustu piti kamiineista niin hyvän huolen, mutta se ikävöi
syvempää lämpöä, sisäistä lämpöä, ja siksi se joka kerta höristi
korviaan, kun tapulissa kellot soivat papiksivihkimis-juhlaan. Se oli
menettänyt uskonsa vanhoihin. Se odotti nousevalta polvelta uutta
miestä joka olisi kirkonlämmittäjä syvemmässä merkityksessä kuin
vakava, uskollinen Meri-Kustu.
Milloin hän tulisi?